#5 - Batman (1989)

Miten lähestyä aihetta joka on tuttu varmasti lähes jokaiselle pienemmälle ja isommalle pojalle joka puolella maailmaa? Kuinka kuvailla tämän viittaa kantavan yön ritarin seikkailuja niin että onnistutaan vangitsemaan se kaikista olennaisin ydinmehu joutavan sheeban keskeltä? Kuinka kosketetaan kaikkien niiden miljoonien sieluja jotka ovat menettäneet sydämensä tälle skitsofreenistä elämää viettävälle erakkomiljonäärille? Ja lopuksi ehkä se kaikkein suurin kysymys: Kuinka luodaan ja lopulta tuhotaan maailman tyylikkäin ja coolein supersankaribrändi valkokankaalla alle 10 vuodessa?

Nämä ovat kysymyksiä joita tulemme käsittelemään tässä blogikirjoituksessa. Tarkastelun kohteena on - kuten jo varmasti nokkelana lukijana huomasitkin - Tim Burtonin vuonna 1989 ilmestynyt Batman.

Tuttuun tapaan uhraamme kuitenkin ensin siivun hahmon ja elokuvan historialle ja jauhamme joutavia oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi.

Batmanin esiaste, piirtäjänä muuan tuntematon Da Vinci.

Batman syntyi alunperin vuonna 1939 Bob Kanen toimesta. Zorrosta kovasti intoillut Kane sai idean naittaa kyseinen espanjalainen viiksiniekka yhteen Leonardo Da Vincin piirroksen kanssa, joka esitti jonkinlaista liituria. Vaikka yhdistelmä kuulostaa epäilemättä oudolta, sitä hetken funtsittuaan voi tajuta Batmanin olevan itseasiassa täydellinen mikstuuri näitä kahta. Eivätkä yhteydet Zorroon tosiaan lopu ulkonäköön: Bruce Wayne ja Don Diego de la Vega ovat molemmat varakkaita pleijjereitä joiden alter egot ovat isäntiensä täydellisiä vastakohtia. Molempien taistelutyylit perustuvat fyysiseen ketteryyteen ja terävään mieleen. Zorrolla on ratsunaan musta Tornado, Batmanilla puolestaan Batmobile. Zorrolla on tunnistettava Z-symbolinsa, Batmanilla oma lepakkosignaalinsa. Molemmat taistelevat rikollisuutta vastaan vain ja ainoastaan sen takia että he ovat niin helvetin mukavia ja reiluja jätkiä. Ja niin edelleen.

Sarjakuvana Batman ampaisi suosioon suhteellisen pian. Detective Comics etsi Teräsmiehen rinnalle uutta sankaria ja synkkäsävyisempi ja inhimillisempi Lepakkomies oli täydellinen vastakohta jenkkihymyä viljelevälle Terikselle. Kiltisti sanottuna: Teräsmies oli nössöjä varten kun taas Batmania diggailivat oikeasti kovat jannut. Batman ei Teräsmiehen tapaan veljeillyt valtion kanssa eikä häntä kiinnostanut paskan vertaa koko maapallon pelastaminen. Ehei, tämä Yön ritari vaani varjoissa ja ilmestyi paikalle vain tarpeen tullen. Teatraalisuus oli rikollisten pelottelua varten, ei etusivun lehtifotoille. Teräsmies teki urotekojaan koska hänet lähetettiin maapallolle Suuria Tekoja varten, Batman murskasi rikollisia koska häntä ajoi pakkomielteinen raivo kostaa vanhempiensa kuolema. Hänen silmissään jokainen rikollinen oli vastuussa hänen vanhempiensa murhaamisesta.

Valkokankaalla Batman seikkaili ensimmäisen kerran vuonna 1943. En tiedä minkälaisia lääkkeitä sarjan tekijät popsivat sitä tehdessään mutta voit tehdä omat veikkauksesi luettuasi sarjan juonen. Yritän nyt tehdä tämän käännöksen niin hyvin kuin vain pystyn, mutta veikkaan että tästä huolimatta se jättää sinut hieman ymmällesi. Noh, yrittänyttä ei laiteta:

"Batman ja Robin kohtaavat Dr. Dakan, japanilaisen tiedemiehen joka työskentelee myös Hirohiton agenttina. Daka asuu kauhujen Funhousessa, japanilaisessa kaupunginosassa. Hän on kehittänyt laitteen joka muuttaa ihmiset pseudo-zombeiksi. Dr. Daka yrittää päihittää dynaamisen duomme useaan otteeseen ennekuin kohtaa loppunsa Robinin pudottaessa hänet vahingossa ansahuoneeseen jossa odottavat nälkäiset krokotiilit".

Sanokaa mitä sanotte mutta on tämä minusta silti paperilla järkevämmän kuuloinen kuin vuoden vuoden 1997 Batman & Robin. Terveisiä jo tässä vaiheessa Joel Schumacherille.

Ei, nämät eivät ole polttariporukkaa.

Batman apureineen palasi rikospaikalle vuonna 1949. 15-osainen Batman and Robin-sarja piti sisällään huikean tarinan jossa Wizard-niminen pahis hallitsi autoja kummallisilla sähkölaitteillaan ja... niin, siinä se päällisin puolin olikin. Parinkymmenen minuutin mittaiset jaksot nähtiin elokuvateattereissa ja ilmeisesti tekijät saivat jyystettyä moisesta juonivyyhdistä tarpeeksi hyvin jaksoja sillä sarja oli menestys.

Sarjakuvien puolella 60-luvulle tultaessa Batmanille oli tapahtunut jotakin kummallista. Gothamin kadut ja normaalit rikolliset eivät enää riittäneet tekijöille vaan mukaan ruvettiin ujuttamaan kaikennäköistä absurdia paskaa kuten eri ulottuvuuksien välistä matkustusta, avaruusolioita, puhuvia eläimiä ja muuta vastaavaa psykedeelisempää kamaa. Ehkäpä muutoksen takana olivat toimituksen vallanneet villiintyneet hipit? Ilman kemiallisia päihteitä moisia tarinoita tuskin syntyy. Tämä tajuntaa laajentava vallankumous ylsi pian myös televisiovastaanottimien puolelle ja pian Batman saisi oman TV-sarjansa.

Eivätkä nämäkään.

Jos olet kaltaiseni 80-luvun kasvatti, saatat muistaa ajan ennen MTV3-kanavaa. Kolmoskanava oli vain yksinkertaisesti Kolmoskanava ja tuo maaginen numero oli portti täysin uuteen maailmaan. Meillä kotona tämä pre-Maikkari ei näkynyt ennen erillisen antennin hankkimista joten tätä ihmettä poljettiin mummolaan katsomaan joka päivä suoraan hoitopaikasta. Batman, Masters Of The Universe, Captain Planet, Teenage Mutant Ninja Turtles... toden totta, tuon kanavan antia nuorille janttereille ei voi väheksyä millään tavoin. Good times, good times.

Jos aiempien Batman-sarjojen juonet tuntuivat oudolta, ei tämän 60-luvun sarjankaan käänteitä voi parhaalla tahdollakaan kutsua nerokkaiksi. Myöhemmin olen toki ymmärtänyt että sarjaa lähdettiin alusta alkaen tekemään kieli poskella camp-hengessä mutta on silti pakko ihmetellä mitä helvettiä omassa päässä liikkui kun tätä pienenä katsoi. Palvoin ja jumaloin trikoissa hyppivää pömppömahaista Adam Westia eniten koko maailmassa ja jos joku olisi tuohon aikaan tullut haukkumaan sarjaa naurettavaksi olisi luvassa ollut todennäköisesti nujakointia painin merkeissä ja mahdollista alaleuan väpätystä. Jaksojen tapahtumat puitiin "jätkien" kanssa juurta jaksaen seuraavina päivinä. Höpsöt Zwonk! Badang! Zup! Pepsi!-nyrkkitappelut esitettiin omalla porukalla uudestaan niin tarkasti kuin ne vain olivat muistissa pysyneet.

Kaikessa naurettavuudessaan 60-luvun Batman-sarja on kuitenkin todellinen merkkipaalu hahmon historiassa, sillä vasta se toi hahmon todellisella rytinällä valtavirtaan ja populaarikulttuuriin Amerikan ulkopuolella. Sarja ja sen sivutuotteena syntynyt ensimmäinen Batman-elokuva merkitsevät monelle ensimmäistä kohtaamista viittasankarin kanssa. Vaikka nämä filmatisoinnit kasvattivat Batmanin suosiota kohinalla, täytyy muistaa että ne olivat tunnelmaltaan todella kaukana Bob Kanen alkuperäisestä 30-luvun Batmanista. Ja niin vain kävi, kuten monelle muullekin pop-kulttuuriin komeetan lailla syöksyneelle ilmiölle, että Batman-sarjan elinkaari oli lopulta vain muutaman vuoden mittainen. Suosio kääntyi laskuun ja sarja ajettiin tekijöiden toimesta alas. Lyhyestä ajasta huolimatta sarjaa ehdittiin tekemään 120 jakson verran, joka on ihan hatunnoston arvoinen suoritus. Lopettamispäätös esti myös Clint Eastwoodin osallistumisen sarjaan, miestä kun oli kaavailtu Two-Face rooliin. Holy harmin paikka, Batman! Jostain kumman syystä sarjaa ei ole tähän päiväänkään mennessä julkaistu DVD:llä. Joidenkin lähteiden mukaan päätöksen takana on DC Comicsin halu pitää höpsö camp-Batman kaukana nykyisistä Lepakkomies-filmatisoinneista. Image is everything, ilmeisesti.

Ja sitten elävän ja liikkuvan Batmanin päälle laskeutuukin pitkä hiljaisuus.

Sarjakuvien puolella Dennis O'Neil ja Neal Adams ottivat lepakkoa sarvista ja ryhtyivät sorvaamaan Batmania kohti alkuperäistä visiota, pois puhuvien apinoiden ja aikamatkaaja-alligaattorien sfääreistä. Muutokset elvyttivät jo hetken hiipuneen Batman uuteen kukoistukseena ja sellaiset tekijämiehet kuten Frank Miller ja Alan Moore tekivät myös omalla sarallaan todella upeaa jälkeä. Millerin The Dark Knight Returns ja Mooren The Killing Joke ovat jokaiselle sarjakuvafanille ehdotonta materiaalia. Nämä kaksi nimenomaista teosta saivat eräänkin Tim Burtonin kiinnostumaan Batman-sarjakuvista, ja mies palaakin tarinaamme pian todella olennaisessa roolissa.

Tsekkaa jos uskallat.

60-luvun lopun ja koko 70-luvun aikana uinuva valkokangas-Batman liikahti vain pari kertaa: ensin CBS halusi tehdä katastrofilta haiskahtavan Batman In Outer Space-elokuvan. Jostain kumman syystä projekti ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen. Toinen tapahtuma oli kuitenkin ratkaiseva nytkähdys kun tuottajaparivaljakko Michael Usman ja Benjamin Melniker hankkivat Batmanin filmatisointioikeudet. Tämä dynaaminen duo omasi suht selkeän vision siitä miltä uuden aikakauden Batman-elokuvan pitäisi näyttää. Trikoot ja muu hölmöily helvettiin, tilalle pelottavampaa ja vakavahenkisempää rymistelyä.

Kiitos 60-luvun Batman-sarjan, idean myyminen eteenpäin 80-luvun alun Hollywoodissa oli lähes mahdoton tehtävä. Elokuvayhtiöt yksi kerrallaan sulkivat ovensa parivaljakon edestä ja kieltäytyivät tuottamasta moista moskaa. Käsikirjoituksia viilattiin, tuhottiin ja synnytettiin uudelleen mutta lopulta ne päätyivät kaikki hylätty-leiman alle. Elokuvan DVD:n bonushaastatteluissa Usman kertookin varsin seikkaperäisesti kuinka helvetillinen homma Batman-elokuvan tekeminen oikeastaan olikaan.

Lopulta ruotuunsa palanneen Batman-sarjakuvan uusi suosio sai Warner Brosin tarttumaan syöttiin ja uuden uljaan Batman-elokuvan valmistelut voitiin aloittaa. Fanipoikien psyykkeen kestävyyttä testattiin heti kärkeen kun elokuvan ohjaajaksi lyötiin tuohon aikaan vasta alle kolmekymppinen Tim Burton. Mutta eipä tässä vielä mitään, todellinen shokki tapahtui kun Bruce Waynen ja itse Batmanin näyttelijäksi ilmoitettiin Michael Keaton. Pillastuneet sarjisnörtit protestoivat rillit huurussa ja sylki pärskyen eikä Keatonin kiinnitystä voitu käsittää. Mies tunnettiin noihin aikoihin vain muutamasta komediasuorituksesta, joista tunnetuin lienee nimirooli Burtonin ohjaamassa Beetlejuicessa. Rooliin olivat olleet ehdolla mm. Mel Gibson, Kevin Costner, Charlie Sheen ja mursuviiksinen Tom Selleck mutta Burton oli päätöksensä suhteen järkkymätön. Keatonin valinta aiheutti ennenkokemattoman myrskyn ja wittu, get this - Warner Brosille lähetettiin jopa 50 000 nimen adressi jossa vaadittiin Keatonin erottamista projektista! Vaikka koko kohu tuntuu nyt ajateltuna todella naurettavalta, voit koittaa itse visioida miltä tuntuisi jos vaikkapa Ben Stiller olisi ilmoitettu uudeksi Batmaniksi Christopher Nolanin uuteen trilogiaaan? Vuonna 1988 hätä oli tosiasia. Fanit pyyhkivät kyyneleensä, niistivät nenänsä ja ristivät kätensä peläten pahinta.

Täytyy tähän väliin vielä puskea sellainen anekdootti että jossain vaiheessa joku Warner Brosin neroista ehdotti elokuvan päärooliin Bill Murrayta. Robiniksi samainen älykkö halusi - uskokaa tai älkää - Eddie Murphyn. Sitä sopii visioida. Jos moinen suunnitelma olisi toteutunut, oltaisiin ympäri maailman nähty todennäköisesti tuhansia fanipoikien joukkoitsemurhia.

Tätä miestä ei haluttu Batmaniksi.

Tekijöillä oli kuitenkin ässä (vai tässä tapauksessa kenties Jokeri) hihassaan ja tiskiin lyötiinkin varsinainen herkkukinkku - Batmanin verivihollisen Jokerin rooliin oli kiinnitetty itse Jack Nicholson. Nicholson oli jo noihin aikoihin arvostettu ja syvästi kunnioitettu tekijä Hollywoodissa ja hänen mukaantulonsa herättikin ihan uudenlaista kiinnostusta. Voiko kyseessä ollakin vakava projekti koska Hän on lähtenyt mukaan? Virnuileva ja armottoman karismaattinen Nicholson toi elokuvalle roppakaupalla uskottavuutta ja hommasta onkin helppo vetää yhteyksiä Marlon Brandon esiintymiseen 70-luvun Superman-elokuvassa.

Epäilevien silmien alla valmisteltu elokuva siirsi tuotantonsa Iso-Britanniaan johon rakennettiin Burtonin vision mukainen uusi Gotham City. Se ei kelmeillyt upeassa väriloistossa vaan yleisilme on pikemminkin tummasävyinen, pimeä ja jopa jossain määrin gootahtava. Sama värikoodi koski uuden Batmanin ulkonäköä. Tekijät tiesivät trikoissa pomppivan siniharmaan Batmanin aiheuttavan vain huvittavia tilanteita, joten asu korvattiin täysmustalla, syntisen seksikkäällä lihaspuvulla. Kyllä kelpasi hieman rimpulaisen Keatonin pullistella moinen komeus yllään. Pian pimeys valtasi alaa ja musta väri tarttui myös Batmobileen. Ja sitten Batcaveen. Ja lopulta kaikkiin Batmanin leluihin ja vempeleisiin.

Vaikka Burton ja muut tiesivät tasan tarkkaan millainen elokuva tulisi olemaan, huhut jatkoivat vellomistaan. Lopulta tekijät kyllästyivät jatkuvaan "tuleekohan siitä hassuttelua"-spekulointiin ja löivät tiskiin minuutin mittaisen trailerin. Sen ensiesitys sai aikaan seisovat suosionosoitukset ja ennennäkemättömän kohun. Onnekkaat olivat onnistuneet taltioimaan trailerin ja pian bootleg-versio lähtikin leviämään kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Alan messuilla videon omistajat pitivät 25 dollarin hintaisia näytöksiä. Fanipojat tärisivät innostuksesta ja nostelivat rillejään. Valtamediat tarttuivat ilmiöön ja ryhtyivät paukuttamaan viidakkorumpua. Yhdessä yössä kaikkien parjaama projekti oli muuttunut odotetuimmaksi elokuvaksi sitten Imperiumin vastaiskun. Hype oli uskomatonta vaikka elettiin vielä aikaa ennen internetiä. Kesällä 1989 Batman-krääsää myytiin kaikkialla ja kaikessa mahdollisesti muodossa. Monet tuotteet loppuivat kesken viikkoja ennen elokuvan ensi-iltaa. Jonot rupesivat muodostumaan elokuvateattereiden porteille jo paria päivää ennen näytöksiä. Fanit purivat kynsiään. Batmania oli irti.

Törmäsin itse Burtonin Batmaniin ensimmäistä kertaa sanomalehti Kalevaa selaillessani. Tuohon aikaan minulla oli tapana pläräillä sunnuntainpäivien lehdestä oululaisten elokuvateattereiden mainoksia, vaikka osasin hädin tuskin lukea. Batmanin logon bongaaminen mainosten seasta oli pistää kuset housuun, niin dominoivana tuo uljas symboli ponkaisi muiden mainosten joukosta esiin. Suru tuli kuitenkin puseroon kun huomasin elokuvan ikärajan olevan 15. Omasta mielestään täysin kypsä 6-vuotias sai tyytyä elokuvan sarjisversioon ja vilkkaaseen mielikuvitukseen. Kuukausia myöhemmin olin sukulaisten luona kylässä ja mainio Jukka-enoni oli jo onnistunut kopioimaan leffan itselleen. Rikos lienee tätä nykyä jo vanhentunut. "Haluakko kattoa Pätmänin?", kysyi Jukka ja minulta turahti paskat ja kuset housuun. Vertauskuvallisesti.

Maailman kaunein elokuvasymboli.

Batman tempaisi mukaansa välittömästi ja se tekee sen yhä uudelleen jokaisella katsomiskerralla. Avaus ei nimittäin voisi olla mainiompi - alkutekstien ajan kamera pyörii loputtoman tuntuisessa labyrintissa joka paljastuu ajon loputtua Batmanin logoksi. Päätekijä tunnelmassa on kuitenkin musiikki, ja Danny Elfmanin säveltämä marssiva teos onkin yksi kaikkien aikojen leffatunnareista. Se saa jännityksen kihelmöimään. Se saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäsi. Se on synkkä, se on voimakas, se on uljas. Se on kaikkea mitä hyvän leffatunnarin kuuluukin olla. Se on silkkaa Batmania.

Alkutekstien jälkeen vuorossa on todella ratkaiseva kuva. Burton lyö rohkeasti heti tiskiin otoksen hänen visioimastaan uudesta Gothamista. Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä Gotham, tämä on kokonainen uusi maailma jonka Burton kumppaneineen on luonut ja johon katsoja nyt kutsutaan. Jos tämä ensimmäinen kuva olisi ollut kehno ja epäuskottava, olisi koko elokuvalta pudonnut pohja heti kättelyssä. Kaikki kyynisten epäilijöiden syytökset olisivat käyneet toteen ja vuosia valmistelu Batmanin uusi tuleminen olisi lässähtänyt alkutekijöihinsä.

Toisin kuitenkin kävi.

Se on siinä.

Eteen avautuva maisema Gothamista on yhä henkeäsalpaavan upea näky. Se on kaikkea mitä katsoja uskalsi etukäteen odottaa, olematta silti liian timburtonmainen tai muuten vaan överiksi vedetty. Sarjan seuraavissa elokuvissahan Gotham-maisemat lähtivät kevyesti sanottuna käsistä ja tarjolla oli jos jonkinlaista överiarkkitehtuuria. Pian pääsemme tarkastelemaan Gothamia hieman lähempää kun siirrymme saman tien keskustan sykkeeseen. Kaupunki on roskainen, ahdistava, ankea, hiostava ja kiireinen. Vallitsevina väreinä toimivat musta, ruskea ja harmaa. Gotham sykkii ja pulppuaa jotakin sanoinkuvailemattoman vastenmielistä energiaa ja se on kuin tärisevä ja sihisevä painekattila, odottamassa lopullista räjähdystä. Tämän kaiken lohduttomuuden keskelle Burton pudottaa katsojansa.

Batmanin ensiesiintymistä ei tarvitse odottaa myöskään kauaa. Pari paikallista laitapuolen hyökkääjää saa elämänsä opetuksen kun aluksi nappiin mennyt ryöstökeikka päättyy kohtaamiseen katolla Batmanin kanssa. Huhut kaupungin rikollisia löylyttäneestä ihmislepakosta realisoituvat kun Batman roikottaa toista roistoa katon reunalta ja esittelee itsensä jo legendaariseksi kohonneella murahduksella, "I'm Batman." Mitäpä siihen muuta lisäämään? Kahakkaa edeltävä ryöstö on muuten selkeä ja oivaltava viittaus Bruce Waynen vanhempien murhaan päättyneeseen, kolmisenkymmentä vuotta aiemmin tapahtuneeseen ryöstöön.

Elokuva starttaa siis hieman samanlaisista asetelmista kuin Frank Millerin Year One-sarjakuva. Alkuun ei sen koommin kaupungin rikollisillakaan kuin poliisillakaan ole minkäänlaista käsitystä kuka tämä pimeydessä teutaroiva huppupää oikein on. Media vauhkoaa mystisestä lepakkomiehestä mutta varmaa tietoa ei tunnu olevan kenellekään. Kuka tämä tyyppi luulee olevansa? Onko se ihminen? Onko se lintu? Onko se lentokone?

Gothamin poliisille kaikki apu on kuitenkin tarpeen. Alamaailman hallitsija Carl Grissom pyörittää kaupunkia pikkusormensa ympärillä ja pahuuden lonkerot yltävät jopa poliisivoimiin asti. Korruption mädättämä kaupunki korisee tuskissaan. Komisario James Gordon ja uusi kaupunginsyyttäjä Harvey Dent ovat voimattomia.

Grissomin oikeana kätenä häärää Nicholsonin esittämä Jack Napier. Egoileva ja pröystäilevä Napier ei ole kuitenkaan Grissomin mieleen, ja lopullisesti kamelin selän katkaisee Napierin vikittelyt Grissomin naisystävää kohtaan. Tuskinpa kovin moni muukaan pomo hyväksyisi palkkalaiseltaan moista käytöstä. Grissom määrää Napierin hoitamaan "tärkeää työkeikkaa" kemikaalitehtaalle jonne tiensä löytävät myös anonyymin vihjeen avulla sekä poliisi että Batman. Napier tajuaa joutuneensa ansaan pomonsa toimesta. Luvassa on räväkkä yhteenotto joka päättyy Napierin pulahdukseen kemikaalitankkerissa. Lopulta valkoinen kouristeleva käsi nousee pintaan. Jokeri on syntynyt.

Räväkkä yhteenotto herättää entisestään median kiinnostuksen. Nokkela ja vittumainen reportteri Alexander Knox saa työtoverikseen Vicky Valen, jota esittää uskomattoman kuuma kisu Kim Basinger. Tässä vaiheessa on aika tehdä henkilökohtainen paljastus, sillä allekirjoittaneen ensirakkaus oli nimenomainen neiti Vale. Tämä säihkysilmäinen, hemaisevan seksikäs misuli herätti 6-vuotiaan aivoissa kipinöintiä ja täysin käsittämättömiä tunteita, ajatuksia jotka olivat noihin aikoihin täysin vieraita. Muistatte varmaan Wayne's Worldista kohtauksen jossa Wayne näkee Cassandran ensimmäistä kertaa? Schwing! She's a babe! Brrr! Kyllä tuo oli ensimmäinen kerta kun näin oikeasti ilotulituksia ja tähtisumua sisätiloissa. Oih, mikä huumaava nainen. Valitettavasti haaveeni naimisiinmenosta Vicky Valen kanssa eivät koskaan toteutuneet. Ehkä jonain päivänä. Saumojahan toki on.

"If she were a president she would be Baberaham Lincoln."

Jokeriksi tee-se-itse-kirurgian myötä muuntaunut Napier ei aikaile turhia vaan pistää välittömästi ranttaliksi. Ensitöikseen Jokeri käy niittamassa petollisen Grissomin ja ottaa sen jälkeen kaupungin alamaailman haltuunsa. Heti ensimmäisestä varsinaisesta Jokeri-kohtauksesta lähtien loppuelokuva on käytännössä yhden miehen showta, niin totaalista Nicholson suoritus on. Valkonaamainen ja vihreätukkainen Nicholson yksinkertaisesti vain ON Jokeri. Totaalinen välinpitämättömyys ympäröivää maailmaa ja sen lainalaisuuksia kohtaan, järkyttävät ja samalla järkyttävän hauskat tappavat pilat. Ja se iänikuinen virne. Nicholsonin touhu ei jätä sijaa selittelyille, äijä tykittää verbaalista ja fyysistä aktiaan sellaisella antaumuksella että katsoja saattaa välillä unohtaa elokuvan nimen olevan oikeasti Batman.Vaikka Heath Ledgerin Jokeri lähes 20 vuotta myöhemmin onkin tuoreemmassa muistissa, ei ole silti mitään syytä unohtaa Nicholsonia. Vuoden 1989 Jokeri on kaikessa irvokkuudessaan lähempänä sarjakuvien sivuilta alunperin tuttua hahmoa, jolle kaikki on vain yhtä suurta vitsiä. Nicholsonin Jokeri on räävitön ja hirvittävä luonnonvoima, jonka edessä ei voi kuin antautua. Ja jokohan tämä lässytys riittäisi?

Tältä meikäläinen näyttää 12 tunnin Skyrim-session jälkeen.

Kaiken Nicholson-hehkutuksen jälkeen on kuitenkin syytä muistaa kenestä ja mistä elokuvassa on loppupeleissä kyse. Etukäteen parjattu Michael Keaton löi epälijöille jauhot kurkkuun vetämällä virheettömän roolin neuroottisena mutta suoraselkäisenä Bruce Waynena. Tim Burton kertoi joskus valinneensa Keatonin rooliin tämän silmien perusteella, eikä tuota tarvitse toden totta isommin ihmetellä. Äijän koko olemusta seuraa jonkinlainen määrittelemätön kylmyys ja jylhyys jotka ovat sitä kaikista olennaisinta Batmania. Okei, Mike ei ole ehkä sarjakuva-Batmanin kokoinen kaappi mutta korvaa karismallaan sen minkä senteissä häviää.

The Man.

Ja hei jätkät, miettikää nyt oikeasti - Tämä on leffa Batmanista! Kohtaus jossa Batman syöksyy katon läpi pelastamaan Jokerin kidnappaaman Vicky Valen ja sitä seuraava takaa-ajo... kylmät väreet nousevat pintaan jo kohtausta muistellessa. Kaikkien Batmanin lelujen lisäksi näemme vihdoin myös Batmobilen, joka on kokenut melkoisen muodonmuutoksen sitten viime näkemän. Uusi pirssi on yksinkertaisesti vain helkkarin päheä. Siivekäs ja dynaamisesti muotoilu ulkokuori antavat autosta jotenkin aiempaa eläimellisemmän kuvan, ja otokset metsän pimeydessä kiitävästä Batmobilesta ovat ikimuistoisia. Vaviskoot 313, ECTO 1, Delorean ja muut - Vuoden 1989 Batmobile on ikuinen testivoittaja!

Batmobile, luottopeli säällä kuin säällä.

Batmanin ja Jokerin polut kohtaavat yhä useammin ja lopulta näiden kahden kohtalot kietoutuvat lopullisesti toisiinsa kun Bruce tajuaa Jack Napierin tappaneen hänen vanhempansa vuosikymmeniä aiemmin. Napier siis loi Batmanin. Batman puolestaan pudotti Napierin kemikaalialtaaseen. Batman loi siis Jokerin.

Jokerin paljastuminen Bruce Waynen vanhempien tappajaksi käynnisti aikoinaan jälleen yhden fanien vastalauseiden myrskyn. Valintaa pidettiin pöyristyttävänä ja Burtonin ideoima twisti oli taas kerran liikaa sylkeä pärskiville ja rillejään nosteleville fanipojille. On totta että siirto oli uhkarohkea ja jopa röyhkeä, niin kiveen hakattu Batmanin mytologia monille vannoutuneille lukijoille on. Uusi tarina oli kuitenkin omiaan juuri elokuvaversiota kohtaan, ja juonen jännite nouseekiin uusiin sfääreihin kun näemme Brucen muistelemassa tuota kohtalokasta iltaa jona hän jäi orvoksi. Nuorta Nicholsonia härnäävän paljon muistuttava tuntematon näyttelijä nostaa pistoolinsa ja esittää kysymyksen: "Ever danced with the devil in the pale moonlight?"

Elokuvan loppusuora on yhtä suurta kliimaksia. Batmanin ja Jokerin lopullinen yhteenotto käydään Gothamin keskustassa - missäs muuallakaan.

Ja juuri kun luulimme nähneemme jo Batmanin koko laitearsenaalin, lyö suippokorva kehiin vielä yhden yllätyksen. Jokerin myrkkykaasuilmapallot saavat ilmaisen kyydin yläilmoihin kun Batman hoitaa homman kotiin Batwing-lentokoneellaan. Ilmapallojen kyyditystä seuraa yksi elokuvan hienoimmista hetkistä, kun ilman mitään järkevää syytä Batman kiihdyttää koneensa yläilmoihin, aina pilvien yläpuolelle ja pysäyttää lentonsa juuri kuun kohdalla. Batman käy luomassa täydellisen Batmanin logon! Keskellä Batman-elokuvaa! Idea on täysin järjetön mutta toteutus on sellaista fanipoikien kalastelua ettei voi mitään kuin antautua. Totaalista nannaa. Kiitos Tim Burton!

Batman täysin kuutamolla.

Lyhyen tulitaistelun ja Jokerien kätyrien telomisen jälkeen Batman ja Jokeri kohtaavat toisensa vielä kerran, tällä kertaa oikeastaan ensi kertaa kasvotusten klassisessa kirkontorni-kohtauksessa. Nujakointi on varsin yksipuolista ja Batman löylyttääkin Jokeria varsin ronskein ottein. Mikä jottei, onhan kyseessä hänen vanhempiensa murhaaja. Jokeri ei kuitenkaan äidy tässäkään tilanteessa liian vakavaksi vaan veijari yrittää viimeisillä keinoillaan repiä aiheesta huumoria. "Ethän löisi rillipäätä"-velmuilu ei kuitenkaan auta vaan Batman takoo Jokeria turpiin kuin viimeistä päivää. Huima yhteenotto päättyy Jokerin syöksymiseen tornin huipulta sementtiin, mutta tämäkään ei saa miehen hymyä hyytymään. Elämää ei pidä ottaa liian vakavasti, ei siis ilmeisesti kuolemaakaan.

Loppuun Burton on säästänyt Bat Signalin paljastamisen sekä uskomattoman upean loppuotoksen kaupunkia tähyilevästä Batmanista. Viesti on selvä: kaupunki on jälleen Gothamilaisten, Jokeri on kukistettu ja Batman on uusi kukko tunkiolla. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiitos Tim Burton, kiitos Michael Keaton, kiitos Jack Nicholson. Tämä oli helvetin hieno reissu.

Loppujen lopuksi alkuun parjattu ja haukuttu Batman-projekti oli ehdottomasti 80-luvun lopun suurin elokuvatapaus ja se murskasi katsojaennätyksiä ympäri maailmaa. Elokuvan huima menestys nosti Tim Burtonin ja Michael Keatonin - nuo salaperäiset antisankarit - keskelle pahinta huumaa, ja molemmat miehistä ovat myöhemmin todenneet jatkuvan huomion olleen jo jossain määrin epämukavaa.

Elokuvan suosio ei varmastikaan haitannut Jack Nicholsonia, joka oli kaukaa viisaana tehnyt elokuvasta ennenkuulumattoman sopimuksen. 6 miljoonarin dollarin varman liksan lisäksi mies tulisi saamaan muhkean siivun elokuvan oheistuotetuloista. Ja kuinkas kävikään - elokuvan räjähtäminen suosioon ympäri maailmaa sai bisneksen kukoistamaan tuollakin saralla ja lopulta Nicholson nettosi elokuvasta yli 50 miljoonaa dollaria. Summa on edelleen suurin yhdestä elokuvasta maksettu palkkio Hollywoodin historiassa. Jokeri sai kun saikin viimeiset naurut.

Koska Batman on niin ajaton hahmo ja koska elokuva oli täydellinen hitti, oli jatko-osa enemmän kuin päivänselvä asia. Tim Burton ei ollut alkuun ollenkaan kiinnostunut tekemään jatkoa Batmanille, koska hän oli mielestään sanonut jo kaiken tarvittavan aiheesta. Warner Bros osasi kuitenkin vetää oikeista naruista ja ehdotti Burtonille uudenlaista käytäntöä - miehen ei tarvitsisi enää pohtia Batman-elokuvan tekemistä vaan nyt hän saisi täysin vapaat kädet ehtaa Burton-elokuvaa varten. Tämä sai ohjaajan mittarit raksuttamaan ja mies päätti tarttua tilaisuuteen. Burtonin aiemmista töistä mm. Beetlejuicen nähneet katsojat tiesivät jo valmistautua todella visuaaliseen ja kummalliseen seikkailuun, toisin kuin Batmania elämänsä oheistuobisneksenä pitäneet sponsorit.

Leffa joka sai Mäkkärin varpailleen.

Vuonna 1992 ilmestynyt Batman Returns oli elokuva jota suuri yleisö ei osannut Burtonilta odottaa. Ensimmäinen Batman oli mestariteos mutta myös samalla eräänlainen kuohittu versio Burtonin todellisesta visiosta. Jatko-osan myötä vapaat kädet saanut Burton päätti vetää homman tappiin ja seurauksena olikin entistä synkempi, hullumpi ja sekopäisempi elokuva. Fanit olivat ihmeissään, kriitikot haukkuivat elokuvan maanrakoon ja lapset poistuivat elokuvateattereista itkien. Mitä oli tapahtunut?

Leffan kompastuskiveksi koitui loppujen lopuksi se, millä Warner Bros sai Burtonin alunperin mukaan koko jatko-osan tekemiseen: täydellinen vapaus. Ensimmäinen osan menestys vapautti Burtonin taiteellisista ja budjettiin liittyvistä paineista. Lopputulos on visuaalisesti näyttävä, mutta kylmyydellään luotaantyötävä teos joka jäi valitettavasti väliinputoajaksi. Murskakritiikit vähensivät suuren yleisön mielenkiintoa ja monet lelusponsorit sanoutuivat irti brutaalin näköisestä Pingiviini-luonnonoikusta. S/M-henkiseen lateksipukuun verhoutunut sekopäinen Kissanainen ei myöskään ollut mikään salonkikelpoinen sylikisu. Batman Returns oli pettymys niin faneille kuin Warner Brosille, ja pian Burton löysikin kengänjäljen perseestään. "Kiitos ja hei" oli nuoren visionäärisen ohjaajan palkka vuosien yhteistyöstä. Michael Keaton ei ollut kiinnostunut Batmanin tekemisestä ilman Burtonia ja niin hänkin katoaa tarinastamme.

Raha on kivaa, totesivat Warner Brosin tyypit ja päättivät ruveta louhimaan Batmania täysin päinvastaiseen suuntaan Returnsin tummista vesistä. Seuraavan elokuvan tulisi olla värikkäämpi, pohjavireeltään iloisempi ja ennenkaikkea lapsille enemmän soveltuvaisempi. Tarvitaan värikkäitä hahmoja joista saadaan paljon värikkäitä leluja. Tarvitaan hauskoja näyttelijöitä jotta elokuvasta ei tule liian pelottava. Tarvitaan enemmän väriä ja räiskettä. Tarvitaan enemmän campia. Tarvitaan Joel Schumacher.

Yksi kuva kiteyttää Joel Schumacherin Batmanit.

Vuosina 1995 ja 1997 ilmestyneet Batman Forever ja Batman & Robin olivat elokuvia joista on varmasti puhuttu jo aivan tarpeeksi. Nämä hattaraa ja sirkusta muistuttavat tyhjänpäiväiset hölmöilyt ovat täysin päinvastaista tavaraa mitä Batman alunperin edusti minulle, mutta myös monille muille Lepakkomiehen synkkiä seikkailuja sarjakuvista seuranneille. Toki elokuvilla on omat viihteelliset, lähinnä camp-henkiset viihdearvonsa mutta niiden ruotimiseen en viitsi käyttää palstatiltaa yhtään tämän enempää. Jäämiehen tohvelit, Robinin nännit, Batmanin luottokortti... muistot ovat ovat vain liikaa. En tahdo kohdata niitä. En halua itkeä itseäni enää uneen. En enää.

Lopulta Schumacherin Batman-saaga koki samankaltaisen lopun kuin 60-luvun tv-sarjakin: pari vuotta höpsöttelyä oli katsojille yksinkertaisesti liikaa. Suosio romahti jo toisen elokuvan kohdalla ja Warner Bros perui Schumacherin option aiemmin luvattua kolmososaa koskien. Burtonin tavoin vapaat kädet saanut ohjaaja villiintyi elokuviensa ääressä ja lopputulos oli kuin crackia ja spiidiä nauttinut Sonic The Hedgehog sateenkaaridiskossa. Kaikkea oli vain liikaa. Nöyryytetty, perseraiskattu ja näännytetty Batman hoiperteli Lepakkoluolaansa, veti ylleen mustan viittansa ja vaipui syvään, pitkään lepoon. Lepoon, joka tulisi kestämään lähes 10 vuotta.

Christopher Nolan palautti valkokangas-Batmanin raiteilleen.

2000-luvun Batman on jo tässä vaiheessa mieletön menestystarina, mutta tähän pisteeseen pääseminen ei ole todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys. Nolanin Batmanin tarina on ollut jopa huvittavankin samankaltainen kuin Burtonin vastaava 20 vuotta aiemmin. Samoin kuin 60-luvun camp-Batman, Schumacherin hassuttelut 90-luvun puolelta olivat todellinen riippakivi koko Batman-franchiselle lähes 10 vuoden ajan. Hahmon mahdollisuudet julistettiin olemattomiksi ja sen uskottiin olleen jo täysin menneen talven lumia. Yhteistyökumppanit yksi kerrallaan pesivät kätensä. Vasta pitkien ja tuskaisten vaiheiden jälkeen vuonna 2005 julkaistu Batman Begins todisti että kaikkien aikojen supersankari on edelleen erittäin elinvoimainen ja tarpeeksi vahva ansaitakseen uuden alun. Homma vietiin jälleen kerran juurilleen - kaikki turhanpäiväinen vouhotus heitettiin romukoppaan ja lähdemateriaaliksi otettiin Bob Kanen alkuperäinen Batman. Tuo säälimätön, kostonhimon ajama yksinäinen susi joka vaanii varjoissa. Jo kyllästymiseen asti hehkutettu Nolanin "realistinen synkkyys" on puhaltanut toden totta Batmanin uuteen kukoistukseensa ja suosio on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan. Mestarillinen The Dark Knight on monien mielestä kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi, eikä ensi vuonna ilmestyvältä trilogian päätösosalta odoteta yhtään sen vähempää.

Mihin valkokangas-Batman suuntaa Nolanin aikakauden päätyttyä? Saammeko jälleen nähdä värikkään ja camp-henkisen Batmanin lapsille suunnatuissa seikkailuissa, päätähtenään mahdollisesti Justin Bieber? Vai syöksyykö Batman entistä synkempään, ehkä jopa taiteellisempaan film noir-suuntaan? Olemme saaneet nauttia monien eri tekijöiden mestarillisista Batman-visioista sarjakuvien puolella, joten ehkäpä sankarimme pysyy myös valkokankaan puolella tästä eteenpäinkin taitavien ja tätä yksinäistä yön ritaria ymmärtävien visionäärien käsissä. Nostakaamme rillejämme ja toivokaamme parasta.