tiistai 13. syyskuuta 2011

#6 - Gremlins 2 - The New Batch (1990)

Harvoin elokuvan nimi onnistuu kuvaamaan elokuvan sisältöä yhtä tyhjentävästi. Vuonna 1984 ensi-iltansa saanut Gremlins kertoo riiviöistä. Pienistä, ilkeistä, limaisista ja vihreistä riiviöistä. Näiden kummallisten, noin metrin mittaisten olioiden elämässä ei ole minkäänlaista muuta tarkoitusta kuin toimia nimensä mukaisesti. Riiviömäisesti. Mikään ei ole pyhää, mikään ei ole säästämisen arvoista. Millään ei ole väliä.

Aika kadehdittava asenne elämään, eikö?

Gremlinsien, tuttavallisemmin gremlareiden, syntyhistoria sijoittuu toisen maailmansodan aikoihin. Brittien ylpeys Royal Air Force jylläsi menemään Lähi-Idän alueilla. Kuten olettaa saattaa, ei näistä taisteluista selvitty kolhuitta. Vihollisten aiheuttamien vahinkojen lisäksi koneiden mekaniikka kärsi raskaasta käsittelystä ja teknisiä ongelmia koettiin tuon toista. En tiedä mitä brittien teekannuihin oli pistetty sekaan mutta jostain lähti liikenteeseen toistuva tarina siitä mikä oikeasti aiheutti koneiden selittämättömät tekniset ongelmat: asialla olivat Riiviöt. Pienet, ilkeät olennot. Näiden viheliäisten nilkkien kerrottiin tekevän jekkuja moottoreille täysin huvin vuoksi, ilman minkäänlaista suurempaa motiivia. Silkkaa ilkeyttään.

Oletan että visioit jo päässäsi kuvaa savuavasta ja syöksyvästä lentokoneesta jonka ympärillä roikkuvia räkyttäviä riiviöitä koneen pilotti koittaa paniikissa hätistellä pois. Näin kävi ainakin minulle.

Lähi-Idässä Royal Air Forcen riveissä palvellut Roald (kyllä, ei siis Ronald) Dahl päätti tuoda hauskan myytin pois pelkkien solttupoikien keskuudesta ja kirjoitti riiviöiden kommelluksista kokonaisen kirjan. Tässä versiossa riiviöt olivat hieman kiltimmällä tuulella ja ne elivät metsässä perheiden kanssa. Mukana oli mm. riiviövauvoja. Kuinka herttaista. Tarinan mukaan brittien tiedustelupalvelun pääjehu innostui lapsille suunnatusta tarinasta ja yllytti Dahlia lähettämään sen Walt Disneylle. 

Disney sai kirjan käsiinsä vuonna 1942 ja innostui ideasta välittömästi. Kättelyiden jälkeen nimet lyöntiin papereihin. Disney ei kuitenkaan suunnitellut riiviöistä kirjaa vaan tarkoituksena oli työstää heti kärkeen aiheesta ihka oikea elokuva. Neuvotteluiden pitkittyessä sai Dahl tahtonsa läpi ja ensimmäinen Gremlins-julkaisu näki päivänvalon heti seuraavana vuonna. Kuvakirjan muodossa temmeltäneet riiviöt ihastuttivat ja kauhistuttivat lapsia ympäri maan. Jopa Eleanor Rooseveltin tiedettiin lukevan kirjaa lapsilleen.


Ne kiltimmät Gremlinsit.

Royal Air Forcen ja Disneyn sukset menivät kuitenkin lopulta ristiin niin pahasti että alunperin suunniteltu elokuva ajettiin alas ja projekti lyötiin jäihin. Ehkä parempi niin. Riiviöt olisivat nimittäin höyhentäneet Aku Ankan ja pistäneet Mikki Hiiren imemään häntäänsä. Nämä riiviöt olivat hieman eri porukkaa.

Huolimatta nolosti läsähtäneestä elokuvaprojektista, Gremlinsit jäivät elämään ihmisten tarinoissa. Vuosien varrella nämä riiviöt esiintyivät niin Warner Brosin piirretyissä taistelemassa Väiski Vemmelsäärtä vastaan kuin sodanaikaisissa propagandavideoissakin. Näistä ilkeilijöistä oli toden totta moneen. Varsinaiseen valokeilaan riiviöt kuitenkin päätyivät kuitenkin vasta vuonna 1984. Ja tottakai nämä paskiaiset rikkoivat senkin lampun koska eivät kestäneet kirkasta valoa.

Ensimmäinen Gremlins-elokuva sai lähtölaukauksensa Chris Columbuksen erikoisesta illasta. Mies poukkoili kotitalonsa kellarissa eräänä pimeänä iltana ja onnistui katkaisemaan valot koko rakennuksesta. Painostavan hiljaisuuden keskellä mies kuuli yhtäkkiä "jyrsijöiden armeijan" äänen kun lauma hiiriä ilmestyi kellariin kuin tyhjästä. Columbus oli kauhuissaan kuunnellessaan loputonta vinkunaa ja rapinaa. Hiiret raapivat seinää, jyrsivät talon rakenteita ja tekivät muutenkin tuhojaan.

Tapauksesta järkyttynyt Columbus tokeni kuitenkin pian ja huomasi käyneensä läpi huikean mutta kummallisen hetken. Yleensähän pimeässä pelätään isoa pahaa mörköä mutta tällä kertaa pienet oliot saivat miehen kauhuihinsa. Tarviiko pelottavan uhan olla aina suurta? Ja jos pelottelija on suuri, missä ihmeessä se voi aina piileskellä ja vaania? Kuin salamana kirkkaalta taivaalta miehen päähän palasi tarina sodanaikaisista riiviöistä jotka tekivät tuhojaan ja liikkuivat laumoissaan. Kynä rupesi sauhuamaan. Ideat sinkoilivat. Columbus oli liekeissä.

Näihin aikoihin Chris Columbus ei ollut missään nimessä vielä mikään iso tähti. Monien muiden kirjoittajien tapaan mies kävi loputtoman tuntuista taistelua tuulimyllyjä vastaan koettaessaan saada jalkaansa oven väliin Hollywoodissa. Vaikka mies on myöhemmin niittänyt mainetta mm. Yksin Kotona- ja ensimmäisten Harry Potter-leffojen kautta, ei miehen uran alku ollut yhtään sen ruusuisempi kuin monella muullakaan. Miehen riiviötarina olisi saattanut jäädä ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikkoon ellei se olisi eksynyt eräänkin Steven Spielbergin hyppysiin.

Jotain tarpeettomia sivuhahmoja.

Legendaarisen Tappajahain myötä läpimurtonsa tehnyt Spielberg oli jo 80-luvun alussa niin sanotusti kuumaa kamaa. Mies tuntui onnistuvan lähes kaikessa. Hän oli Hollywoodin uusi kultapoju, oikea Midas aikalaistensa keskuudessa. Kolmannen asteen yhteys, Kadonneen aarteen metsästäjät, E.T.... Miehen alkuaikojen tuotanto on lähes yhtä vakuuttavaa kuin Metallican ensimmäisten vuosien katalogi. Ei huteja, vain napakymppejä yksi toisensa jälkeen.

Ymmärrettävästi Gremlins lähti siis vauhdilla liikenteeseen Spielbergin ilmoittaessa kiinnostuksensa projektia kohtaan. Mies ryhtyi itse yhdeksi elokuvan tuottajista ja nappasi Warner Brosin messiin tukemaan hanketta. Kielet olivat varmasti ruskeina tuotantopalavereissa kun jokainen halusi päästä Señor Spielbergon paatin kyytiin.

Yksi onnekkaista oli pienessä limbossa tuohon aikaan uransa suhteen ollut ohjaaja Joe Dante. Mies oli aiemmin ohjannut nykyään kulttistatuksesta nauttivan The Howlingin mutta niin sanotuissa isojen poikien leikeissä miehen näytöt olivat vielä kovin pienet. Spielberg luotti kuitenkin intuitioonsa (ja miksipä ei olisi niin tuossa vaiheessa tehnyt) ja tarjosi miehelle ohjaajan roolia. Hollywoodissa elettiin tuohon aikaan pientä kauhukomediabuumia mm. tekeillä olevan Ghostbustersin johdosta ja Spielberg tiesi että puikkoihin tarvittiin mies joka tajuaa edes jostain jotain. Yksi Spielbergin pähkäilemistä vaihtoehdoista oli Tim Burton, mutta tuohon aikaan mieheltä puuttuivat vielä täysin näytöt joten nuori ja kokematon Burton jäi rannalle ruikuttamaan.

Resurssit ja tekijät olivat siis hyvällä mallilla, mutta se tärkein puuttui vielä: itse riiviöt. Chris Walas suunnitteli olioiden lopulliset ulkomuodot ja ne realisoituivat muovisten, piikkihampaisten suippokorvien muodossa. Riiviöt heräsivät henkiin motoriikan ja perinteisen käsinukketaiteen avulla ja lopulta kaikkien ongelmien jälkeen kaikki oli valmista kuvauksia varten. Let's get this party started!


Näin sitä mielenkiintoa herätellään.

Joulusesongin hittileffaksi alunperin kaavailtu Gremlins jouduttiinkin yllättäen runnomaan valmiiksi jo kesäksi, ja se tuli ensi-iltaan samana viikonloppuna kuin jo aiemmin mainittu Ghostbusters. Vaikka riiviöt hävisivätkin haamujengiläisille lippuluukuilla miljoonan dollarin verran, oli Spielbergin ja Columbuksen riskinotto kannattanut. Elokuva sai kiitettävän vastaanoton kriitikoilta ja se nautti myös melkoista suosiota lippuluukulla.

Yksi elokuvan menestysreseptin ainesosista oli sen nokkela markkinointi. Elokuvan ennakkomainonnassa itse riiviöitä säästeltiin ja piiloteltiin ja niitä näytettiin trailereissa ja tv-mainoksissa hyvin niukasti. Söpö ja pörröinen Gizmo oli oiva houkutin lapsiperheitä varten. Pahaa-aavistamattomat lapset raahattiin elokuvateattereihin ja elokuvan käynnistyessä kunnolla vanhemmat joutuivat kantamaan parkuvat penskansa pois salista. Gremlins tuotti tuohta myös elokuvateattereiden ulkopuolella kun oheistuotemyynti pyörähti käyntiin. Söpöt Gizmo-lelut ja Gremlins-keräilykortit tekivät kauppansa ja takoivat lisää taaloja tiskiin. Spielberg, Columbus ja kumppanit hieroivat käsiään tyytyväisenä.

Koska meikäläisellä on ollut pahana tapana jäädä juttelemaan joutavia ohi aiheen aiemmin kirjoituksissani, yritän (hei, ihan oikeasti!) tällä kertaa olla jumittamatta aiheen ohi. Gremlins on sinänsä yhtä aikaa vaikea ja helppo aihe käsiteltäväksi, että sen juonessa ja käsikirjoituksessa ei ole lopulta juuri mitään erikoista pureskeltavaa. Periaatteessa kyse on vain riiviöistä jotka ilmestyvät rauhaa rakastavaan Kingston Fallsin kaupunkiin mutkien kautta. Billy-pojalleen joulahjaa etsivä Randall Peltzer samoilee työmatkallaan Chinatownissa ja eksyy sattumalta mystiseen putiikkiin. Hän iskee silmänsä pieneen pörröiseen Mogwai-otukseen ja haluaisi ostaa tämän pojalleen. Myyjä ei suostu kauppoihin koska Mogwain omistaminen tuo hänen mukaansa liikaa vastuuta. Lopulta putiikin omistajan lapsenlapsi myy Mogwain Peltzzerille mutta tiukoin ehdoin: Mogwai EI saa kastua tai se lisääntyy. Mogwai EI saa syödä keskiyön jälkeen tai se muuttuu joksikin aivan muuksi. Eikä Mogwaita saa todellakaan altistaa kirkkaalle valolle tai se kuolee.

Ei kestä sapuskaa, ei kestä vettä, ei kestä kirkasta valoa. Aivan kuin jokainen meistä armottoman darran äärellä.

Tottakai kahta ensimmäistä sääntöä rikotaan kielloista huolimatta ja helvetti pääsee irti.


Tämä karvaperse on syypää kaikkeen.
 
Vaikka ajan kulmahammas onkin jyrsinyt ensimmäistä Gremlinsia jonkin verran, on kyseessä silti edelleen ihan helvetin viihdyttävä pläjäys. Juonesta on turha hakea mitään päätä tai häntää, sitä ei ole eikä tule. Leffa on omituinen mutta toimiva sekoitus kauhua ja komediaa. Jollain tavalla Gremlins tuo mieleen 50-luvun sympaattiset perhe-elokuvat idyllisine lähiöineen. Riiviöiden riehaannuttua tunnelma muuttuu puolestaan 50-luvun kauhuelokuvia mukailevaksi: pientä kaupunkia uhkaa tuntematon vaara ja vain muutamat rohkeimmat kykenevät nousemaan vastarintaan. Elokuva sisältää myös useita viittauksia vanhempiin elokuvaklassikoihin. Riiviöiden sekoilu on eeppistä ja tämän leffan äärellä saat nauraa vatsasi kipeäksi - joskin kusi semisti sukassa. Loppupään riiviöbailaukset baarissa ja elokuvateatterissa lähtevät täysin käsistä eikä moista meininkiä ole nähty ennen tai jälkeen. Sääliksi käy tuolle illalle työvuoron saaneita portsareita.

Vaikka Gremlinsia ei yleensä mielletä miksikään äärettömän "kauhuisaksi" elokuvaksi, olisi se voinut olla tuntemaamme versiota huomattavasti hurjempi. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta napsittiin pois kohtaus jossa riiviöt ensin leikkaavat Billyn äidin pään irti, ja tämän jälkeen syövät mahansa täyteen Billyn koiraa. Funny!

Hieman yllättäen elokuva herätti myös epäilyksiä rasismista. Koska riiviöt pitivät aurinkolaseja, harrastivat breakdancea ja söivät kanaa, yhdistivät jotkut älyn jättiläiset riiviöt afroamerikkalaiseen väestöön. Pienen ryhmän syytökset stereotypioiden ruokkimisesta vaikenivat kuitenkin pian. Absurdin kuuloista kamaa, mutta aikanaan pelottavan todellista.


Homma lähdössä täysin käsistä.

Koska Gremlins oli hitti, halusi Warner Bros luonnollisesti värkätä elokuvalle jatko-osan ja mielellään mahdollisimman pian. Ohjaaja Joe Dante oli kuitenkin saanut tarpeekseen näistä räkyttävistä riiviöistä ja nosti kädet ilmaan. Danten kieltäytyminen ei tietenkään estänyt Warner Brosia ja ideoita ruvettiin työstämään eteenpäin. Milloin riiviöt olivat menossa Las Vegasiin, milloin Marsiin. Idea kuolivat kuitenkin kohtuihinsa ja lopulta WB onnistui houkuttelemaan Danten takaisin. Miehelle luvattiin muhkea budjetti ja totaalinen taiteellinen vapaus. Syötti oli heitetty ja saalis tarttui siihen. Kääntäkäämme siis katseemme tässä vaiheessa virallisesti aiheena olevaan jatko-osaan.

Heti kärkeen Dante päätti tunnustaa tosiasiat: ensimmäinen Gremlins oli omassa genressään niin onnistunut tekele että sen pyrkiminen sen toistamiseen olisi ollut pelkkä taiteellinen itsemurha. Mies ohjasi paattinsa toisille vesille ja päätti ampua koko projektin läskiksi. Nyt lähdettäisiin hakemaan kauhun sijaan tunnelmaa piirretyistä. Koska miehellä oli täysin vapaat kädet ja tähtiteteellinen budjetti, pystyi hän nyt toteuttamaan villeimmät visionsa. Dante nappasi riiviöt mukaansa ja karisti sympaattisen Kingston Fallsin tomut jaloistaan. Uusi pesue suuntasi New Yorkiin, Isoon Omenaan. Kaupunkiin joka ei nuku koskaan. Luvassa oli jotain todella extravanganzaa ja täysin kreisiä.


Ja taas mennään.

Ensimmäisen Die Hardin tapaan Gremlins 2 tapahtuu lähes kokonaisuudessaan yhden ainoan rakennuksen sisällä. Looginen selitys tälle löytyy riiviöiden heikkouksista, oliot kun eivät voi karata terrorisoimaan kaupungin katuja välittömästi päivänvalon takia. Onneksi tässä tapauksessa kyseessä ei ole kuitenkaan tylsän toimistomainen Nakatomi Tower vaan liikemies Daniel Clampin hulppea liikekeskus, joka pitää sisällään yhtä sun toista bisnestoimintaa TV-studioista kummallisiin laboratorioihin. Eli siis täydellinen leikkikenttä riiviöille.

Gizmo päätyy Clampin laboratorioihin kadulta jonne se on päätynyt menetettyään vanhan kotinsa Herra Wingin luota. Vanha ja raihnainen Wing menehtyy elokuvan alkuvaiheessa ja vanha putiikki jyrätään maan tasalle. Gizmo joutuu tien poskeen josta Clampin tutkijat nappaavat sen mukaansa. Ja kuinkas sattuukaan, vanha tuttu Billy Peltzer on töissä Clampin liikekeskuksessa. Mutkien kautta Billy onnistuu löytämään Gizmon käsiinsä ja vanhojen ystävien jälleennäkeminen on oikeasti sympaattinen ja herttainen hetki. Hetken aikaa kaikki on mukavan harmonista. Mutta vain hetken aikaa.

Tuskin kukaan katsojista odotti että karvapallero onnistuisi pysymään varttia kauempaa kaukana vedestä.


Pikku söpöläiset.

Pian Gizmo altistuu vedelle ja synnyttää selästään lauman pieniä lajitovereitaan. Valitettavasti nämä pienet söpöt veijarit eivät omaa Gizmon kilttiä luonnetta ja söpöä olemusta. Ensitöikseen uudet karvapallot tunkevat Gizmon ilmastointikanavaan ja lähtevät sekoilemaan kohti liikekeskuksen syövereitä. Ruokaravintolan asiakkaat kokevatkin elämänsä yllätyksen kun pienet karvaiset kourat tunkevan esiin salaattipöydän uumenista. Mutta tämä kaikki on vain alkua.
 
Käytyään läpi koteloitusmisvaiheen oliot kuoriutuvat esiin varsinaisina riiviöinä ja helvetti on jälleen kerran irti. Ensimmäiseksi uhriksi päätyy tv-kokki, jonka lähetystä riiviöt päättävät kunnioittaa läsnäolollaan. Kiehuvasta padasta ilmestyvät riiviöt pistävät koko studion kaaokseen noin 5 sekunnissa ja koko homma kruunataan fiksulla "kattilat mikroon ja tehot täysille"-tempauksella. Studio leihahtaa räjähdyksen jäljiltä liekkeihin ja riiviöt jäävät tulipalon varalle suunniteltujen kastelulaitteiden alle. Gremlinsien toinen tuleminen käynnistyy toden teolla.


Mitähän Gordon Ramsay diggaisi tästä sopasta?

Liiketornin korkeimmassa kerroksessa vallan kahvaa pitelee liikemies Daniel Clamp. Menestynyt mutta turhautunut kiho elelee hulppeassa toimistossaan vailla varsinaisia virikkeitä. Miehen tasainen mutta turruttava arki saa yllättävän muutoksen kun hänen sihteerinsä joutuu riiviön pilan kohteeksi. Naisen voileipään ilmestyy yllättäväksi täytteeksi hiirenloukku ja riiviö nimittää itsensä sihteerin seuraajaksi. Clamp on asiasta eri mieltä ja välienselvittely päätyy siihen kun uusi sihteeri ottaa lähituntumaa fyysisellä tasolla paperisilppurin kanssa. Alkuun järkyttynyt Clamp innostuu pian silminnähden riiviöiden kapinasta ja mies ryhtyy rakentelemaan katastrofista uuden menestystarinan alkua.

Varsinainen kultakaivos riiviöille on kuitenkin salaperäinen laboratorio, jonka johdossa häärää itse Dracula, Christopher Lee. Perinteisen hullun tiedemiehen roolissa pyörivä Lee tekee kelpoa duunia tässäkin elokuvassa mutta mies jää auttamatta ilkikuristen riiviöiden varjoon. Kaikki laboratoriossa kehitetyt hämärät litkut katoavat riiviöiden kurkkuihin ja pian näemmekin mm. älykköriiviön, sähköriiviön, naisriiviön, lepakkoriiviön ja jopa ihka elävän kasvisriiviön! Epäilen jälkimmäisen terveellisyyttä.

Ja hei, tämähän on pakko mainita: Koska Warner Bros on myös Batman-leffasarjan taustalla ja koska Gremlins 2 ilmestyi aika lähellä Burtonin ensimmäistä Batmania, eivät tekijät voineet vastustaa kiusausta pistää mukaan pientä viittausta yön ritariin. Lepakkoriiviön häipyessä ulkomaailmaan ryminällä jättää tämä seinän läpi painuessaan siihen täydellisen Batman-symbolin muotoisen reiän. Nerokasta! Ulkomaailmassa lepakkoriiviö kohtaa ensimmäisestä elokuvasta tutun Murray Futtermanin joka yhteenoton lopuksi paiskaa riiviön märkään sementtiin. Viimeisillä voimillaan riiviö lentää kirkontorniin johon se lopulta jähmettyy gargoyle-henkiseksi patsaaksi. Eeppistä.

Laboratoriossa nähdään myös yksi Gremlins-leffasarjan definitiivisimmistä hetkistä kun yksi riiviöistä pitelee kädessään astiaa jossa lukee "Acid! Do not throw in face!". Tottakai riiviö viskaisee hapot lähimmän lajitoverinsa kasvoille, joka pienen tuskaisan rääkäisyn jälkeen vetää kasvoilleen Oopperan kummituksen tutun valkoisen naamion. Periaatteessa täysin järjetön hetki mutta hei - tästähän näistä leffoissa on kyse. Kohtaus kiteyttää mielestäni täydellisesti Gremlinsin syvimmän olemuksen.


There's a new sherif in town.

Edes elokuvan katsojat ei säästy riiviöiden tolkuttomalta sekoilulta ja kesken elokuvan kuva katkeaa. Seuraa pätkiä valkokankaan takana pelleilevistä riiviöistä. Vasta Hulk Hoganin mukaantulo saa riiviöt ruotuun ja ne suostuvat jatkamaan elokuvan pyöritystä. Jos jo tuo tuntui mielestäsi käsittämättömältä jutulta, funtsi tätä: ensimmäisen elokuvan aikoinaan haukkunut elokuvakriitikko Leonard Maltin nähdään tässä elokuvassa pienessä roolissa Clampin TV-kanavan lähettämässä elokuviin keskittyvässä ohjelmassa. Gremlinsia ruudussa kovin sanoin arvosteleva Maltin yllätetään takaapäin ja riiviöt nappaavat miehen kuristusotteeseen filminauhan avulla. Ei olisi kannattanut puhua paskaa. Eipä tule mieleen toista elokuvaa missä moinen tempaus voitaisiin toistaa ja vieläpä kohtalaisen loogisen tuntoisesti.

Jo aiemmin mainittu älykköriiviö taitaa puhumisen jalon taidon, ja tämän selkeästi artikuloivan rillipäisen yksilön kautta pääsemme ensi kertaa ymmärtämään ihan sanojen muodossa mistä riiviöiden olemisesta on lopulta kyse. Älykön mukaan riiviöt haluavat vain laajentaa sivilisaatiotaan ympäri maailman ja pesue odottaakin jo innolla yön pimeyttä ja mahdollisuutta karata kaupungin kaduille. Rehellisyyden nimissä älykkö myös huomauttaa ihmisille että nyt olisi sopiva hetki sijoittaa purkkimuonaan ja haulikoihin sillä tuleva yhteiselo riiviöiden kanssa ei tule todellakaan olemaan mitään ruusuilla tanssimista. Päinvastoin. Muun asian lomassa riiviö ottaa myös kantaa New Yorkin nykykuntoon ja kaupunki kerääkin kiitosta väkivaltaisuudestaan.


Kasvisvaihtoehto.

Ensimmäinen Gremlins sisälsi useita jännittäviä ja jopa oikeasti pelottavia kohtauksia, mutta jatko-osan kohdalla voidaan puhua oikeastaan vain yhdestä-kahdesta säväyttävästä tapauksesta. Vaikka älykköriiviö onkin ruudussa eniten, ei ilkeintä ja pelottavinta riiviötä pohtiessa tarvi paljoa päätään vaivata. Ensimmäisen elokuvan valkokeesipäistä Stripea kovasti muistuttava Mohawk viettää ensin laatuaikaa Gizmon kanssa kiduttamalla tätä mm. leikkijunan ja kopiokoneen avulla jonka jälkeen se kerää pointsit kotiin hörppäämällä hämähäkkinestettä ja muuttumalla kahdeksanjalkaiseksi riiviöksi Slayerin pauhatessa taustalla. Ehdottomasti leffan coolein hetki!

Mohawkin seitteihin sotkeentuneet naispuoliset sivuhahmot saavat pelastuksen yllättävältä taholta: Aiemmin lähinnä söpöilyyn keskittynyt Gizmo kasvattaa itselleen pallit sisäistämällä Rambon " To survive a war, you gotta become war"-filosofian. Pienen training montagen jälkeen Gizmo valmistaa itselleen jousipyssyn klemmarista ja kuminauhasta (tätä yrittivät ala-asteella KAIKKI leffan nähneet) ja ampuu Mohawkin liekkeihin. Riiviö korisee tuskissaan ja katoaa lopulta liekkien syövereihin. Potut on maksettu pottuina ja Gizmo voi taas keskittyä sylileluna toimimiseen.


Gizmo antaa palaa.

Clamp Towerin aulassa bileet jatkuvat entistä rajummin. Aulabaarin vallanneet riiviöt dokailevat estoitta ja tuntuvat viettävän yhtä aikaa vappua, juhannusta, uutta vuotta, mardi grasta ja ties mitä. Kaikki nurkat ovat täynnä vihreitä olentoja ja loputonta räkätysnaurua. Satojen riiviöiden joukosta voi bongata mm. ritariasuun sonnustautuneen riiviön, saksofonia soittavan riiviön, tatuointeja tekevän riiviön, itsensäpaljastariiviön, sombreroriiviön, jne. Voit heittää tähän periaatteessa mitkä kriteerit vain, joku riiviöistä on ehtinyt tekemään jo senkin. Kreisibailaus on ns. hallussa. Lopulta kaikki gremlinsit yhtyvät absurdiin "New York, New York"-musikaalinumeroon jossa Sinatrana toimii jo aiemmin mainittu älykköriiviö.

Osa riiviöistä on onnistunut hankkimaan jostain sinkoja ja dynamiitteja ja niitä testaillaan estoitta porukan keskellä. Tarkkasilmäisimmät voivat havaita riiviöiden seasta sotasuunnitelmia joihin on painettu jo ohjeet mm. Vapauden patsaan tuhoamiseen. Baaritiskillä osa riiviöistä tanssii cha-chata ja siinä sivussa takoo toisiaan puunuijilla päähän. Meininki on karkaamassa täysin käsistä.

Juuri ennenkuin Gremlinit ovat siirtymässä ulos ja New Yorkin ylle kasautuvan sadepilven alle, saa Billy idean. Kaikki riiviöt kastellaan paloletkulla perinpohjaisesti ja aiemmin puhelimen vastaajaan vangittu sähköriiviö vapautetaan bailaavan ja poikivan riiviökansan keskuuteen. Suunnitelma toimii ja riiviöiden lupaava maailmanvalloitus kellistyy lopulta sinne mistä se alkoikin - Clamp Centerin aulaan. Sähkön riuduttamat riiviöt sulavat tuskaisesti rääkyen (ja samalla tietenkin nauraen) ja lopulta jäljellä on vain kasa vihreää limaa. Räkätys on kaikonnut. Buu sanon minä. Jäljellä on pikainen ja rehellisesti sanoen turhan oloinen ihmiskohtaloiden selvitys jonka jälkeen lopputekstit rullaavat. Maailma ei ollut vieläkään valmis riiviöihin, mutta ihan viimeinen kohtaus jättää ovet auki kolmannelle elokuvalle.


Kansanmurhaajat.

Ilmestyessään Gremlins 2 sai odotetusti ristiriitaisen vastaanoton. Osa jengistä tajusi että kyseessä oli tarkoitus olla vain ja ainoastaan totaalinen aivot narikkaan-tuokio mutta osa kriitikoista takertui liiankin vakavasti etsimään elokuvan syvintä olemusta. Joe Dante oli alusta lähtien lähteny tekemään eräänlaista parodiaa ensimmäisestä osasta mutta tämä meni osalta yleisöstä ja kriitikoista yli hilseen. Gremlins 2 keräsi kritiikkiä mm. typerästä juonestaan ja syytöksiä jossa sen olemassaolon syyksi arveltiin vain oheistuotemarkkinointi. Homma nousee potenssiin kun itse elokuvassa Daniel Clamp ehdottaa Billylle Gizmo-aiheisen pehmolelubisneksen käynnistämistä. 

Mainittu kohtaus ei ole ainoa hetki missä elokuva nauraa itselleen. Jo mainitun kriitikko Leonard Maltinin lisäksi elokuvassa nähdään Clampin työntekijöiden ivallista arvelua siitä, miten riiviöiden sääntöjä oikein pitäisi tulkita: Mitä jos mogwai syö ennen kahtatoista mutta vaihtaa aikavyöhykettä? Ensimmäisen leffan fanit olivat puineet julkisesti samoja kysymyksiä ja Dante päätti napata ivaksi tarkoitetun läpän itse leffaan. Gremlinsien katkaistessa elokuvan hetkeksi kokonaan leffan puolivälissä näemme äidin lapsineen syöksymässä elokuvateatteriin aulaan valittamaan riiviöiden kauheudesta ja lapsille sopimattomuudesta. Ja mistä idea moiseen? Bingo, sama keskustelu käytiin ihan oikeassakin elämässä useaan otteeseen ensimmäisen elokuvan pyöriessä valkokankailla. 

Elokuvasta diganneiden kannattaa myös tsekata ehdottomasti DVD:n bonusmateriaaleista löytyvä lyhyt "dokumentti" elokuvan teosta, jossa näyttelijät, ohjaaja ja jopa tuottajat avautuvat siitä minkälaista helvettiä riiviöiden kanssa työskentely kulissien takana oikeasti on. Loistava läppä jälleen kerran ja homman kruunaa diivaksi nimitellyn Gizmon haastattelu aiheesta.

Gremlins 2 on elokuva jota katsoessasi sinun on syytä unohtaa kaikki rationaalinen tarinankerronta. Nämä ovat viheliäisiä riiviöitä jotka eivät muuksi muutu. Gremlinsit eivät kaipaa arvosteluja tähtien tai pisteiden muodossa, koska todennäköisesti mokomat turhakkeet päätyisivät koristamaan kritiikin lähteen peräsuolta. Molemmat leffoista ovat mahtavia puolentoista tunnin matkoja logiikan ja järjen tuolle puolen, paikkaan missä kaikki on tuhottavissa sen takia että tuhoaminen sattuu olemaan helvetin mukavaa hommaa. Överiä? Ehkä, mutta samalla myös käsittämättömän viihdyttävää.

Vaikka Gremlinsit ovat täysin ajattomia ja käsikirjoituksen suhteen rajattomia hahmoja, ei elokuvasarja ole saanut tähän päivään mennessäkään kolmatta osaa tuhansien fanien pettymykseksi. Elokuvien fanit ovat vuosikymmenien kuluessa kasvaneet lapsista aikuisiksi ja Gremlins on kokenut viime vuosien aikana vahvan renesanssin nostalgian ansiosta. Uudet ikäpolvet ihastuisivat varmasti näihin riiviöihin. Uuden teknologian ansiosta elokuvan työstäminen olisi varmasti entistä helpompaa ja se avaisi ovet vielä suurempaan sekoiluun. Toistuvista kyselyistä huolimatta Joe Dante on kiistänyt jo vuosia kolmannen elokuvan mahdollisuuden ja todennut yllättyvänsä, jos Warner Bros päättää tehdä Gremlinsien suhteen vielä jotain. Tilanne näyttää siis kohtalaisen heikolta.

Mutta mitäs siitä, ainahan voi toivoa ja pitää sormia ristissä. Ja mistäs sen tietää jos joku Warner Brosin holvinvartijoista erehtyisi raottamaan holvin luukkua ja tarjoamaan siellä lepäilevälle Gizmolla pesun ja ruokaa, siinä sopivasti kahdentoista jälkeen.


Ehkä vielä joskus kohtaamme.