perjantai 19. lokakuuta 2012

#10 - Commando (1985)

Suuri yleisö saattaa muistaa Arnold Schwarzeneggerin parhaiten rooleistaan Terminaattorina ja Conan Barbaarina. Nämä ikoniset roolit sementoivat Arnoldin aseman 80-luvun suurimpana toimintatähtenä ja mies olisi voinut ihan hyvin lyödä hanskat tiskiin jo tuossa vaiheessa. Legendan arvo oli ansaittu. Täytyy kuitenkin muistaa että näiden suurimpien klassikoiden vanavedessä Schwarzenegger  työsti kymmeniä ja kymmeniä muita rooleja ja elokuvia jotka eivät osoittautuneet ihan yhtä yleisesti palvotuiksi mestariteoksiksi. Vuosien myötä useimmat näistä elokuvista ovat kuitenkin kohonneet vannoutuneiden fanijoukkojen kulttisuosikeiksi. Näiden piirien puolesta IMDB ja Empiren kaltaiset instituutiot voivat heittää vesilintua top-listoillaan. Oscarit ovat yhtä tyhjän kanssa. Kriitikot ovat idiootteja eikä heidän mielipiteillään ole väliä. Nämä innokkaat fanijoukot tekevät omat sääntönsä ja luovat näiden elokuvien ympärille myyttisen maineen ja auran joka nostaa teokset arvostelun yläpuolelle. Yksi palvotuimmista mestariteoksista on vuoden 1985 Commando. Elokuva on täydellinen kiteytys kaikista 80-luvun toimintaelokuvien toimivimmista kliseistä sekä monien listauksissa Arnoldin definitiivisin teos. Miksi? Ottakaamme selvää.


MIES!

80-luvun loppu ja 90-luvun alku olivat totisesti kulta-aikaa meille sen ajan kersoille. Varhaislapsuus oli ohi ja rupesimme kiinnostumaan enemmän ja enemmän normileikkien ulkopuolisesta maailmasta. Aikaiset nukkumaanmenoajat olivat historiaa. Ennenpitkää ukaasi "tämä on liian raaka sulle, älä katso" menetti tehonsa ja muodostui pikemminkin käänteiseksi kehotukseksi. Räjähdykset, lihakset, aseet ja lähitaistelu kiehtoivat pientä poikaa ennenkokemattomalla tavalla. Piirretyt eivät enää riittäneet, nyt tarvittiin ehtaa tavaraa.

Täytyy jälleen muistaa että noihin aikoihin internetistä ei ollut minkäänlaista hajua. Tiedot näyttelijöistä ja elokuvista vaihtoivat omistajiaan ala-asteen välitunneilla. Juttuja kuunneltiin ringeissä silmät pyöreinä. Milloin joku oli nähnyt Terminatorin, toinen Kickboxerin ja kolmas Re-Animatorin, "maailman raaimman elokuvan jossa tapettiin oikeasti". Elokuvat nousivat täysin myyttisiin sfääreihin ja jokaisesta tiedonmurusestakin oltiin kiitollisia. Ne onnekkaat jotka pääsivät ihan oikeasti näkemään näitä elokuvia nostettiin henkiselle jalustalle ja heidän ympärilleen kerääntyi opetuslapsia. Opetuslapsia, jotka halusivat kuulla viimeisimmät uutiset Stallonen ja Van Dammen verisistä otteista. Nuo toimintatähdet olivat meille yhtään liioittelematta Jumalia.

Hädän hetkellä apuun tuli tarinoissani jo moneen kertaan esiintynyt Jukka-enoni. Pienelle maalaispojalle matkat isoon ja pelottavaan Ouluun olivat jo itsessään hienoja hetkiä, mutta jokaisen reissun huippukohta oli pääseminen varsinaisen aarreaitan äärelle: Jukan videohyllylle. Elettiin aikaa ennen nettipiratismia ja VHS-kopiointi kävi kuumana videovuokraajien keskuudessa. Jukka olikin ottanut varmaan talteen lähes kaikki tuon aikakauden merkittävimmät toimintaelokuvat ja pläräilinkin valikoimaa haltioituneena. Valinnan vaikeus oli valtavaa kun lainattavat elokuvat oli poimittava. Kaikkia ei voinut ottaa, jotain oli aina pakko jättää odottamaan seuraavaa vierailua. Määrä korvattiin kuitenkin laadulla ja normaali saalis saattoi koostua vaikkapa "Die Hard, Rocky IV, Total Recall, Commando & Poliisiopisto 3"-tyylisestä kombosta. Lienee sanomattakin selvää että kotimatkat junassa oli tuskastuttavan hitaita ja täynnä odotusta.

Paul Verhoevenin Total Recall ei ollut kuitenkaan heti alkuun sitä mitä tilattiin. Alle 10-vuotiaalle naskalille elokuva oli vain yksinkertaisesti liian monimutkainen, polveileva ja jossain määrin jopa pelottava ja uhkaava. Kummallinen poukkoilu muistin ja todellisuuden välissä pisti pään todella sekaisin eivätkä kolmitissiset muijat auttaneet yhtään asiaa. Mitä tämä on, ollaanko nyt Marsissa vai Maassa vai kenties molemmissa? Muistan Verhoevenin Robocopin aiheuttaneen aikoinaan samanlaista ihmettelyä eikä homman hahmottaminen isossa kaavassa ottanut onnistuakseen. Nämä eivät tosiaan olleet ainoastaan pelkkää aivotonta ryskettä. Myöhemmin elokuvat ovat tietenkin auenneet hieman eri tavalla ja tänä päivänä Robocop onkin yksi suosikkitoimintaelokuvistani. Ehkä palaamme Peltipollarin seikkailuihin myöhemmin.

Hätä oli kuitenkin tosiasia. Total Recallin jälkeen olin pihalla kuin lumiukko ja henkilökohtainen elämäni oli leviämässä käsiin. Miksi Arnold sekoili noin kummallisesti? Eikö tässä elämässä voi luottaa enää mihinkään tai kenenkään? Tarvittiin balsamia haavoille. Tarvittiin jotakin joka palauttaisi jalat maanpinnalle. Tarvittiin nakkeja, tarvittiin muusia. Back to basics. Tarvittiin Commando.

Eikä elokuva tosiaan jää näpräilemään lähtöruutuunsa. Ensimmäisen kolmen minuutin aikana näemme kolme eri kuolemaa ja maestrona jokaisessa hengenriistossa toimii aina yhtä kuumottava Bill Duke. Ampumista, yliajamista, räjäyttelyä. Miehen motiiveista tai syistä ei anneta minkäänlaista vihjettä, tämä on kylmäveristä murhaamista. Salaisuuksien vyyhti rupeaa aukeamaan vasta myöhemmin.


Kuka voisi epäillä rikospaikalla tätä miestä räjäyttäjäksi?


Toiminnallisen intron jälkeen valkokankaalle astelee elokuvamme ehdoton tähti, John Matrix. Eikä miehen esittelyä voisi juuri eeppisemmin tehdä - näemme valtaisan lihakolossin astelevan halki metsäisen vuoristoalueen. Kamera seuraa tämän uroksen etenemistä jopa kiusallisen kiihkeästi ja saamme nauttia erittäin miehekkäistä lähikuvista joissa keskitytään Matrixin muskeleihin. Myös moottorisaha sekä olalla lepäilevä tukkipölli saavat osansa ruutuajasta. Ilmassa leijuu vahva testosteronin katku ja katsoja saattaa tuntea jossain määrin jopa homoeroottista väreilyä. Vaikka Matrix on uransa lopettanut kommando, ovat hänen aistinsa edelleen terävät. Mies silmäilee ja tarkkailee ympäristöään piinkovalla katsellaan. Kortit lyödään pöytään heti kättelyssä. Faktat ovat selvät - tälle miehelle ei kannata ryttyillä.

Alun yrmistely on kuitenkin silmänlumetta sillä saammekin nähdä että Matrix ei ole suinkaan yksin. Pian hänen seuraansa liittyy Matrixin tytär, jota näyttelee sittemmin suhteellisen kuumaksi kinkuksi kasvanut Alyssa Milano. Kaksikko elää vuorien keskellä idyllistä perhe-elämäänsä joka muodostuu mm. jätskin syömisestä, kauriiden ruokkimisesta, kalastelusta ja uimisesta. Kaikki on täydellistä. Matrix halii ja suukottelee tytärtään estoitta ja yrittää jopa pussata pientä kaurista! Tarkistakaa vaikka videonauhalta.

Taustalla säksättävä James Hornerin Commando-tunnari luo kuitenkin kontrastia hellyyttävän kuvamateriaalin kanssa. Ilmassa on jotakin pahaenteistä.


Oh Arnie you so funny!

Eräänä päivänä idyllin rikkoo helikopterin ääni. Matrixin vanha opettaja ja komentaja Franklin Kirby on saapunut varoittamaan sankariamme uhkaavasta tilanteesta. Joku on päättänyt ruveta niittamaan Matrixin vanhoja joukkoja olan takaa. Uusista identiteeteistä huolimatta joku on löytänyt miehet ja pistänyt heidät kylmiksi. Kirbyn mukaan Matrix on seuraava kohde ja jättää tämän turvaksi muutaman sotilaan. Ovatko he hyviä?, kyselee Matrix. Kirby vastaa että eivät niin hyviä kuin sinä silloin aikoinaan. Matrix myhäilee.

Suojelijat eivät kuitenkaan ehdi pyörimään Matrixin tiluksilla muutamaa minuuttia kauempaa, sillä tappajat ovat jo löytäneet paikalle. Suojelijat eliminoidaan välittömästi ja Matrix tyttärineen jää hyökkääjien armoille. Tohinan keskellä Matrix onnistuu niittamaan muutaman vihollisen sekä tykittämään parit nasevat one-linerit mutta lopputulos on silti surkea. Jenny on kidnapattu. Paikalle jäänyt vihollisjoukon edustaja koittaa luetella Matrixille sääntöjä tyttärensä pelastamiseksi mutta Matrix lopettaa keskustelut pamauttamalla  luodin vihollisen silmien väliin.

Matrix ryhtyy hillittömään takaa-ajoon jarruttomalla lava-autollaan mutta hommasta ei tahdo tulla lasta eikä paskaa. Täysin överiksi menevien räjähdysäänitehosteiden siivittämänä Matrix joutuu vihollisten kynsiin ja joukon keskeltä paljastuukin tuttu mies menneisyydestä.

Bennett. You son of a bitch!

Mad Maxistakin tutun Vernon Wellsin Bennet on yksi elokuvahistorian niljakkaimmista pahiksista ja täydellinen vastakohta suoraselkäiselle ja komealle Matrixille. Pömppömahainen, jollain irvokkaalla tavalla Freddie Mercurya muistuttava viiksiniekka ilmoittaa tulleensa maksamaan potut pottuina Matrixille koska tämä pudotti Bennetin aikoinaan joukkueestaan. Elokuvan edetessä Matrixin ratkaisu rupeaa kyllä vaikuttamaan ihan fiksulta ratkaisulta, niin ylikierroksilla Bennett tuntuu käyvän tilanteessa kuin tilanteessa. Hommaa ei tosissaan auta miehen erikoinen asukokonaisuus joka muodostuu mm. pitkistä nahkasaappaista, silmukkapanssariwifebeaterista, nahkahanskoista ja koiran kaulapannasta. Oikeastaan vain nahkalakki puuttuu. Kokonaisuuden kruunaavat erittäin vahvasti Tom Of Finland-henkiset viikset jotka joutuvat alituisen syljenpärskinnän kohteeksi Bennetin kilahdellessa tuon tuosta. Mainio mies.


Odotin suudelmaa jo tässä vaiheessa.

Suoran koston sijaan Bennettin lauma on liikkeellä muista syistä. Commando yrittää herätellä poliittisia motiiveja esitellessään Ariuksen, Matrixin entisen vihollisen ja Bennettin nykyisen pomon. Tämä limanuljaska haluaa Val Verden presidentiksi hinnalla millä hyvänsä ja miehen suunnitelmissa onkin kiristää Matrix hoitamaan hallitseva presidentti pois elävien kirjoista. Jos ja kun kilpailija vaihtaa hiippakuntaa, päästetään Jenny-tytär isukkinsa huostaan. Alkuun Matrix ei innostu asiasta ja tokaiseekin vahvan aksentin sävyttämänä "Fuck you". Mies kuitenkin taipuu kun Bennett nykäisee esiin kyrp... veitsensä ja sivelee sillä uhkaavasti Jennyn kaulaa. Vaihtoehtoja ei ole ja Matrix talutetaan lentokentälle kahden kaitsijan kanssa. Jos miehistä ei kuulu tiettyyn kellonaikaan mennessä, Bennett toteuttaa uhkauksensa. Ennenkuin Matrix aloittaa yhden miehen taistelunsa aikaa vastaan, antaa hän Bennettille lupauksensa - I'll be back!

Eikä Bennett ole suinkaan ainoa kenelle Matrix innostuu antamaan lupauksiaan. Yhdessä kaikkien aikojen suosikkielokuvassani The Warriorsissa loistanut David Patrick Kelly on mukana Commandossakin ja hänen näyttelemänsä Sully on yksi elokuvan ikimuistoisimmista hahmoista. Näsäviisasteleva ja vittuileva Sully erehtyy heittämään Matrixille härskiä läppää tämän tyttärestä, ja tästähän Matrix riemastuu. Hän tuumii Sullyn olevan hauska heppu. Niin hauska, että hän tulee tappamaan tämän vasta viimeisenä. Jumalauta mikä vastapallo!

Matrix astelee lentokoneeseen mutta kone ei ehdi edes nousta ilmaan kun mies on jo aloittanut pakomatkansa. Mies niittaa kaitsijansa tajuttomaksi napakalla kyynärpääiskulla ja taitaa sen jälkeen tämän niskat. Lentoemännälle Matrix toteaa ystävänsä tarvitsevan rauhaa ja lepoa, onhan hän... wait for it... wait for it... kuolemanväsynyt! Vitsailun lisäksi mies erikoistuu myös henkilökohtaisen hätälaskun suorittamisessa ja näemmekin jossain määrin uskomattoman loikan nousevasta koneesta läheiselle rämmikölle. Matrix ei ole hengenvaarallisesta loikasta moksiskaan tai edes hengästynyt. Mies synkronoi kellonsa. Aikaa on tasan 11 tuntia. On tullut aika ruveta potkimaan persauksia.


It's time to kick ass and chew bubblegum.

Ensimmäiseksi kohteekseen Matrix ottaa Sullyn, joka ei ole vielä ehtinyt lentokentän terminaalia kauemmas. Nilkki on iskenyt silmänsä puhelimessa puhuvaan naikkoseen ja yrittää kisutella tätä täysin rinnoin. Iskuyritys jää kuitenkin suhariksi ja Sully tyytyy huorittelemaan mimmin ja poistumaan paikalta. Varjoissa lymyilevä Matrix on kuitenkin valmiina taka-ajoon ja Sullyn kohteeksi joutunut neito joutuu keskelle todellista hässäkkää. Hikoileva Matrix hyppää mimmin autoon ja käskee tätä seuraamaan Sullya. Sen sijaan että Matrix nöyrtyisi kyyristelemään auton etupenkillä, hän repii toisen etupenkeistä irti paljain käsin. Mies rupeaa selvästi lämpenemään. Auton omistava mimmi ei ota tempauksesta nokkiinsa ja esittäytyy Cindyksi. Nainen on muutenkin kummallisen rauhallinen ja vitsaileva ottaen olosuhteet huomioon. Kaksikko rupattelee leppoisasti niitä näitä ja small talk keskeytyy vasta kun Sully parkkeeraa pirssinsä läheiselle ostoskeskukselle.

Aktiiviuransa aikoina Matrix ei ole selvistikään erikoistunut varjostamistehtäviin, niin hillittömän mekkalan mies saa pystyyn ostarilla. Ensitöikseen Matrix joutuu kahnaukseen paikallisten ostaripoliisien kanssa ja takoo näitä turpiin olan takaa. Mies päihittää yksinään valehtelematta noin parikymmentä tyyppiä. Sullylta tämä ei jää tietenkään huomaamatta ja mies koittaakin päästä puhelimen ääreen välittömästi. Tähän aikaan matkapuhelimista ei ollut luonnollisesti tietoakaan joten Sully joutuu epäonnekseen turvatumaan klassiseen puhelinkoppiin. Matrix nostaa koko hökötyksen ilmaan ja takoo vielä kaupan päälle kymmenisen poliisia tajuttomaksi. Sully koitaa vielä paeta autollaan mutta Matrix nappaa miehen ja päätyy roikottamaan tätä rotkon reunalla yhdellä kädellä. Tarkkasilmäisimmät voivat bongata Sullyn lahkeesta pilkistävän turvavaijerin, mutta eihän se ole niin justiinsa. Lopulta Matrix saa kaivettua tietonsa ja Sully kohtaa painovoiman vittumaiset puolet.

Matkalla seuraavaan kohteeseen Matrix ja Cindy vaihtavat lisää kuulumisia. Matrix toteaa olevansa yksinhuoltaja sillä Jennyn äiti kuoli synnytyksessä. Jennyn kasvaessa hän oli liian usein poissa, tappamassa ihmisiä. Nyt hän haluaisi vain viettää aikaa tyttärensä kanssa. Sniff. Cindy kuuntelee tarinaa liikuttuneena. Katsoja pyyhkii kyyneleet poskiltaan leuka väpättäen.


Toimintaa ja tissejä.

Seuraava kohde on Bill Duken näyttelemä Cooke, joka majailee paikallisessa hotellissa. Matrix ja Cindy hiippailevat paikalle eikä aikaakaan kun Matrix ja Cooke ottavat verisesti yhteen. Nyrkkien lisäksi miehet mittelevät verbaalisesti ja moinen battlaus saa Cindyn tuumimaan että machoilu rupeaisi pikkuhiljaa jo riittämään. Matrixin kuulustelutaktiikka kuitenkin ontuu kun mies lävistää Cooken rintalastan metrisellä metallitangolla. Tämän jälkeen neuvottelut eivät juurikaan etene ja Cooken viimeisiksi sanoiksi jäävät veriset korahdukset.

Matrix ja Cindy käyvät nuuskimassa lisätietoja ja kaikki merkit viittaavat siihen että Jennya pidetään mystisellä saarella. Kohde on kuitenkin tuntematon eikä sinne voi lähteä paljain käsin. Matrix nappaa jostain kaivinkoneen ja täräyttää sillä paikallisen asekaupan seinästä sisään. Ilmeisesti tämä älyn ylipappi ei ole ymmärtänyt murtovarkauden syvintä olemusta. Matrix latoo kuitenkin kärryn täyteen kranaatteja, pistooleja, sinkoja, raketinheittimiä ja muita isojen poikien leluja. Intohimoisen shoppailun keskeyttää kuitenkin poliisi joka on jostain syystä osannut löytää paikalle. Eihän Matrixin möykän kuullutkaan varmasti kuin puoli kaupunkia. Kytät nappaavat Matrixin maijaansa ja matka näyttää tyssäävän tähän.

Cindy on kuitenkin onnistunut pakenemaan paikalta ja hän päättääkin vapauttaa Matrixin. Naisen logiikka saa uuden merkityksen kun neito kaivaa auton takapenkiltä raketinheittimen ja ampuu tällä kohti Matrixia kuljettavaa maijaa. Auto räjähtää liekkeihin ja lentää kyljelleen. Yskivä Matrix ryömii kuitenkin esiin savun keskeltä ja ihmettelee kuinka Cindy osasi käyttää kyseistä vempainta. "Luin ohjeet", toteaa mimmi. Niinpä tietenkin.

Kaksikko varastaa lentokoneen (jonka Matrix muuten käynnistää takomalla sitä nyrkillään) ja aloittaa kohtalokkaan matkansa kohti mystistä saarta. Maan kamaralla Komentaja Kirby on päässyt Matrixin kannoille seuraamalla tuhon jälkiä. Hän kehottaa kaikkia valmistautumaan kolmanteen maailmansotaan.

Matkalla saarelle Matrix joutuu käymään pienen neuvottelun ilmatilan käytöstä paikallisen rannikkovartioston kanssa. Kohtaus ei ole itsessään olennainen mutta vilahtaapa siinä yksi valkokankaan aliarvostetuimmista kasvoista, aina yhtä mainio Bill Paxton. Arskan elokuvista saatat muistaa hänet True Liesin uskomattoman niljakkaana Simonina, ja olihan mies myös mukana Predatorin jatko-osassa. Bill Dukehan teki jo elämänsä roolin kyseisen sarjan ensimmäisessä osassa, jota tässäkin blogissa on jo aiemmin käsitelty.

Saarella Bennett rupeaa jo pikkuhiljaa ottamaan kierroksia ja mies valmistautuu henkisesti Matrixin saapumiseen. Hän pitää Ariusin palkkasotilaita pelkkänä vitsinä ja kertoo tälle rehvakkaaseen tyyliinsä tappavansa nämä halutessaan silmänräpäyksessä. Arius epäilee Bennettin itsensä olevan peloissaan tilanteessa. Bennett myöntää asian. Jokainen fiksu henkilö pelkäisi Matrixia. Bennettillä on kuitenkin ässä hihassa, Matrixin tytär. Väistämätön yhteenotto lähenee. Hikikarpalot rupeavat pikkuhiljaa ilmestymään katsojan ohimoille.


And I'm all outta gum.

Val Verdessä Matrixia lentokentällä odottavat kaitsijat kokevat elämänsä yllätyksen kun Matrixin sijaan koneesta kannetaan ulos menehtynyt oman jengin jäsen. Matrixin pako paljastuu ja miehet syöksyvät suoraan puhelimen äärelle. Arius saa tiedon, ottaa sen tyynen rauhallisesti vastaan ja komentaa Bennettin tappamaan Jennyn. Viiksimies luo vinon hymyn ja lataa aseensa.

Miehet eivät kuitenkaan tiedä että vastarinta on jo myöhäistä. Matrix on saapunut paikalle massiivisen asearsenaalinsa kanssa. Heti rantautumisensa jälkeen mies sonnustautuu ultimaattiseksi tappokoneeksi ja saammekin seurata tilannetta herkullisten lähikuvien kautta. Yksikään aseenlataus, kengännauhojen kiristys tai camomaalin sutaisu ei mene ohi. Mies koristautuu kuin joulukuusi. Taustamusiikin tempo kiihtyy. Matrixin uskomattomat, rasvatut lihakset kimaltelevat auringossa. Hänen katseensa kertoo kaiken olennaisen. Hän on tullut hakemaan tytärtään ei kukaan tai mikään voi estää häntä.

Matrix aloittaa odysseiansa väkevästi. Ensimmäiset sotilasuhrit saavat maistaa kylmän teräksen kuolettavaa suudelmaa kun Matrix yllättää heidät takaapäin ja penetroituu heihin väkivaltaisesti. Viholliset korisevat tuskissaan. Matrix viskoo veitsiä kuin mestarikokki ja ne päätyvät sotilaiden aataminomeniin. Tuomipäivän kellot aloittavat soimisensa.

Matrix lyö lisää löylyä pesään ja sijoittaa räjähteitä rakennusten lähettyville. Konekiväärit laulavat ja luodit viuhuvat joka suuntaan Matrixin ympärillä. Sotilaat yrittävät kaikkensa mutta ilmeisesti liikkumattomaan kohteeseen osuminen esteettömässä, tasaisessa maastossa on sula mahdottomuus. Matrix kipittää karkuun ja taustalla ilmeisesti Ikean lastulevyskeidasta rakennetut huushollit räjähtelevät pillun päreiksi. Sisällä Ariuksen kartanossa Bennett hiplailee kyrp... veistänsä ja puhuu itsekseen. Hän tietää mitä on tulossa.


Matrix elementissään.

Seuraavaksi Matrix kaivaa repustaan raketinheittimen. Kartanon portti ja lähestyvä sotilasauto saavat kyytiä ja uhriluku rupeaa kasvamaan eksponentiaalisissa määrin. Matrix lähestyy kartanoa ja sen piha-alueella varsinaiset peijaiset vasta alkavat. Kymmenet ja kymmenet Ariuksen miehet menettävät henkensä, milloin elottomasti kaatuen, milloin akrobaattisen ilmalennon päätteeksi. Matrix rynkyttää isoa tykkiään pitkin pihamaata ja laukoo lyijylastiaan vihollisjoukkojen päälle. Mies kiihdyttää tahtiaan väkimäärän kasvaessa. Räiske on uskomatonta. Tämä ei ole enää kirurgintarkkaa murhaamista, tämä on silkkaa eläimellistä hurmosta, aistien varassa tapahtuvaa elämän ja kuoleman ikuista kaksintaistelua kohtalon trapetsinarulla! Matrix tappaa talossa ja puutarhassa. Tänään hän ei ole pelkkä rakastava perheenisä. Hän on jotain muuta. Hän on kylmä, tunteeton tappokone. Hän on terminaattori.

Yksi loppusuoran huikeimmista hetkistä on jo legendaarikseksi kasvanut vajakohtaus. Kranaatin vahingoittama Matrix nilkuttaa turvaan pieneen mökkiin ja vihollisjoukko ympäröikin tönön välittömästi. Konepistoolit laulavat kuorossa kun luotisade tuhoaa vajan lähes kokonaan. Kun sotilaat syöksyvät sisään löytääkseen Matrixin ruumiin, hyppää mies katosta kuin ninja ja ryhtyy puutarhatöihin toden teolla. Sirkkelinterät, viidakkoveitset ja hangot toimivat väkivallan instrumentteina kun Matrix pilkkoo vastustajiaan yksi kerrallaan. Raajat lentelevät ja terät lävistävät kalloja. Joissain maissa tämä kohtaus jäi leikkaushuoneen lattialle. En tajua miksi.


"You're beautiful", laulaisi James Blunt tässä vaiheessa.

Sisällä kartanossa Jenny on onnistunut pakenemaan rakennuksen pannuhuoneeseen Bennett kannoillaan. Matrix taistelee tiensä läpi kattojen ja pihamaan ainoastaan kohdatakseen aseistautuneen Ariuksen. Koko muu armeija on jo heittänyt lusikan nurkkaan. Kaksikko selvittelee välejään pienimuotoisen tulitaistelun kautta mutta lopputulos ei varsinaisesti yllätä: Matrix tyhjentää lippaan Ariuksen ruhoon ja tämä mätkähtää ikkunan ja parvekkeen kautta kivitykseen.

Bennett on onnistunut nappaamaan Jennyn kiinni höyryisessä pannuhuoneessa. Matrix seuraa jälkiä vainukoiran lailla mutta Bennett onnistuu silti yllättämään hänet. Luoti haavoittaa Matrixin olkapäätä ja mies kaatuu kenttään. Bennett pitää Jennya tiukassa otteessaan ja karjahtelee Matrixille olevansa tämän taistelun voittaja. Vain viimeinen sinetti puuttuu. Matrix tuntee kuitenkin vanhan oppipoikansa heikkoudet ja ryhtyy harjoittamaan psykologista sodankäyntiä. Hän tietää Bennettin janoavan henkilökohtaista voittoa ja Matrixin lopullista nöyryytystä. Matrix ryhtyykin viettelemään Bennettia vanhanaikaisille puukkohippasille, jossa paremmuus selvitettäisiin alkukantaisin metodein. Ensimmäisenä kuollut häviää. Bennett aloittaa mielipuolisen naamanvääntelynsä. Matrix hiipii lähemmäs ja jatkaa flirttailuaan tummalla ja rauhallisella, jopa hieman eroottisella äänensävyllä. "Tiedän että haluat minut", kiusoittelee Matrix. Bennettin pääkopassa pyörivät miljoonat tunnekuohut. Hän tajuaa mahdollisuutensa tulleen ja heittää aseensa ja Jennyn pois. "En tarvitse asetta enkä tyttöä", mylvii Bennett. Mies päästää uskomattoman parkaisun ja syöksyy Matrixin päälle kuin kiimainen leijona. Jäljellä on enää kaksi miestä ja vain toinen voi selvitä.


It's party time!

Titaanien taistelun ensimmäinen vaihe koostuu veitsimittelöstä. Miehet silmäilevät toisiaan. Kumpikaan ei halua tehdä ensimmäistä siirtoa eikä siten ensimmäistä virhettä. Bennett pyörittelee sormiaan. Matrix jatkaa tuijotteluaan. Molemmat pääsevät antamaan toisilleen muutaman kivuliaan viillon jonka jälkeen Bennett saa Matrixin seinä selkää vastaan. Seuraa klassinen "veitsi kohti naamaa"-puserrus joka tuttuun elokuvatyyliin päättyy sankarimme onnekkaaseen voittoon. Bennett kuitenkin vaikuttaa vielä tässä vaiheessa vahvemmalta voittajaehdokkaalta joten hän vie tämän erän. Tasapuolisuuden nimissä muistutettakoon että Matrix on jo samana iltana mitellyt voimiaan muutaman muunkin vastustajan kanssa.

Veitsivääntö päättyy kun taistelijamme mätkähtävät oven läpi alemmalla tasolle, suoraan hehkuvien uunien viereen. Bennett käy jälleen päälle aggressiivisemmin ja hän saakin Matrixin maan tasolle. Bennett ryhtyy mätkimään Matrixia rautaputkella ja onnistuukin saamaan perille tuskallisen monta murskaavaa iskua. Matrix älisee maan pinnassa tuskissaan ja koittaa suojata itseään henkensä uhalla. Ei näytä hyvältä.

Bennett paiskaa Matrixin kohti helvetin tulisia portteja, tarkemmin sanoen kohti palavaa ja avonaista uunia. Miehet vääntävät ja ääntelehtivät kuin primitiiviset ihmisapinat. Tämä selviytymistaistelu on tuttu jokaiselle luontodokumentteja katsoneelle. Jokaisella alueella on saalistaja ja uhri. Rauha ja sovinto ovat tässä tapauksessa tyhjänpäiväisiä käsitteitä. Katsoja voi tuntea polttavat liekit ihollaan kun miehet vuorottelevat ja pyörivät tuli ympärillään. Kumpikaan ei suostu kuitenkaan taipumaan ja matka jatkuukin eteenpäin.

Pannuhuoneen höyry sakenee mutta kumpikaan näistä alfauroksista ei edes harkitse perääntymistä. Matrix onnistuu upottamaan vakuuttavan iskusarjan Bennettin vatsamakkaroihin jonka johdosta tämä lentää kohti sähkökaappia. Toisin kuin voisi luulla, mies ei kuitenkaan käristy elävältä vaan saa suorastaan yliluonnolliset voimat. Super-Bennett mätkii Matrixia olan takaa ja matsi näyttää olevan taputeltu. Tuttuun tapaansa mies ei osaa edelleenkään pitää turpaansa kiinni vaan jatkaa herjaamistaan. Super-Bennett julistaa Matrixin olevan kuollut mies. Vanha kommando on kuitenkin eri mieltä asiasta. "Bullshit!", karjaisee Matrix ja aloittaa viimeisen nousunsa.


Kuoleman katseet.

Epätoivon hetkellä ihmisen kerrotaan löytävän itsestään piilotettuja, padottuja voimia. Fyysistä ja henkistä kanttia jonka olemassaolosta emme edes tienneet. Taistelutahtoa, motivaatiota, uskallusta. Kahleista vapautuvaa energiaa joka saa meidät takaisin jaloillemme. Sisäistä tulta, joka nostaa meidän tuhkasta Feenix-linnun tavoin.

Talvea seuraa kevät.
Pimeyttä seuraa valo.
Kuuta seuraa aurinko.
Universumin kiertokulku on vääjäämätöntä.


"Oi Matrix, katso, Sinun päiväs koittaa,
yön uhka karkoitettu on jo pois,
ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
kuin itse taivahan kansi sois.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
sun päiväs koittaa, oi kommando.

Oi nouse, John, nosta korkealle

pääs seppälöimä suurten muistojen,
oi nouse, Matrix, näytit maailmalle
sä että karkoitit orjuuden
ja ettet taipunut sä sorron alle,
on aamus alkanut, tappaja peloton."


Ja siinä samassa se tapahtuu. Ratkaiseva hetki joka katkaisee Matrixin lopulliselta näyttäneen alamäen. Ylösnousemuksen aika on nyt. Mies puristaa nyrkkinsä kiinni, vääntää kasvonsa armottomaan irvistykseen ja nousee jaloilleen. Galaksit räjähtelevät. On tullut aika lopettaa tämä pelleily. "When you're pushed, killing is as easy as breathing", totesi eräskin filosofi. Naulan kantaan.

Kuin uudelleensyntynyt Matrix takoo Bennettia kuin viimeistä päivää. Virheetön mutta silti raivokas kombo kukistaa Bennettin ja tämä paiskautuu vasten valtaisaa höyrykattilaa. Mies vuotaa verta kuin pistetty sika eikä hänestä löydy enää taistelutahtoa. Viimeisenä epätoivoisena tekonaan Bennett kaivaa jostakin uzin, mutta Matrix pistää vielä paremmaksi kättä pidempää valittaessa. Paljain käsin hän repäisee seinästä irti rautaputken ja kiskaisee tämän kohti Bennettiä lähes keihäänheittäjämäisellä raivolla. Putki lävistää Bennettin rasvaisen vartalon kuin kuuma veitsi voin. Kattilan höyry pakenee miehen lävitse. Matrix pohtii hetken one-lineriaan ja päästää sen jälkeen suustaan klassiset sanat: "Let off some steam, Bennett!". Jenny seuraa tilannetta sivusta hymyillen. Hän on isästään ylpeä. Syystäkin.

Sotatanner vaikenee vihdoin. Armeijan helikopterit saapuvat paikalle, ja se on varma merkki elokuvan päättymisestä. Sotilasjoukot ovat kuitenkin myöhässä. Jäljellä ei ole enää kuin kymmeniä, satoja, tuhansia ruumita sekä palavia rakennuksia. Kaiken tuhon keskellä astelee John Matrix kantaen tytärtään. Rivisotilaat luovat kolossiin kunnioittavia katseita. Kukaan heistä ei sano mitään. Sanoja ei tarvita.

Yksi ihailijoista on paikalle saapunut Kirby joka on myös selvästi vakuuttunut näkemästään. Hän yrittää taivutella Matrixia takaisin kunnon toimintaan armeijan leiviin. Matrix on kuitenkin päätöksensä tehnyt. Sodat on hänen osaltaan sodittu, hän haluaa palata kotiinsa peurojen ja vuorien keskelle. Ei enää ruumiita, ei enää jättimäisiä aseita, ei paidattomia painimatseja toisten miesten kanssa. Ei enää mitään sellaista. Tämä oli hänen viimeinen tehtävänsä.

Kirby jää rannalle katselemaan kun Matrix nousee koneeseen tyttärensä kanssa. Mies jättää entiselle johtajalleen sekä elämälleen hyvästit ja painaa kytkintä.

Myös Cindy on mukana. Joku saa tänään pillua.


Isäni on Turbomies.

Vaikka Kirbyn viimeiset sanat jättivätkin takaportin auki mahdollista jatko-osaa varten, ei Commando 2 nähnyt ikinä päivänvaloa. Huolimatta hyvästä vastaanotosta niin kriitikoiden kuin yleisönkin suunnalta, Arnold Schwarzenegger ei ollut kiinnostunut jatkamaan John Matrixin tarinaa. Järkevää selitystä ratkaisulle ei löydy ja kyseessä oli tuskin pelko leimautumisesta yhden roolin vangiksi. Erään teorian mukaan Schwarzenegger ei vain yksinkertaisesti uskonut jatko-osien voimaan Conan Hävittäjän huonon vastaanoton vuoksi. Luojan kiitos mies muutti myöhemmin kantaansa ainakin Terminatorin suhteen.

Kieltäytymisestä seurasi kuitenkin paljon hyvääkin: Alunperin Commandon jatko-osaa varten tehty käsikirjoitus otettiin uudelleen käsiteltäväksi. Viidakkoseikkailun sijaan taistelut tultaisiin käymään yhdessä rakennuksessa, tarkemmin sanottuna valtavassa Nakatomi-tornikerrostalossa. Yksi mies vastaan terroristit. Matrix-sukunimi vaihtui McClaneen ja Schwarzenegger muuan Willisiin. Mutta se lienee jo täysin toinen tarina.

Commando edustaa edelleen 80-luvun toimintaelokuvien kirkkainta kärkeä ja se on huomattavasti mainettaan parempi teos. Okei, se ei sisällä Die Hardin ilkkuvaa huumoria tai Predatorin piinaavaa tunnelmaa, ei erityisen hienoja näyttelijäsuorituksia eikä mahdottoman nokkelaa juontakaan. Commandon vahvuus onkin juuri siinä että se ei edes yritä olla mitään muuta kuin mitä se on. Puolitoistatuntinen tanakka paketti rajua toimintaa, isoja lihaksia, yli-inhimillisiä suorituksia, viiksiä, räjähdyksiä ja kunnon jytinää. Hengähdystaukoja ei juurikaan tarjota eikä niitä osaa edes kaivata tapahtumapaikkojen vaihtuessa yhtenään. Paketin kruunaa Schwarzeneggerin piinkova karisma ja kuolemattomat lausahdukset. Vaikka mies on tehnyt myöhemmin jos jonkinmoisia yrityksiä komedian ja politiikan puolelle, ovat Commandon kaltaiset elokuvat miehen ominta alaa. Teos niputtaa kaikki klassisten toimintaelokuvien toimivimmat kliseet yhteen lähes definitiivisellä tavalla.

Elokuva on yksi kaljanhuurteisten iltojen klassikoista ja toimii parhaiten nautittuna hyvässä kaveriporukassa. Kun kaipaat elokuvaa mikä saa sinut nauramaan, hytkymään innosta ja paiskimaan ylävitosia vierustoverisi kanssa, on Commando loistava valinta.

torstai 9. elokuuta 2012

#9 - Masters Of The Universe (1987)

Tervehdys te tuhannet blogini intohimoiset seuraajat! Viimeisimmästä merkinnästä onkin ehtinyt jo vierähtää reilusti yli puoli vuotta, heti kärkeen pahoittelut siitä. Pitkä ja pimeä talvi otti omansa ja säilyttääkseni mielenterveyteni jouduin keskittämään huomioni duunitöihin, bailaamiseen, bänditoimintaan ja pleikkarin mättämiseen. Näin kesäloman kunniaksi onkin korkea aika potkaista homma jälleen (epävakaiseen) käyntiin ja katsotaan mihin rahkeet tällä kertaa riittävät. Tarkoitus olisi jatkaa blogin kirjoittamista tästä eteenpäin hieman aktiivisemmalla otteella. Saapa nähdä.

Teenage Mutant Ninja Turtlesin tapaan He-Man Universumin Mestareineen oli 80-luvun suuria tapauksia meille sen ajan kersoille. Nämä Eternian pikkuhousuiset lihaskasat elivät kulta-aikaansa vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla. Ronald Reagan toimi Yhdysvaltain presidenttinä. Nintendo teki vasta tuloaan. Turtlesit eivät olleet edes kuoriutuneet. Dingo sai mutsisi pikkuhousut homeeseen. Tai ainakin siskosi.


Tätä me halusimme nähdä..

Sarjan suosiota pönkittivät Suomessakin hurjan suosion saaneet leluhahmot, sarjakuvat ja Kolmoskanavalla pyörinyt piirrossarja. Näiden kolmen tekijän epäpyhä symbioosi nappasi otteeseensa tuhannet ja tuhannet pikkupojat eikä vanhemmilla ollut mitään mahdollisuutta välttää jonottelua lelukaupoissa. Eternian hahmokatras tarjosi hyllyille jos jonkinmoista örkkiä ja laitetta ja lelukauppiaat hieroivat tyytyväisinä visvaisia käsiään. 

Masters Of The Universe oli valtaisa ilmiö piirrossarjoineen, leluineen ja oheistuotteineen mutta pyrin tässä kirjoituksessa käsittelemään enimmäkseen itse elokuvaa. Universumi ja mytologia sarjan ympärillä on niin laaja satoinen hahmoineen ja tapahtumapaikkoineen että niiden läpikäyminen veisi liian paljon aikaa. Sori Hordak, sori King Hiss. Käydään siellä Käärmevuorella joskus toiste.

Ennen elokuvan äärelle siirtymistä lienee kuitenkin paikallaan ottaa lyhyt kertaus mistä kaikki sai alkunsa.

He-Manin ja kumppaneiden synnystä kiertää monta monituista tarinaa ja ne vaihtelevat sen mukaan mitä lähdettä haluamme uskoa. Kultainen sääntö "se luki internetissä, sen täytyy olla totta" toimii jälleen ohjenuorana ja sen ohjaamana aloittammekin matkan kohti Eterniaa ja sen lihaksikkaita hahmoja.

Vuonna 1977 lelufirma Mattel oli tehnyt olemassaolonsa suuriman mokan skippaamalla yhteistyön George Lucasin kanssa. Tuona vuonna nimittäin ilmestyi eräänkin Star Wars-saagan ensimmäinen osa, A New Hope, jonka tiimoilta Lucas kumppaneineen haki yhteistyökumppania lelumarkkinoille. Mattelin edustajat eivät uskoneet moisen avaruushömpän mahdollisuuksiin ja viittasivat kintaalla koko projektille. Kaukaisen galaxin kokoinen virhe. Star Warsista kasvoi nopeasti massiivinen ilmiö ja Lucas lihotti itseään jokaisesta reiästä tursuavilla dollareilla. Mattelin puolella soviteltiin jo hirttököysiä kaulaan. Morkkis oli tosiasia.

Samaa virhettä ei haluttu toistaa. Tarina kertoo että kuullessaan Conan Barbaari-elokuvaprojektista Mattel halusi mukaan väkisillä. Brutaalin barbaarin menestykseen luotettiin ja lelu-ukkelit pantiin tuotantoon ennen elokuvan valmistumista. Valitettavasti Conan Barbaari ei edustanut kuitenkaan sitä kaikista harmittominta koko perheen viihdettä verisuolineen ja tisseineen. Mattelin palavereissa kylmä hiki kirposi edustajien otsalohkoille kun he tajusivat kuinka barbaarimainen elokuvasta olikaan tulossa. Sormet rupesivat hiplailemaan paniikkinappulaa. Jotain oli keksittävä ja pian.


Se alkuperäinen Hän-Mies.

Roger Sweet. Siinä mies joka repi Mattelin pois kuilun partaalta ja keksi Conanille sopivan korvaajan. Pitkin 70-lukua Sweet oli toiminut Mattelin pääsuunnittelijana ja tämän ohella kehitellyt Eternia-ideaansa. He-Man ja Skeletor joukkoineen vakuuttivat lelufirman pomot ja ukkelit pantiin samantien tuotantoon. Conan-katastrofi oli vältetty viime tingassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai miten se meni?

Kuten jo todettua, tarina vaihtelee lähteestä riippuen. Sweetin alkuperäinen He-Man oli nimittäin mustatukkainen, huomattavasti etnisemmän näköinen barbaari ja tämä sai Conan-hahmon omistajat varpailleen. Heidän mielestään He-Man oli täysin selvä Conan-kopio. Asiasta kinasteltiin ja käräjillehän siinä päädyttiin. Conan Licensing Companyn mukaan Mattel oli ryhtynyt tuottamaan hahmojaan ennen kuin nimet olivat paperissa. Roger Sweet koitti selittää luoneensa He-Manin jo vuosia ennen Conan-elokuvaa. Yhteenotto oli väistämätön.

Selkkauksien jälkeen Mattel sai nimiinsä He-Manin oikeudet mutta asiasta väännettiin pitkät tovit. Toki He-Man oli päähahmonsa ja maailmansa suhteen ottanut selvästi vaikutteita Conanin 50-vuotisesta historiasta mutta plagiaatiksi sitä ei voinut oikeuden mielestä nimittää. Eternian taru oli todella lähellä päättyä jo ennen varsinaista alkamistaan.

Lopulta Mattel toi Masters Of The Universe-lelusarjan markkinoille vuonna 1982 ja TV-sarjan vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden ajan nämä Eternian mahtavimmat dominoivat lasten leikkejä ympäri maailman. Suomessa MOTU-huumaa päästiin maistelemaan hieman myöhemmin ja täällä He-Manin kulta-aikaa taisivat olla vuodet 1987-1989. Noihin aikoihin julkaistiin myös suomenkielistä Masters Of The Universe-sarjakuvalehteä jonka kestotilaajiin kuuluin itsekin. Tai no, mutsini kuului.


Harvinainen perhepotretti.

Mutta kuten kaikkien muidenkin lasten hittibrandien kohdalla, ei He-Maninkaan elinkaari muodostunut muutamaa vuotta pidemmäksi. TV-sarjaa tehtiin lopulta vain kahden tuotantokauden verran. Tosin jaksoja kummallekin kaudelle tehtiin peräti 65 kappaletta, eli He-Manin seikkailuja nähtiin yhteensä 130 jakson verran. Eli ei muuta kuin nostalgiatripille jos löydät DVD-bokseja jostain. Katsottavaa riittää.

Lelut katosivat hiljalleen kauppojen hyllyiltä ja ne saivat tehdä tilaa lasten uusille suosikeille. Sarjakuvalehden tuotanto lopetettiin. Viimeisenä oljenkortenaan Mattel koitti laajentaa sarjan suosiota myös tytöille ja näin luotiin She-Ra, prinssi Adamin vaiettu sisko joka teki periaatteessa samaa kuin He-Man. Selkein ero oli hahmoissa, jotka olivat She-Ran seikkailuissa pääosin naisia. He-Manin vastustajista vain Hordak joutui kohtaamaan She-Ran. Mikä nöyryyttävä kohtalo yhdelle kaikkien aikojen pahiksista!

He-Manin Voimat näyttivät kuitenkin olevansa lopussa. Lukuisat taistelut läpikäynyt soturi oli antanut kaikkensa ja vielä hetki sitten häntä jumaloineet kakarat olivat jo kasvaneet sarjasta yli tai sitten kääntäneet katseensa muuan ninjakilpikonniin. Oliko Eternian aika jo ohi? Oliko Skeletor todella voittanut?

Elokuvayhtiö Cannon Films oli jyrkästi eri mieltä. He uskoivat edelleen He-Maniin ja tämän joukkoihin. Viimeistä taistelua ei oltu vielä käyty ja myös Mattel innostui ideasta. Hiipunut lelumyynti voisi saada kunnon buustin ihan oikeasti hittielokuvasta joka voisi esitellä Eternian myös hieman varttuneemmalle yleisölle. Miettikää nyt näitä mahdollisuuksia! Masters Of The Universe piti sisällään yhden kaikkien aikojen hahmokokoelmista ja tapahtumapaikoista. Toinen toistaan mielikuvituksellisemmat örkit ottaisivat yhteen He-Manin kanssa Pääkallolinnassa, Käärmevuorella ja ties missä Eternian pinnalla. Mahdollisuudet olivat rajattomat!

Vauhtisokeus yllätti kuitenkin sekä Cannonin että Mattelin. Vaikuttaa siltä että kaiken suunnittelun keskellä osapuolet unohtivat sen yksinkertaisen tosiasian että elokuvien tekeminen ei ole suinkaan mitään ilmaista hupia. Massiiviset lavasteet ja hahmot maskeerauksineen veisivät paljon aikaa ja paljon rahaa. Valitettavasti Cannonilla ei ollut noista kumpaakaan. Yhtiö oli aiemmin ollut jo kovaa vauhtia tekemässä kaikkien aikojen ensimmäistä Hämähäkkimies-elokuvaa mutta projekti kaatui samantyylisiin ongelmiin. Rahaa ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi. Jotain oli keksittävä.

Päitä rapsuteltiin. Kyniä pureskeltiin.

Aivoriihen tuloksena joku sai idean joka koitui lopulta koko Cannonin kohtaloksi. Massiivinen Hämähäkkimies-projekti pistettiin toistaiseksi jäihin ja elokuvan budjetille tehtäisiin kaksi eri elokuvaa. Yes! Let's maksimoidaan voitto! He-Manin lisäksi rahaa päätettiin investoida Teräsmies 4-elokuvaan jota pidettiin varmana hittinä. Kaikkihan rakastavat Teristä, vai mitä? Ilmeisesti Cannonilla ei oltu nähty sarjan kolmatta osaa joka oli muodustunut täydelliseksi pannukakuksi loistavien ensimmäisten osien jälkeen. Loppujen lopuksi sekä He-Man että Teräsmies floppasivat karmaisevasti lippuluukuilla ja Cannonilla pistettiin samantien laput luukulle. Kiitti vaan lapset, veitte meiltä kaiken.


Kun kaikki näytti vielä hyvältä.

Muuuutta eipä mennä asioiden edelle. Vuonna 1986 kaikki näytti vielä lupaavalta ja Cannonilla hihkuttiin innosta jännittävän Masters Of The Universen äärellä. Projektiin uskottiin vaikka rahaongelmat olivatkin pakottaneet tekijät luopumaan villeimmistä visioistaan. Hommataan siis oikeudet sarjaan jonka valttikortteja ovat sen jännittävä ympäristö ja toinen toistaan jännittävämmät hahmot. Mutta koska rahaa ei ole, joudumme sijoittamaan elokuvan tapahtumat Eternian sijasta Maahan. Ei siis Käärmevuorta mutta laitetaan tilalle normaali amerikkalainen kaupunki. Sehän on melkein sama asia.

Ja niin, ei me niitä örkkejäkään voida tehdä kun se olisi niin pirun kallista. Mutta jos otetaan pois Orko, Moss Man, Taistelutiikeri, Hordak ja kumppanit ja laitetaan tilalle stereotyyppisiä seukkausongelmia läpikäyviä teinejä niin sehän on ihan sama asia. Vauhdin vuoksi lyödään mukaan vielä poliiseja. Poliisithan korvaavat kaiken. Eikö nyt olla sujut?

Tuotantopalavereissa mukana olleet kattokärpäset syöksyivät todennäköisesti tekemään harakiria moisia jutusteluja kuunnellessaan. Mitään tuotetta ei myydä sillä että riisutaan se kaikesta siitä mitä se oikeasti on! Tätä yksinkertaisemmin en osaa asiaa selittää vaikka kaupan alan kouluja on käyty. Cannonin nerot olivat kuitenkin asiasta eri mieltä ja elokuvaprojekti pistettiin liikenteeseen.

Tärkeintä oli tottakai löytää sopiva kaveri esittämään itse alfaurosten alfaurosta, He-Mania. Ilmeisesti elokuvantekijät eivät lähteneet niinkään etsimään hyvää näyttelijää vaan jotakuta joka vastaisi He-Mania lähinnä fysiikaltaan. Valinnan kohteeksi päätyi ruotsalainen Dolph Lundgren. Suuri yleisö oli nähnyt miehen muutamaa vuotta aiemmin Rocky IV:n Ivan Dragona ja ehkäpä juuri tuo roolisuoritus vakuutti He-Manin tekijät. Olihan kyseinen rooli vähintään Oscarin arvoinen. Repliikkejäkin taisi olla nelisen kappaletta.

Tekijät ovat myöhemmissä haastatteluissa paljastaneet epäilleensä Lundgrenia loppuun saakka. Kuten todettua, äijän näytöt olivat vielä tuossa(kin) vaiheessa varsin laihat joten muut hahmot oli pakko roolittaa niin hyvin kuin mahdollista. Eräs Mattelin edustajista kertoi saaneensa lähes sydänkohtauksen kuullessaan Dolphin mongerrusta ensimmäistä kertaa. Lundgrenin repliikkien dubbaamista harkittiin loppuun saakka mutta äijä itse naulasi ne lopulta kolmannella nauhoituskerralla. Ohjaajana toiminut Gary Goddard kertoi tienneensä heti alusta lähtien että elokuvan kannattava voima tulisi nimenomaan olemaan Frank Langellan Skeletor mahtipontisine monologeineen. En tiedä teistä mutta minusta moisista kommenteista paistaa hyvin vahvasti läpi perse edellä puuhun-metodi. Tämä jo lähtökuopissa havaittu dilemma oli vain yksi niistä ongelmista joita tämä elokuva tulisi toden totta käymään läpi projektin edetessä.


Olemme pääkallopaikalla.

Kuten taisin jo aiemmin ainakin Predator- ja Batman-teksteissäni mussuttaa, elokuvien ensimmäiset kuvat ovat monesti todella, todella kriittisiä hetkiä. Make it or break it. Predatorin avaava avaruusnäky on mykistävän kaunis. Samoin Burtonin Batmanin avaava näkymä Gotham Citysta. Eikä Masters Of The Universe häpeä tässä seurassa pätkääkään: Uskomattoman komea maalaus Pääkallolinnasta pudottaa meidät suoraan pimeyden valtaamaan Eterniaan. Jos olit yksi meistä onnekkaista jotka omistivat Pääkallolinnan pienenä, saatat muistaa sen olleen suht vaatimaton näky harmaanvihreissä väreissään. Elokuvan versio on täysin toisesta maailmasta. Synkkä, uljas ja jopa jossain määrin pelottava. Jylhä dialogi saattelee meidät tilanteen tasalle. Se kertoo meille universumin keskipisteessä sijaitsevasta Pääkallolinnasta jonka sisällä pimeyden ja valon rajalla kaiken elämän tasapainoa ylläpitää Velhotar, linnan hallitsijatar. Väsymättömät pimeyden voimat ovat kuitenkin alituinen uhka. He tavoittelevat voimista suurinta. Universumin isännyyttä. Eipä voisi elokuva vakuuttavammin alkaa.

Ehkäpä ei, mutta täytyy kyllä heti tarttua muutamaan seikkaan. Ensinnäkin, jos Conan Barbaari-ongelmasta selvittiin vasta käräjillä, miksi helvetissä leffan alkuun täytyy sijoittaa monologi joka tuo mieleen välittömästi Conan-elokuvan intron? Hommaa ei auta yhtään puhuminen "Voimasta" eikä varsinkaan se, että heti alun jälkeen syöksymme alkutekstien ja tunnarin pariin joka on - vittu soikoon - täysin selvä rip-off klassisesta John Williamsin Superman-tunnarista! Tuntuu kuin tekijät haluaisivat heilutella keskareita kaikille ketkä olivat edes etäisesti vaikeuttamassa tämän elokuvan syntyä. Vaikea kuvitella että koko soppa olisi täysin tahatonta toimintaa.

Heti kärkeen katsojille tehdään selväksi että He-Manilla ja kumppaneilla eivät ole pullat juurikaan uunissa. Eternia ei näytä pätkääkään sarjakuvien sivuilta tutulta vehreältä, hyvinvoivalta planeetalta. Autiomaata muistuttavaa näkyä hallitsevat Skeletorin armeijat sekä sankat savupilvet. Tuhoa on kylvetty ja tämä on lopputulos.

Niin, Skeletor. Ying tarvitsee Yanginsa. Batman tarvitsee Jokerinsa. Pieru tarvitsee yleisönsä. He-Man tarvitsee Skeletorinsa. Ja jos Dolph Lundgren on He-Manina hieman jäykkä, ei samaa voi sanoa Frank Langellan hyytävästä Skeletorista. Heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien tämä luupää varastaa shown olemuksellaan joka on erittäin toimiva sekoitus naurettavaa tosikkoa, hillitöntä egomaanikkoa ja ehtaa kusipäätä. Jos piirrettyjen Skeletor oli ajoittain jopa koominen ja hilpeä ilmestys, on Langella kuin K18-versio tuosta narisijasta. Muistan olleeni jo pienenä hyvin vakuuttunut ilmestyksestä ja miehen touhu tuntuu toimivan edelleen. Okei, ne siniset lihakset jäävät uupumaan mutta Langella korvaa ne pelkällä pelottavalla olemuksellaan. Näin luodaan täydellinen leffapahis ja todellinen paskiainen joka aukoo päätään niin vihollisilleen kuin alamaisilleenkin. Jopa Evil-Lyn saa osansa Skeletorin ryöpytyksestä kun neito erehtyy toteamaan että pian Pääkallolinna kuuluu "meille". Skeletor raivostuu ja muistuttaa että kaikki kuuluu hänelle ja että hän pian Universumin ainoa jumala. Eipä puutu kunnianhimoa tältä äijältä.


The evil lord of destruction!

Kaiken tuhon keskellä He-Man kumppaneineen käy epätoivoista taistelua Skeletorin joukkoja vastaan. Pienen kapinallisten joukon muodostavat He-Manin lisäksi Teela ja Asemies. Poissa ovat siis Taistelutiikeri, Orko, King Randor ja oikeastaan kaikki tutut hyvikset piirretyistä versioista. Jollain ilveellä tämä kolmen hengen iskuryhmä on kuitenkin onnistunut pakenemaan ilkeitä joukkoja ja vangitsemista.

Mutta hetkinen - ilkeä ja mustaan huppuun pukeutunut sotalordi janoaa Universumin suurinta Voimaa. Pieni joukko kapinallisia on ainoa joka voi vastustaa tätä pimeyttä. Heitä johtaa pellavapäinen, voimakas nuorukainen joka heiluttelee miekkaansa eikä suostu polvistumaan Pimeän voiman edessä. Jotakin tuttua tässä on. Mutta mitä, sitä en keksi.

Takaisin Eterniaan. He-Man on ajautunut jälleen yhteenottoon vihollisjoukkoja vastaan. Kukistettuaan vihollisensa Teelan ja Asemiehen avulla he vapauttavat joukkojen vangitseman kääpiön. Tämä kääpiö on Gwildor, elokuvan pakollinen koominen sivuhahmo. Nokkeluuksia ja näsäviisautta tarjoileva ruttunaama luotiin käytännössä korvaamaan epäonnistuneita taikoja loihtinut Orko, koska tämä leijuva hahmo oli tekijöiden mukaan liian suuri haaste toteutettavaksi. Tässä vaiheessa herää kysymys että onko järkeä lähteä ylipäätänsä tekemään elokuvaa jos jo suunnitteluvaiheessa tajutaan että tällä kertaa tuli haukattua liian iso pala kakkua. Miksi lähteä työstämään monien rakastamaan maailmaa valkokankaalle jos tiedetään että niin suuri osa siitä joudutaan jättämään pois resurssien takia? Juuri tästä syystä esimerkiksi Lord Of The Rings-filmatisoinnit tehtiin vasta 2000-luvun puolella. Kukaan ei yksinkertaisesti halunnut urakkaa käsiinsä, niin jumalaton homma siinä oli. Okei, ajat ovat muuttuneet ja tekeminen entistä digitaalisempaa mutta silti. Ehkä Cannonin ja Mattelin päättäjät arvelivat ettei brändillä ollut enää mitään menetettävää. No, ei ollutkaan tämän elokuvan jälkeen.

Gwildor saattelee He-Manin ja kumppanit kämpilleen jossa hän selvittää miksi Skeletorin joukot ovat hänen perässään. Gwildor on nimittäin rakentanut Kosmisen Avaimen, joka avaa portit jokaiseen kolkkaan universumissa soittaen samalla kovasti Kolmannen asteen yhteys-elokuvasta tuttua melodiaa. Evil-Lyn varasti laitteen Gwildorilta ja sen avulla Skeletor joukkoineen valtasi Pääkallolinnan. Paskempi homma. Tämä tarkoittaa siis sitä että He-Manin juuri pelastama kääpiö on vastuussa kaikesta pahasta joka Eterniaa hallitsee tällä hetkellä.

Evil-Lyn ei kuitenkaan tiennyt että Gwildor oli rakentanut toisenkin Avaimen, ja tämä tieto saa He-Manin innostumaan. Sen sijaan että hän löisi palasiksi laitteen joka auttoi Skeletorin valtaan, rupeaa hän kyselemään Gwildorilta kuinka he voisivat käyttää itse Avainta. Neuvottelun jälkeen nämä nerot toteavat että fiksuinta olisi tietenkin matkata Avaimella suoraan Pääkallolinnaan. Eli siis sinne missä Skeletor satoine miehineen pitää majaansa. Noh, lihakset korvaavat älyn vai miten ne sanovat...

Hanke jää kuitenkin puolitiehen kun Skeletorin joukot ilmestyvät Gwildorin oven taakse. Kipinät lentelevät kun pahikset syöksyvät sisälle asuntoon. Ennen tätä Gwildor on kuitenkin ohjannut porukan salaisiin tunneleihin jotka ilmeisesti johtavat - tättärää! - Pääkallolinnaan. Miksi ihmeessä mitään galaktista siirtoa olisi edes tarvinut jos paikalle pääsee noin vain kävelemällä? Tiedä häntä. Murtautuminen jää arvatenkin torsoksi kun Skeletor yllättää joukon. Taistelun tohinassa Gwildor avaa Kosmisen Avaimen portin ja sankarimme syöksyvät sinne tietämättä päämäärästään. No, saimmepa sen viisitoista minuuttia Eterniaa.


Kosminen Avain, tuo dildo Helvetistä.

Toiminnallisen ja kieltämättä ihan lupaavan alun jälkeen He-Man ja katsoja pudotetaan kaikista universumin paikoista keskelle kalifornialaista pikkukylää. Ööh, okei... Pääsemme yhtäkkiä keskelle monimutkaisia murkkuikäisten parisuhdekiemuroita. Kuva leikkaa pikaruokaravintolaan jossa Bruce Springsteenin musavideolta bongatun Courtney Coxin (tuo sukunimi huvittaa aina) näyttelemä Julie avautuu ongelmistaa työkaverilleen. Kun pitäisi muuttaa pois paikkakunnalta ja rakastunut poikkis jää tänne ja iik siis mitä mä teen! Siis, ööh anteeksi... Mitä helvetin tekemistä tällä on He-Manin kanssa!? Päästäkää minut takaisin Eterniaan, haluan nähdä Skeletorin ja muut pimeyden voimat! Valitus on kuitenkin turhaa. Ei hyödytä vaikka huudan, puin nyrkkiäni ilmassa ja kiroan Cannonin alimpaan helvettiin. Pyyhin kyyneleeni ja teen järkyttävän havainnon - Kosminen Avain toi minut keskelle Beverly Hills 90210:aa.

Eterniaan sijoittuvana tarinana tämä leffa olisi voinut vielä jotenkin kannatella itseään mutta kun He-Man pikkuhousuineen pudotetaan keskelle amerikkalaista unelmaa, tärähtävät camp-mittarin neulat punaiselle. Tottakai tämänkaltaisia, varsinkin lapsille suunnattuja elokuvia täytyy osata katsoa hieman pilke silmäkulmassa mutta tässä vaiheessa katsoja ei voi kuin pyöritellä silmiään. Hahmot ja ympäristö eivät vain yksinkertaisesti kohtaa. Kontrasti puppy loven ja universumin suurimman taistelun keskellä on vain liian suuri.

Jos juonenkäänteet saavat pahaa-aavistamattoman katsojan repimään hiuksia päästään, voi vain kuvitella minkälaiset itsetuhoiset ajatukset ohjaaja Gary Goddardin päässä pyöri kaiken kaaoksen keskellä. Myöhemmissä haastatteluissa äijä on tunnustanut elokuvan teon olleen yhtä painajaista ja kahden tulen välissä tapahtunutta selviystymistaistelua.

Ottaessaan roolin vastaan Goddard oli autuaan tietämätön sekä Mattelia että Cannonia uhkaavista konkursseista. Mattel oli kärsinyt usean sadan miljoonan dollarin tappiot hyytyneen lelubisneksen takia ja se oli laittanut kaikki munat yhteen koriin laskemalla seuraavan vuoden lelumallistonsa elokuvan varaan. Yhtiön ohjeet Goddardille olivat kuitenkin hämmentävät: He-Man ei saa tappaa ketään. He-Man ei saa lyödä ketään. He-Man ei saa satuttaa ketään. Lähde näiden ohjenuorien perusteella tekemään sitten toimintaelokuvaa.

Elokuva oli myös Cannonille se viimeinen oljenkorsi jonka olisi mahdollista palauttaa yhtiö jaloilleen. Yhtiö toivoi Goddardilta päräyttävää, toiminnallista elokuvaa jonka keskellä itse He-Man potkisi persauksia ihan kunnolla. Räjähdyksiä, tappeluita, toimintaa.

Lähtökohdat olivat siis lievästi sanottunat ristiriitaiset. Kaikkien mielestä elokuvan oli pakko olla hitti keinolla millä hyvänsä. Kaikki paineet kasattiin Goddardin harteille. Työryhmän palkkashekit jäivät saapumatta kerran jos toisenkin ja jossain vaiheessa elokuvan tuotanto keskeytettiin kokonaan. Tämä tapahtui tietysti siinä vaiheessa kun elokuvan kliimaksi eli He-Manin ja Skeletorin taistelu oli vielä osittain kuvaamatta. Pitkien ja piinaavien neuvotteluiden jälkeen elokuvan loppu päästiin kuvaamaan kaksi kuukautta myöhemmin ja sille oli varattu aikaa jopa yhden kokonaisen päivän ajan. Koreografiat olivat harjoittelematta, lavasteet olivat keskeneräiset. Lopun taistelu pimeydessä ei siis johdu siitä että kohtauksesta haluttiin erityisen synkkä. Rahat ja resurssit olivat vain yksinkertaisesti lopussa.


Gary Goddard pimeyden sydämessä.

Mutta takaisin itse elokuvaan kulissien takaa. Rytäkässä kadonnut Kosminen Avain päätyy Julietin ja tämän poikkiksen Kevinin (Robert Duncan McNeill) käsiin ja tottakai nämä nerot aktivoivat sen välittömästi. Skeletor jäljittää signaalin ja lähettää maahan lauman kätyreitään. Jo piirretyistä tuttu Beast-Man saa seurakseen kolme elokuvaa varten suunniteltua uutta hahmoa. Blade, Karg ja Saurod luotiin ilmeisesti lelumarkkinoita varten. Mielestäni tässäkin tapauksessa olisi voitu mennä niillä ihan tutuilla pahiksilla. Valinnanvaraa olisi varmasti ollut. Evil-Lyn esittelee joukon Skeletorille näyttävästi ja dramaattisesti, ikäänkuin tämä ei olisi näitä hemmoja aikaisemmin tavannut.

Koko posse varustettuna muutamilla rivisotilailla lähetetään maapallolle ja he löytävät signaalin ennen He-Mania. Lauma riehuu aikansa kunnes He-Man saapuu pelastamaan Julien ja takoo siinä sivussa turpaan kaikkia pahiksia. Mattel myöntyi siis tähänkin pitkin hampain, joskin hätävaraksi luotiin kummasti Storm Troopereita muistuttava lauma mustakypäräisiä Skeletorin armeijan sotilaita. Goddard myönsi suoraan että tämä joukko on elokuvassa vain ja ainoastaan sen takia että He-Man voisi oikeasti ampua ja pieksää jotakin. Virallisen selityksen mukaan kaikki niistä ovat jonkinlaisia robotteja mutta itse elokuvasta en löytäny mitään viittausta tuohon asiaan.

Sen suurempia kysymyksiä esittämättä Julie lyöttäytyy yhteen He-Manin, Teelan, Asemiehen ja Gwildorin kanssa ja porukka lähtee metsästämään Kevinia joka on tässä välissä ehtinyt kiikuttaa Avaimen paikalliseen musiikiliikkeeseen. Jotenkin Avaimesta löytyy sopiva plugi äänentoistoa varten ja virta kytketään jälleen päälle. Skeletorin joukot syöksyvät jälleen paikalle ja pistävät koko liikkeen paskaksi. Fenderit ja Landolat saavat kyytiä kun Eternian nerot tekevät selvää jälkeä liikkeen omistajan urahaaveista. Mahtaakohan mennä selittelyt läpi vakuutusraporteissa?

Luulisi että moinen räiske keräisi paikalle jonkinlaista yleisöä mutta tapahtumapaikkana sijaitseva pikkukylä on kuin aavekaupunki. Kadut ovat tyhjinä ja Eternian asukkaat saavat selvitellä välejään kaikessa rauhassa keskenään. Usein elokuvissa kutsutaan paikalle vähintään Kansalliskaarti mutta tässä kaupungissa raivoava sota ei tunnu häiritsevän oikein ketään.

Täytyy tosin nostaa yksi spede joka pyörii jaloissa vähän turhankin tiuhaan tahtiin. Kyseessä on James Tolkanin näyttelemä etsivä Lubic joka on periaattessa täysin sama hahmo kuin miehen Paluu Tulevaisuuteen-elokuvissa näyttelemä kaljupäärehtori Strickland. Nahkapää pitää tutunkuuloisia monologejaan nuorison rappiotilasta ja siinä sivussa pääsee tulittelemaan haulikolla kaikkea liikkuvaa. Rooli on pieni mutta Tolkan toimii yhtenä elokuvan harvoista säväyttäjistä.


"You're a slacker, McFly!"

Taistelun maan pinnalla jatkuu aikansa eikä hommasta tahdo tulla Skeletorin joukkojen osalta tietenkään oikein yhtään mitään. Perinteikkäästi Skeletor päättää siis itse matkata paikalle hoitamaan homman kotiin ja pian Kosminen Avain onkin pahojen poikien hallussa. He-Man vangitaan ja viedään takaisin Eterniaan ja Pääkallolinnaan. Muut joukosta jäävät jumiin maapallolle mutta Gwildor väläyttelee Macgyvermaisia otteita ja rakentaa uuden Avaimen kosketinsoittimista ja jonkinlaisesta sähköhässäkästä.

Pääkallolinnassa kaikki näyttää olevan valmista Skeletorin lopullisiin kruunajaisiin. Riutunut Velhotar ja ruoskittavana oleva He-Man joutuvat kuuntelemaan Skeletorin loputtomalta tuntuvia puheita siitä kuinka hän viimein täyttää kohtalonsa eikä mikään pysty enää estämään häntä. Kaikki normaalit kliseet käydään läpi kun tämä pimeyden hallitsija jatkaa ja jatkaa päättymätöntä tarinaansa. Evil-Lyn ja kumppanit joutuivat luultavasti ostamaan liput tälle Spoken Word-keikalle. En olisi itseasiassa yllättynyt jos Skeletor olisi lopuksi vielä avannut jonkinlaisen screenin ja pitänyt aiheesta vielä perusteellisen ja seikkaperäisen Powerpoint-esitelmän. Yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä. Äijä julistaa olevansa enemmän kuin ihminen, enemmän kuin elämä. Tänä yönä hänestä tulee vaatimattomasti Jumala.

Gwildor onnistuu kuitenkin avaamaan portin Eterniaan juuri oikealla hetkellä, keskeyttäen Skeletorin hedonistiset juhlat. He-Man vapautuu kahleista ja kipinöitä sinkoileva tulitaistelu saadaan käytiin. Yksi kerrallaan Skeletorin joukot niitataan kenttään ja pian He-Man hapuileekin miekkaansa. "I have the Power" kajahtaa ilmoille ja luvassa on odotettu taistelu hyvän ja pahan välillä. Skeletor pyrkii vielä aloittamaan mahtipontisen pohjustuksensa tälle ottelulle mutta He-Man karjaisee keskusteluvaiheen päättyneen. Vihdoin. Lopputulos ei yllätä varmasti ketään ja näemmekin Skeletorin menettävän voimansa ja putoavan pohjattomaan kuiluun.


He-Man vs Super Skeletor!

Kuin taikaiskusta kaikki Skeletorin joukot liukenevat paikalta ja paha on jälleen kerran hävinnyt taistelunsa. He-Man myhäilee voiton olevan tosiasia ja Velhotar saa voimansa takaisin. Luvassa ovat koskettavat jäähyväiset kun Julie ja Kevin joutuvat hyvästelemään noin kaksi tuntia aiemmin tapaamansa kummalliset lihaskasat. Juhlallisuuksista huolimatta He-Man ei vieläkään suostunut laittamaan paitaa tai pitkiä housuja ylleen. Eternia on pelastettu, toistaiseksi.

Lopussa nähdää vielä yksi älytön käänne kun Gwildor lähettääkin Julien ja Kevinin ajassa taaksepäin, aikaan ennenkuin Julien vanhemmat kuolivat onnettomuudessa. Ikäänkuin Gwildor ei olisi ikinä nähnyt Paluu Tulevaisuuteen-trilogiaa ja Doc Brownin seikkaperäisiä selityksiä siitä kuinka aikajatkumoa ei saa sorkkia. Loppu hyvin, kaikki hyvin, teinirakkaus kestää ja on ikuista. Jee.

Lopputekstien jälkeen näemme vielä Skeletorin nouseva pinnan alta kuilunsa pohjalla. "I'll Be Back", tuumaa luupää ja elokuva alkaa olemaan paketissa.

Vaikka kirjoittelinkin elokuvasta tässä useaan otteeseen varsin kriittiseen sävyyn, on tämän elokuvan ensinäkeminen silti lapsuusaikani ikimuistoisimpia hetkiä. Villit pihaleikit ja muovifiguurien hiplailut muuttuivat lihaksi ja vereksi kun jo Batman-tekstissä mainittu Jukka-enoni kysäisi erään Oulun reissun kunniaksi "haluakko kattoa Hiimän-elokuvan?". Kastelin itseni kainaloita myöten ja pärskäytin kaakaot nenästäni. Eno ymmärsi vastauksen. Se tarkoitti "kyllä." Elokuvan päätyttyä yritin kääntää videokasetin c-kasettien tapaan toisinpäin nauhurissa, niin paljon janosin jatkoa näkemälleni seikkailulle. Jatkoa ei kuitenkaan koskaan tullut, ei edes Skeletorin lupauksesta huolimatta.

Ilmestyessään Masters Of The Universe sai murskaavan vastaanoton eikä tämä ole loppujen lopuksi minkäänlainen yllätys. Projekti oli tuhoontuomittu alusta saakka eikä kellään tekijöistä tuntunut olevan selkeää visiota siitä minkälainen elokuvasta piti edes tulla. Ehkä Mattel ja Cannon olisivat voineet pitää muutaman palaverin enemmän ja sopia yhteisistä pelisäännöistä. Ehkä ohjaaja Goddardin olisi pitänyt takoa enemmän nyrkkiä pöytään ja pitää kiinni visioistaan. Riitatilanteessa molemminpuolinen kompromissi tuottaa harvoin mitään selkeää ratkaisua ja sen näkee lopputuloksesta varsinkin näin vanhemmalla iällä katsottuna.

Elokuvan floppaaminen lippuluukuilla ei kuitenkaan johtunut pelkästään sen saamasta kritiikistä. Kun projektia ruvettiin työstämään tosissaan, Masters Of The Universe oli sen hetken kuumin nimi lasten suussa. Aika kuitenkin ajoi ilmiön ohi niin nopeaa että elokuvan ilmestyessä kohdeyleisö oli jo kaikonnut. Elokuva jäi kummalliseen limboon eikä se tavoittanut sen suuremmin lapsia kuin vanhempaakaan yleisöä.  

Cannonin epäonneksi samoihin aikoihin tuotettu Superman IV floppasi karmaisevasti ja tämän myötä hautautuivat viimeiset epätoivoiset haaveet Masters Of The Universen jatko-osasta. Täytyy tosin muistaa että huhutut visiot jatko-osan juonikuvioista eivät luvanneet mitään erikoista: He-Man olisi toiminut amerikkalaisen jalkapallon pelaajana ja Skeletor jonkinlaisena ilkeänä tiedemiehenä. Ja tapahtumat olisivat sijoittuneet - tottakai - Maahan. Loppujen lopuksi rahaongelmat kaatoivat koko projektin ja Dolph Lundgren ilmoitti että jatko-osan tekeminen ei kuulu hänen suunnitelmiinsa.

Sitten 80-luvun Masters Of The Universe on koitettu tuoda uudelle sukupolvelle useampaankin otteeseen uuden piirrossarjan ja lelumalliston avulla mutta homma ei ole lähtenyt lentoon vanhaan malliin. 2000-luvun alussa nähty piirrosarja päättyi sekin kahden kauden jälkeen ja Eternian suunnalla on ollut hiljaista jo pian vuosikymmenen ajan. Taru ei ole kuitenkaan välttämättä vielä päättynyt.

Kuten monen muunkin 80-luvun suosikin kohdalla, myös Masters Of The Universen uudesta tulemisesta valkokankaalla on huhuiltu jo vuosien ajan. Transformers ja GI Joe ovat jo palanneet ryminällä ja seuraavaksi odotellaan Turtlesien uutta tulemista. Jopa John Woon huhuttiin ottaneen projektin hallintaansa mutta muutaman vuoden vatvomisen jälkeen hanke hyytyi. Viimeisimmät uutiset uudesta Masters Of The Universe-elokuvasta saatiin muutama viikko sitten kun vahvat huhut kertoivat GI Joe-ohjaaja John M. Chun ottaneen vastuun harteilleen. Okei, äijän katalogista löytyy sellaisia helmiä kuin Step Up ja Justin Bieberin Never Say Never-mestariteos mutta eipä vielä innostuta dumailemaan: Chu on juuri sitä ikäpolvea jotka natiaisina linnoittautuivat television eteen seuraamaan Eternian tapahtumia lumoutuneena.

Ja kukapa tietää, ehkä näemmekin muutaman vuoden päästä vihdoin sen MOTU-elokuvan mitä janosimme ensimmäisen osan jälkeen. Sopivalla budjetilla, ilman eri rahoittajien sekoiluja Chu saattaisi onnistua luomaan sen Eternian jonka muistamme piirretyistä ja sarjakuvista. Tuo värikästä ja erilaisia hahmoja pursuileva maailma olisi nykyajan teknologialla jopa mahdollista luoda. Nostalgia on loistava markkinointikeino ja meitä 80-luvun kasvatteja on viime vuosina kalasteltu elokuvateattereihin varsin menestyksekkäästi. Ainakin minä olen ensimmäisenä lippujonossa jos He-Man vielä valkokankaalla nähdään.