lauantai 23. heinäkuuta 2011

#3 - Rocky III (1982)

Eletään vuotta 1975. Muuan Michael Sylvester Gardenzio Stallone istuu vakavana TV-vastaanottimen äärellä. Hän seuraa jäätävillä silmillään kahden titaanin taistelua ja raaputtelee jykevää, joskin hieman vinoa leukaansa. Universumin mestari ja supliikkimiesten kiistaton keisari Muhammad Ali on saamassa kyytiä ennen tätä iltaa täysin tuntemattomalta Chuck Wepneriltä, joka takoo hallitsevaa maailmanmestaria kuonoon olan takaa. Entinen merijalkaväen sotilas Wepner on lahjottu matsiin mukaan 100 000 dollarin palkkiolla, kun taas Ali nettoa ottelusta sievoiset 1,5 miljoonaa taalaa vihreää kahisevaa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia altavastaaja selviää ottelussa kalkkiviivoille saakka kunnes turhautunut Ali saa tyrmättyä Wepnerin 15. erän lopussa. Ali on ottelun tekninen voittaja mutta todellinen sankari on silti Chuck Wepner. Kuka olisi uskonut että tämä pummi kaduilta voi haastaa itsensä maailmanmestarin? Tämä on maagista. Tämä on kuin sadusta. Koko maailma kohisee.

Hetken ajan Wepner eli unelmaa.

Tällä samalla hetkellä kaikki realisoituu 29-vuotiaan Stallonen lihaksikkaassa ja maskuliinisessa pääkopassa: Tätähän kansa haluaa nähdä! Selviytyjiä, altavastaajia. Normaaleja ihmisiä yllättämässä itsensä. Todellisia sankareita. Meistä jokainen ei voi olla Teräsmies mutta meistä jokainen voi sentään olla oman elämänsä tähti.

Stallone tarttuu härkää sarvista ja ryhtyy toimeen. Hän kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. 3 päivän intensiivisen työstämisen jälkeen tarina on valmis. Rocky on kertomus amatöörinyrkkeilijästä joka toimii elannokseen maailman kehnoimpana velanperijänä ja koittaa selviytyä karusta elämästään Philadelphiassa. Kaikki muuttuu kun Rocky saa elämänsä mahdollisuuden päästessään mittelemään maailmanmestaruusvyöstä. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Balboa pistää mestarille hanttiin tosissaan ja yllättää samalla koko nyrkkeilymaailman. Pelkonsa lisäksi Rocky voittaa myös elämän rakkauden kun ujo lemmikkieläinkaupan myyjä Adrian lankeaa rakkauden pauloihin lihaksikkaan italiaanon käsivarsille. Tämä on maagista. Tämä on kuin sadusta. Koko maailma kohisee.

Elokuvaprojektina Rocky ei syntynyt silti onnellisen tähtien alla. Lähinnä b-luokan roskaelokuvissa rämpineen Stallonen debyyttikäsikirjoitus ei herättänyt varsinaisia riemunkiljahduksia tuotantoyhtiöiden palavereissa ja leffaa koitettiin käännellä ja väännellä vähän joka kulmasta. Ensisijainen tavoite oli saada pääosan esittäjäksi tunnettu kasvoja (ehdolla olivat mm. Robert Redford sekä Burt Reynolds) mutta Stallone vaati saada roolin itselleen. Lopulta United Artists taipui ja Stallone pääsi käsiksi elämänsä rooliin - tämä tietenkin sillä ehdolla että elokuvan budjetti viilattiin täysin minimiin jottai mahdolliset tappiot olisivat mahdollisimman siedettävät. Kaiken kukkuraksi elokuva jouduttiin kuvaamaan vain 28 päivässä.


Rocky saa tarjouksen josta hän ei voi kieltäytyä.

Mutta kuinkas kävikään - Rocky yllätti elokuvamaailman samalla tavalla kuin itse Rocky yllätti maailmanmestari Apollo Creedin itse elokuvassa. Altavastaaja ja musta lammas ponkaisikin katsojien suosikiksi ja Stallonesta kohistiin jopa uutena Brandona. Kaiken kukkuraksi Rocky nappasi (tätä ei muuten moni usko) parhaan elokuvan Oscarin vuonna 1976. Tämän lisäksi John G. Avildsen sai palkittiin ohjauksesta ja editoinnista napsahti vielä kolmas kultainen komistus takanreunalle. Rocky ja Stallone olivat yllättäneet kaikki ja taas kerran kaikki oli maagista. Kaikki oli kuin kuin sadusta. Koko maailma kohisi.

Tässä välissä lienee kuitenkin sopiva hetkiä rikkoa hieman illuusiota jos erehdyitte jo kuvittelemaan että tämä koko menestystarina oli Stallonen runosuonen yksittäisen purkauksen seurausta. Ehei, alkuperäiseen käsikirjoitukseen tehtiin muutamia täysin ymmärrettäviä muutoksia. Esimerkiksi Rockyn äkäinen ja muriseva valmentaja Mickey oli alunperin aggressiivinen rasisti. Voi vaan kuvitella minkälaisia kommentteja äijänkäppänä olisi karjahdellut Apollo Creedin nurkkaukseen mestaruusottelun tuoksinnassa. Tai no niin - alkuperäisessä käsikirjoituksessahan itse mestaruusottelua ei edes nähty sillä Stallonen alkuperäisen vision mukaan Rocky heittääkin yllättäen hanskat naulaan ennen mestaruusottelua kyllästyttyään ammattilaisnyrkkeilyn kylmään maailmaan. Uskaltaisin väittää että ilman näitä korjausliikkeitä elokuvan lopputulos olisi voinut olla hieman... vähemmän ikimuistoinen. Nyrkkeilyelokuva jossa ei loppujen lopuksi edes nyrkkeillä? Go Sly! Ehkä tämä olisi ensimmäinen varoittava esimerkki Stallonen ajoittaisista aivopieruista joiden saralla äijän tuli toden totta erikoistumaan myöhemmin urallaan.

Tänä päivänä Rocky on kuolematon klassikko ja yksi elokuvamaailman Suurista ja Mahtavista. Se on kiistämättömän kaunis ja koskettava tarina selviytymisestä, inspiraatiosta, sisusta ja aidoista raadollisista tunteista. 35 vuotta myöhemmin Rocky innostaa ihmisiä joka puolella maailmaa haastamaan itsensä ja ongelmansa kerta toisensa jälkeen, vastoinkäymisistä huolimatta. Me jokainen tarvitsemme sisäisen Rockymme joka pakottaa meitä jaksamaan silloin kun voimat ja usko ovat vähissä. Ne portaat ovat raskaita nousta mutta ne vievät silti ylöspäin. Ja ne on tehty kiivettäväksi.


Gonna Fly Now!

Rockyn suosion yllättämä Stallone oli joutunut keskelle parrasvaloja ja Hollywoodin sykkiviä houkutuksia. Vuonna 1978 hän ahkeroi pari roolia hieman pienemmälle huomiolle jääneissä leffoissa (F.I.S.T. sekä Paradise Alley) kunnes palasi jälleen kultamunansa pariin. Rocky II oli suoraa jatkoa ensimmäisen osan päätökselle ja mutkien kautta Rocky ajautui jälleen mittelemään MM-tittelistä Apollo Creediä vastaan. Nöyryytetty ja provosoitu italiaano on tällä kertaa onnekkaampi ja nappaa itselleen mestaruuden jälleen kerran vastoin ennakko-odotuksia, täydellisenä altaavastaajana. Arvaatte jo varmaan minkälaisia sanakäänteitä tässä välissä tekisi mieli viljellä?

Rocky II oli odotettu hitti ja se niittikin suosiosta niin kriitikoiden kuin kansankin parissa. American Movie Awardseissa (unohdettu ja paitsioon jäänyt gaala joka järjestettiin vain kahdesti, -80 & -82, wtf?) elokuva palkittiin vuoden parhaana ja se oli itseasiassa kaikkien aikojen tuottoisin jatko-osa ennenkuin Imperiumin vastaisku ilmestyi vuotta myöhemmin.

Suosio jatkoi kasvamistaan ja Stallonea uitettiin entistä syvemmällä menestyksen ja mammonan marinadissa. Miehestä oli parissa vuodessa kehkeytynyt elokuvamaailman tuorein jytypommi josta kaikki halusivat palasen. Mies oli kivunnut Rockyn tavoin ryysyistä rikkauksiin ja hillui nyt kukkulan kuninkaana Hollywood Hillseillä, rimpuillen estottomasti niissä isoissa valkoisissa kirjaimissa. Tämä kaikki toki kuvainnollisesti. Tässä vaiheessa moni kokeneempi elokuvantekijä olisi varmasti päättänyt Rockyn tarinan olleen jo kerrottu. Italialainen Ori oli saanut elämänsä rakkauden nappisilmäisen söpön brunetten muodossa, lapsensa, turvatun talouden ja nyrkkeilyn maailmanmestaruuden. Mitä muuta yksi mies voi vaatia?

Stallone oli kuitenkin kylttymätön. Vuonna 1981 mies pullisteli kahden elokuvan (Escape To Victory & Nighthawks) keulilla kunnes hän päätyi jälleen tuttuun ratkaisuun - Orhin laukka saa luvan jatkua.

The Greatest Challenge - ainakin jatko-osaan asti.

Mielikuvituksellisesti nimetty Rocky III (Suomessa leffa sai jostain syystä lisänimen Tiikerinsilmä) starttaa tuttuun tapaan koosteella edellisen leffan loppuottelusta. Jännittävästi editoitu intro on ollut yksi Rocky-elokuvan tavaramerkeistä ja myös tällä kertaa se toimii kutkuttavasti. Itse varsinaisen kolmososan kimppuun päästään komealla tavalla kun kuva pysähtyy ja kaikkien tuntema yhden nuotin kitararynkytys hiipii ilmoille. Maagiset jytäiskut pamahtelevat kaiuttimista samalla kun kuvaruudun täyttävät räiskyvät ilotulitteet jotka muodostava Rockyn figuurin. Kiihkeästi mylvähtelevä vokalisti aloittaa paatoksensa.

Risin' up, back on the street
Did my time, took my chances
Went the distance, now I'm back on my feet
Just a man and his will to survive 


Tällä hetkellä kappale soi jo todennäköisesti päässäsi joten tästä on hyvä jatkaa. Eye Of The Tigerin siivittämänä syöksymme tuoreen maailmanmestarin arkeen. Luvassa on näyttävä montaasi Rockysta mittelemässä voimiaan tuoreita ja persoonattomia haastajia vastaan jotka kaatuvat kaikki yksi kerrallaan Stallionin nyrkkiin. Mainittakoon että Rocky tyrmäämä "German Champ" on tottakai viiksekäs ja muistuttaa jollain kierolla tavalla NES-klassikko Punch Out!:n saksalaista Von Kaiseria. Jawohl!

Välillä näemme Rockya julkisuudessa mm. erinäisten lehtien kansissa ja jopa Muppet Shown vieraana. Rocky televisiossa. Rocky mainoksissa. Rocky parrasvaloissa. Koko maailma rakastaa Rockya ja Rocky rakastaa heitä varmasti takaisin koko lempeällä sydämellään. Kaikki on täydellistä aina toiseen säkeistöön asti.

Face to face, out in the heat
Hangin' tough, stayin' hungry
They stack the odds 'til we take to the street
For we kill with the skill to survive 


Kuvaan hiipii kuin vaivihkaa tuiman näköinen tumma mies. Hänen silmänsä uhkuvat pyhää vihaa. Niistä on aistittavissa nälkää, raivoa, intohimoa. Tämä keesipäinen mököttäjä seuraa Rockyn dynastiaa varjoista kuin vaaniva peto. Tämä mies on Clubber Lang. Mr. T. Mies joka säälii hölmöjä. A bad motherfucker.

Kamera seuraa Langin nousua Rockyn ykköshaastajaksi. Järisyttävällä 56-0-tilastolla (kaikki voitot tietenkin tyrmäyksiä) operoiva raivo härkä mätkii voimattomat vastujansa kehämattoon armottomalla tavalla ja janoaa saumaa päästä mätkimään paskat pihalle hallitsevasta maailmanmestarista. Kooste huipentuu kohtaukseen jossa Clubber Lang mylvii vaahto suupielissä Mickeylle "haluavansa Balboan." Uskomaton tulkutus saa jopa kokeneen valmentajakonkarin hiljaiseksi.


Clubber janoaa italianamerikkalaista meetvurstia.

Clubber Lang ei ole kuitenkaan ainoa jolla on vaikeuksia sulattaa Rockyn nousua koko maan rakastamaksi ykkösturpaanvetäjäksi. Adrianin veli ja koko elokuvasarjan ehdottomasti sympaattisin hahmo Paulie on katkeroitunut pahemman kerran. Mies ei voi sietää Balboan menestystarinaa ja alkukoosteen aikana Paulie nähdään kerran jos toisenkin ryypiskelemässä yleisön seassa. Paulien seikkailut alkoholin maailmassa saavat arvoisensa päätöksen kun mies päättää ruveta riehumaan paikallisessa pelihallissa ja pistää Rocky-flipperin paskaksi. Äijä pistetään putkaan ja kukas muukaan hänet sieltä pelastaa kuin itse Rocky.

Lupaavan alun jälkeen Rocky III lähtee hortoilemaan kohtalaisen käsittämättömille sivuraiteille. Jostain ihmeen syystä Rockyn on tarkoitus kohdata vapaapainin maailmanmestari Thunderlips hyväntekeväisyysottelussa joka karkaa tottakai täysin käsistä. Painijan roolissa nähdään myöhemmin mm. piripääegomaanikkona mainetta niittänyt Hulk Hogan joka vetää ok-tason suorituksen lihapäisenä ihmistornina. En usko roolin vaatineen Hoganilta sen suurempia ponnisteluita.

Ottelu seuraa ennalta-arvattavia polkuja alusta loppuun. Hurjistunut Thunderlips teloo Rockya sydämensä kyllyydestä kunnes Rocky riisuu nyrkkeilyhanskansa ja näyttää mitä katujen mies todella osaa. Ottelu päättyy kaaoksen jälkeen tasapeliin ja matsin jälkeen Thunderlips ja Rocky paiskaavat kättä hymyssäsuin todeten "hyväntekeväisyyden tekevän todella kipeää".Voi noita velikultia.


Hetki jolloin Rocky-elokuvasarja haukkasi paskaa.

Tämänkaltainen absurdi gonzoilu on ensimmäinen merkki siitä kuin pyörällä Stallone olikaan päästään noihin aikoihin ja mies on myöhemmin kertonut katuvansa tiettyjä päätöksiä uransa varrella. En tiedä kenen kasseja WWE-pomo Vince McMahon lipitteli saadessaan Hoganin firmansa mannekiiniksi Rocky-maailmaan, mutta moinen pelleily on jo hyvin kaukana ensimmäisen ja alkuperäisen Rockyn tunnelmasta. Vastaava korni vouhotus vietiin huippuunsa seuraavissa jatko-osissa mutta niitä en rupea tässä sen suuremmin käsittelemään.

Käytettyään päätään vuosia nyrkkeilysäkkinä Rocky kokee ahaa-elämyksen ja tajuaa että elämässä voi olla muutakin kuin turpiinsaaminen tai -antaminen. Harmonista perhe-elämää hamuava maailmanmestari ilmoittaa julkisesti lopettavansa mutta mediatilaisuus menee pipariksi kun hurjistunut Clubber Lang ilmestyy paikalle ilmoittamaan parit tosiasiat tuttuun napakkaan tapaansa. Suunpieksennän jälkeen Lang rupeaa kisuttamaan Adrinia tarjoamalla tälle mahdollisuutta mustaan makkaraan ja tämä on Rockylle viimeinen pisara. Lopettamispäätös unohtuu samantien ja Rocky menee lupaamaan Langille matsin. Iso, iso virhe.

Jo harjoituksista lähtien koko projekti on täyttä farssia. Egoileva Rocky kääntää ennen niin intensiiviset harjoitussessiot julkiseksi mediapelleilyksi ja keskittyy lähinnä naisten naurattamiseen ja kameroille poseraamiseen. Mickey ärisee kiukkuisena ja tajuaa että tällä meingillä hommasta ei tule lasta eikä paskaa, eikä varsinkaan kun samanaikaisesti näemme Clubber Langin treenaavan vimmatun lailla. Mies hieroo hikistä aktiaan ghettosalilla ja ääntelee kuin kiimainen oranki. Kohta ei kunnian kukko laula.

Ennen matsia koetaan vielä yksi massiivinen vastaisku kun Langin tielle eksynyt Mickey saa sydänkohtauksen ja joutuu jättämään ottelun väliin. Rocky haluaa perua matsin mutta Mickey ei suostu tähän ja pakottaa Balboan kehään. Räväkän alun jälkeen Lang ottaa ohjakset käsiinsä ja takoo Balboan luutomuksi. Hallitseva maailmanmestari tyrmätään jo toisessa erässä ja verissäpäin, silmät pajatsona pyörivä Rocky saa todeta menettäneensä tittelin. Ottelun jälkeen Rocky palaa lyötynä pukuhuoneeseen ja löytää Mickeyn makaamasta pedillä. Luvassa on valmentajan ja valmennettavan viimeinen ja aidosti liikuttava kohtaaminen kun Toxic Avengeria Langin käsittelyn jälkeen muistuttava Rocky murtuu Mickeyn menehtyessä hänen syliinsä.


Nyt ei mennyt niinkuin piti.

Mestari on lyöty. Vielä hetki sitten maailman suurimpana nyrkkeilytähtenä heilunut mongertava italiaano on palasina menetettyään tittelinsä ja valmentajansa. Pelastus löytyy kuitenkin yllättävästä suunnasta.

Jo kahdesta aiemmasta Rockysta tuttu Apollo Creed (loistava Carl Weathers joka tekee muuten jo toisen esiintymisensä tässä blogissa) astuu esiin varjoista ja tarjoaa Rockylle auttavaa kättään. Noin kahden ja puolen minuutin puhuttelun jälkeen Rocky on jälleen kerran valmis kääntämään kelkkansa ja astumaan takaisin kehään. Ei mikään vahvojen periaatteiden jätkä nähtävästi. Apollon vanavedessä mukaan tulee myös hänen valmentajansa Duke, joka on nimihahmon ja Paulien lisäksi ainoa tyyppi joka esiintyy jokaisessa Rocky-elokuvassa.

Rocky ja Apollo matkaavat Los Angelesiin jossa Apollo paljastaa suunnitelmansa: Tarkoituksena on saada valkoinen mies soittamaan funkkia. Rockyn on opittava uusi rytmi ja groove, the rhythm. Vanha löntystely ei toimi Clubber Langia vastaan. Ajatuksen tasolla tämä on sama kun koittaisit pohtia miltä Martti Syrjä näyttäisi ja kuulostaisi Sly & The Family Stonen tai Kool & The Gangin riveissä. Kaikki ei aina vaan natsaa.

Myös Paulien alku Los Angelesissa on nihkeähkö ja mies aloittaakin välittömästi hervottoman George Costanza-henkisen ininän valittaen kaikesta ja kaikista. Loistavaa kamaa.

Startti on vaikea. Nollatason rytmitajun omaava Rocky ei pysy mukana Apollon villeissä tansseissa joista Michael Jacksonkin olisi ollut kateellinen. White Men Can't Jump! Uima-altaassa Rocky liikkuu hitaasti kuin merileijona eikä juoksukaan oikein taitu. Adrianin kanssa käyty intensiivinen keskustelu (tällä kertaa mimmin ei tarvinut sentään vaipua koomaan) saa Balboan kuitenkin heräämään horroksestaan ja pian siirrymmekin vanhan tutun Gonna Fly Now'n myötä yhteen Rocky-elokuvien ikuisista klassikkohetkistä: luvassa on tietenkin rytmikäs ja iskevästi editoitu Training Montage.

Montage eli suomeksi montaasi on jokaisen kasarileffan klassikkoklisee. Yleensä montaasi pitää sisällään sarjan otoksia jotka kuvaavat hahmon kehittymistä lyhyessä ajassa kompuroijasta todelliseksi tappokoneeksi. Montaasin peruselementtejä ovat nopeat leikkaukset, väkevät naamanvääntelyt, karskit ja miehekkäät äännähtelyt, satunnaiset koomiset elementit ja pumppaavat hard rock-henkiset taustamusiikkivalinnat. Rocky-saagassa huippu näiden montaasien osalta nähtiin sarjan nelososassa jossa päästiin herkuttelemaan jopa kahden erillisen harjoitus- ja yhden muistelumontaasin verran.

Rocky III:n training montage on sarjassaan valioyksilö ja se aiheuttaa edelleen kylmiä väreitä. Toisenlaisia väreitä aiheuttavat näiden testosteronia tihkuvien sonnien mieltymys äärimmäisen törkeisiin napapaitoihin sekä lopun hidastetut otokset vesileikkien keskellä toisiaan halivista Rockysta ja Apollosta. Okei, yhteishenki on tosiasia mutta tarviiko sitä tosiaan alleviivata näin rankalla kädellä! Ties minkälaisia klippejä jäi leikkauspöydälle. Kutittelua? Näykkimistä? Suukkoja? Jos käymme pohtimaan kaikkien aikojen homoeroottisinta heterokohtausta elokuvahistoriassa, ei Top Gunin Beach Volley-pätkä voi pitää itseään välttämättä itsestäänselvänä ykkösenä.

Bromance.

Tässä vaiheessa on syytä hypätä hetkeksi taas lapsuusajan anekdoottien pariin. Allekirjoittanut kuuluu nimittäin siihen kummalliseen vähemmistöön, joka on taaplannut Rocky-sarjan ns. perse edellä puuhun eli viidennestä osasta taaksepäin siten että viimeisenä nähty elokuva oli itseasiassa se ensimmäinen Rocky. Tästä johtuen ensimmäinen kosketus Rocky kolmoseen oli nelososan avauskooste jossa käytiin läpi Langin ja Rockyn toinen kohtaaminen. Muistutettakoon myös että näihin aikoihin meillä ei ollut kotona videoita eikä internetistä tiennyt vielä kukaan yhtään mitään. Niinpä suuriksi paikallisiksi sankareiksi nousivat ne onnekkaat ikätoverit joiden isoveljet olivat elokuvaharrastajia. Jos halusit siis nähdä elokuvan, täytyi sinun tehdä pitkä ja intensiivinen kyselykierros koulun välitunneilla ja ruokalassa tyyliin "tiiäkkö nää kettää kellä ois roki kolomonen? ai tiiät, keltä se sen lainas?". Ja tämä ainakin viideltä eri taholta ennenkuin ns. tekijämiesten jäljille päästiin.

Lopulta pikkulinnut lauloivat että hiljainen luokkatoverini Mika omisti isoveljiensä kanssa varsin vakuuttavan videokokoelman, johon myös sisältyi Rocky III. Eipä aikaakaan kun Mika joutui väsymättömän "voinko tulla koulun jäläkeen teille, voijaanko kattoa roki kolomonen?"-pommituksen kohteeksi. Mika oli kiltti poika ja hänelle järjestely sopi vallan mainiosti. Ensimmäinen yritys jäi kuitenkin suhariksi kun katselunautinto keskeytyi Mikan vanhempien takia. Kello oli kuulemma liian paljon. Elokuva pysäytettiin kuitenkin juuri siihen hetkeen kun Rocky häviää elokuvan ensimmäisen ottelunsa ja jostain kumman syystä jäin elämään siinä uskossa että itse elokuva oikeasti päättyi juuri tuohon kohtaan. Ala-asteelaisen logiikka ei ilmeisesti osannut päätellä että elokuvat eivät yleensä lopu vielä siinä kolmenkymmenen minuutin kohdalla.

Seurasi pähkäilyä ja hampaidenkiristelyä. Onko Rocky kolmosia olemassa kaksi? Miten Rocky hävisi tässä vaikka nelososan alussa Rockyn näytettiin pieksevän Clubber Langin? Villit kuvitelmat piinasivat pienen pojan päätä eikä uni meinanut tulla yöllä silmään kun Rockyn surkea kohtalo valvotti. Leuka väpätti. Henkilökohtainen maailmani oli sortumaisillaan. Tämä ei voi mennä näin, eihän? Maanittelun jälkeen Mika oli jälleen valmis järjestämään elokuvaillan ja tällä kertaa Rocky III päästiin katsomaan ihan loppuun saakka. Wau! Myöhemmin ajateltuna tämä kolmososan "ensimmäinen näytös" saattoi olla ensimmäinen kohtaamiseni ns. elokuvatwistien saralla. Hämmentävältä se tuossa iässä joka tapauksessa tuntui.

Mutta nyt takaisin kehään.

Apollon intensiivisen valmennuksen jälkeen Rocky on siis valmis tanssahtelemaan uudestaan Clubber Langin kanssa. Viimeisenä voitelunaan Apollo tarjoaa Rockylle käytettyjä nyrkkeilypöksyjään joihin Balboa tarttuu välittömästi. Kukapa voisi moisesta tarjouksesta kieltäytyä.

Uudestisyntynyt Ori astelee kehään kivikasvoisena, hilpeän taustamusiikin luodessa hersyvän kontrastin sisääntulolle. Lang seuraa perässä ja aloittaa tutun tupinansa välittömästi kehään astuttuaan. Mies ottaa silmätikukseen Apollon ja miehet ajautuvat jo nujuamisen asteelle ennenkuin itse ottelu on ehtinyt alkamaan. Mr. T:n roolisuoritusta Clubber Langina on pakko hehkuttaa vielä muutaman rivin verran, niin totaalista äijän non-stoppina jatkuva vittuilu on. Mies ei taida elokuvan aikana kertaakaan löysätä kurttuja kulmistaan eikä päästä suustaan yhtään repliikkiä jota ei voisi tulkita joko vittuiluksi tai uhkailuksi. Mahtava hahmo ja ehdottomasti yksi kaikkien aikojen aliarvostetuimmista pahiksista.

Ennen nyrkkeilyä Rocky ja Lang mittelevät tuijotuskilpailussa.

Valittetavasti leffan pääottelu jää hieman torsoksi kun ratkaisu nähdään jo kolmannen erän aikana. Rocky ja Clubber takovat toisiaan turpaan tuttuun tyyliin ja loppuratkaisun arvaa varmasti jokainen itse. Lisämiinusta täytyy antaa myös matsin todella typeristä äänitehosteista - jokainen isku kun tuntuu olevan sekoitus tykinlaukausta ja jonkinlaista "kostean ja läskin joulukinkun ruoskinta"-ääniefektiä. Lopulta uupunut ja runneltu Rocky juhlii kehässä rakkaimpiensa syleiltävänä ja leffa rupeaa olemaan taputeltu.

Rocky III ei ole tämän elokuvasarjan huonoin elokuva, mutta ei myöskään lähelläkään parhainta. Sitä edeltävät kaksi osaa ovat enemmän draamaan pohjautuvia mestariteoksia, kun taas pari seuraajaa ovat kornia popkorni-osaston mätkintäviihdettä. Mikä siis meni mönkään? Tienattuja dollareita laskiessa ei varmasti yhtään mikään mutta valitettavasti nämä myöhemmin ilmestyneet, lähinnä pullisteluun keskittyneet alfaurosnäytelmät ovat leimanneet koko elokuvasarjan yhdeksi ja samaksi aivottomaksi viihteeksi. Ehkä Stallone rupesi uskomaan liikaa omien elokuviensa hahmoihin ja menetti kykynsä erottaa itsensä oikean elämän ja valkokankaan välillä. Rockysta on helppo vetää aasinsilta erääseenkin John Ramboon joka ilmestyi valkokankaille ensimmäistä kertaa myöhemmin samana vuonna. Ja katso - niin vain loistavan ensimmäisen osan jälkeen Rambokin taantui naurettavaksi räiskinnäksi. "Vakuuttavasta henkilökuvauksesta höpsöön jumalolennon rakenteluun" tuntui olevan Stallonen valitsema reitti lempilapsilleen.

Lähes 20 vuoden ajan Rocky ja Rambo vaikuttivat lähinnä nostalgisissa muistoissa ja loputtomina parodioiden ja vitsien kohteina kunnes 2005 Stallone yllättäen ilmoitti molempien vanhojen sankarien tarinan jatkuvan. Yleisestä skeptisyydestä huolimatta vanha sotaratsu yllätti maailman kahdella ihan oikeasti hyvällä elokuvalla jotka keskittyivät kaiken kohelluksen jälkeen alkuperäisten elokuvien teemoihin ja tunnelmiin. Miljoonat nostalgianälkäiset 80-luvun kasvatit - mukaanlukien minä itse - ympäri maailman hurrasivat ja kyynelehtivät suurille sankareilleen jotka pääsivät vielä kerran esittelemään parasta osaamistaan. Ympyrä oli sulkeutunut ja Rocky sekä Rambo saivat ansaitsemansa kunniallisen levon. Ja Stallone mitä ilmeisimmin mielenrauhan.


Shokkilopetus.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

#2 - Predator (1987)

Arnold Schwarzenegger. Raaka-Arska. Iso-Arska. Vartsinikkeri. Ahnld.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tämä ex-itävaltalainen muskeliterminaattorikuvernööri on yksi maailman tunnetuimpia hahmoja ja varmasti jollain tapaa rakas kaikille meille 80-luvun kasvateille jotka olemme viettäneet maagisia hetkiä äijän tuotannon parissa. Terminator, Running Man, Total Recall, Conan Barbaari, Commando... Lista on huikea. Joka leffassa rooli oli toki samantyylinen ja piti sisällään tuimaa tuijottelua, pienen määrän repliikkejä, pullistelua erinäisissä asennoissa repaleisissa ryysyissä ja satunnaisia "njaagg njaaa"-mylvintöjä. Silti Arnold oli meidän silmissämme se suurin ja kaunein toimintasankari. Alfauros. The Shit. Jumala.

Mikä Arnoldissa sitten oikein viehättää? On kohtalaisen absurdia funtsia Schwarzeneggerin menestyksen todellisiä syitä. Mieti nyt, mies ei osaa näytellä pätkääkään, omistaa ehkä kaksi ilmettä (vakava ja mielipuolinen) eikä ole oppinut vieläkään lausumaan englantia kunnolla. 80-luvun timanttikimaran jälkeen äijä haukkasi oikein kunnolla paskaa lähtiessään mukaan komediaviritelmiin, joista mainittakoon esimerkiksi sellaiset mestariteokset kuten Isäni on Turbomies ja Junior. En oikein osaa edes kuvitella minkälaisista syistä Arnold päätti lähteä mukaan elokuvaan jossa hän esittää miestä joka tulee raskaaksi. Yrittikö mies päästä koko perheen suosioon? Halusiko Arnold vedota kaikkiin maailman raskaanaoleviin naisiin? Heräsivätkö Raaka-Arskan äidinvaistot? Jos elokuva oli tarkoitettu sympaattiseksi koko perheen komediaksi, niin on pakko ihmetellä minkälainen kieroutunut, perverssi ja sairas perhe katsoo elokuvaa jossa miespuolinen lihaskimppu siitetään raskaaksi? Lämminhenkisempiäkin aiheita löytynee?

Muuuuutta eipäs nyt eksytä aiheesta. Juuri ennen ensimmäistä komediaansa (Twins, 1988) Arnold pullisteli yhdessä koko vuosikymmenen parhaimmista toimintaelokuvista.


Miksi Arnold arkailee?

Predator. Saalistaja.

Mieti noita sanoja.

Tämä jos mikä on paraatiesimerkki siitä miten toimintaelokuva pitää nimetä. Nimen pitää olla lyhyt, ytimekäs, iskevä ja vauhdin sekä vaaran tunnetta uhkuva titteli. Sen täytyy olla statementti.

Die Hard.
First Blood.
Raw Deal.
Lethal Weapon.

Muistan hypistelleeni Predatorin VHS-koteloa nassikkana paikallisen nuorisotalon vuokratelineen äärellä. Kannen lihaksikas kivikasvo oli tuttu näky Conan Barbaarista, mutta siilitukkaisena en ollut Arnoldia ennen nähnyt. Arnoldille ominainen piinkova katse oli vaihtanut hieman kysyvään, varuillaan olevaan, ehkä jopa semisti pelokkaaseen tuijotukseen. Ote konepistoolista oli sentään jämerä mutta kuvastahan ei näe tutisiko se silti.

Mikä saa maailman kovimman jätkän pelkäämään? Onko olemassa vielä kovempi jätkä kuin Arnold? Pohdimme kaveriporukalla näitä kysymyksiä silmät pyöreinä samalla kun ryystimme limonadia ja napsimme irtokarkkeja maitohampaillamme nuorisotalokioskin penkeillä. Isommat pojat olivat toki nähneet Predatorin jo aiemmin ja kehuivat elokuvan olevan tietenkin "vitsin raaka". Voi veljet. Tämä pitäisi nähdä, mutta miten se olisi mahdollista? Eihän pikkupojat saa näitä vuokrattua.

Onneksi kioskia pyörittänyt Tero oli reilu jätkä. Ymmärtäväisenä miehenä hän oli jo aiemmin vuokrannut meille ääriväkivaltaista NES-mätkintäpeli Double Dragon II:sta eikä Predatorinkaan diilaaminen aiheuttanut ongelmia. Tero tiesi että me vaahtosammuttimen kokoiset tärisevät naskalit tarvitsimme fiksimme.

Koska nuorisotalo oli viikonloppuisin kiinni, hoidettiin peli- ja videovuokraukset taktisesti aina perjantaina, jotta niiden ääressä päästäisiin viettämään koko vkl yhden päivän vuokrauksen sijaan. Pelejä hakattiin tottakai koko viikonloppu ja elokuvat katsottiin läpi niin monta kertaa kuin vain jaksettiin.

Kuten jo aiemmassa Ghostbusters-tekstissäni ulvoin, leffojen avaavat otokset ovat usein todella kriittisiä hetkiä ja ne ikäänkuin säätävät katsojan oikealle taajuudelle tulevaa parituntista varten. Predator hoitaa homman kotiin hidastempoisella mutta jännittävällä avaruuskuvalla, jossa "jokin" alus lähettää "jonkilaisen" kapselin kohti planeettaa, joka on kuin onkin maapallo. Näin katsojalle tehdään heti kärkeen selväksi että tämän leffan pahis ei sitten olekaan mikään saksalainen viiksiniekkanihilisti tai etelä-amerikkalainen huumelordi vaan ihan ehta avaruusööppi. Ei sukua ET:lle.

Avauksen jälkeen elokuva seilaa jonkin aikaan tutuilla vesillä. Arska liidaa eliittijoukkoa jonka CIA lähettää viidakoihin pelastamaan panttivankeja jotka ovat sissien vankeina ja jaadajaadajaada. Käytännön asiat hoidetaan alta pois heti elokuvan alussa jotta aikaa ei tuhlattaisi tulevalta rymistelyltä. Onneksi pakollinen lässytysvaihekin on täyttä terästä, sillä Arskan "Dillon"-mylvähtelyt yhdistettynä kaikkien aikojen rautaisimpaan kädenpuristukseen Carl Weathersin kanssa ovat silkkaa dynamiittia. Olemme joskus ystäviemme kanssa näytelleet kohtausta läpi kymmeniä kertoja peräkkäin humalaisina iltoina. Lienee tarpeetonta sanoa että seurueemme ei sisältänyt naispuolisia henkilöitä.


No homo.

Arnoldin johtama joukkio on täynnä jos jonkinmoista sekopäätä, joista lähes jokainen perustuu äärimmäiselle machoilulle. Porukan keskinäinen pullistelu ja one-linerien paiskominen on puristettu tappiin. Tässä laumassa ei neiteillä. Nämä jätkät eivät ole mitään sivareita. Nämä jätkät syövät lihaa. Elävää lihaa. Nämä miehet eivät rakastele, he nussivat. Elävää lihaa.

He ovat miehiä. Uroksia. Eläimiä.

Predatorin Making Of-pätkistä on myöhemmin selvinnyt että kuvaustauoilla tämä Likainen tusina mittaili keskenään kilpaa mm. hauiksiaan ja sikareitaan joten tilanne on ollut myös kameran ulkopuolella testosteronia tihkuvaa toimintaa. Eipä suotta mahtava meininki.


Nämä jätkät eivät niele paskaa.

Eliittijoukko laskeutuu siis viidakkoon ja ryhtyy oitis toimiin. Sissijoukkojen kyläpahanen löytyy alta aikayksikön ja tottakai se pistetään välittömästi pillun päreiksi. Joukko ei säästele luoteja mutta ei myöskään one-linereita ("Stick around!"). Kylästä ei jää jäljelle kuin yksi naikkonen, jonka nämä logistiikan mestarit ottavat tietysti mukaansa. Hidasteleva akka ei ole kuitenkaan Arnoldin suurin ongelma, vaan hänelle paljastuu että koko joukko onkin vain huijattu mukaan tehtävään. Tässä vaiheessa kuvaan astuu siis itse Predator.

Saalistaja.

Predatorin mukaantulo elokuvaan suoritetaan lähestulkoon nerokkaalla tavalla. Katsoja pääsee aistimaan olennon läsnäolon samaan aikaan eliittijoukon kanssa, kun nämä rupeavat huomaamaan kummallisia asioita ympärillään. Välillä kuvaa katsotaan Predatorin silmien lävitse ja kyseiset lämpökuvaotokset ovatkin todella kuumottavia. Tottakai Predator pystyy muuttamaan itsensä näkymättömäksi ja liikkumaan ääneti. Ja näistä lähtökohdista se polkaistaan käyntiin. Pian tämä 2,5-metrinen katkarapu aloittaa julman leikkinsä eliittijoukon kanssa, jotka ovat joutuneet tahtomattaan osaksi Predatorin ikiomaa Duck Huntia.

Täpärässä tilanteessa rupeavat kovatkin äijät kilahtelemaan. Kun Predator on saanut lahdattua ja nyljettyä porukan ensimmäiset uhrit, nousevat eliittijoukon isot persoonat esille. Bill Duke (mitteli Arnoldin kanssa kuolettavasti jo Commandossa) vetää loistoroolin alkuun hiljaisena, mutta lopussa sekoavana Macina mutta vielä vakuuttavampi on Sonny Landhamin Billy. Shamanistinen Nature Boy osaa lukea luontoa kuin avointa kirjaa ja päättelee jäljistä mm. ampujien määrän, käytetyt luodit, ampujien ihonvärin ja sen milloin nämä saivat viimeksi pillua. Lienee tarpeetonta sanoa että molemmat veijarit kokevat julman ja irvokkaan kohtalon.


Hanging around.

Joskus on tullut vitsailtua siitä että Predator on hieno leffa koska Arnoldin kaikki kaverit niitataan ekan vartin aikana eikä miehen jutustelua tarvi kuunnella sen enempää, ja tässä piilee pieni totuuden siemen. Tottakai alkuperäinen joukko sinnittelee mukana nyt ainakin sen ensimmäisen tunnin, mutta viimeisen puoliskon aikana kyseessä on vain ja ainoastaan Arnoldin ja Predatorin välinen yhteenotto ja sen valmistelu. Aseettomana ja paidattomana Arnold joutuu sopeutumaan luonnon armoille ja katsoja näkeekin mainion First Blood-henkisen eräjormailu-montagen. Myös Predatorin edesottamuksia seurataan tarkemmin ja olion asearsenaali onkin varsin vakuuttava. Löytyy jos jonkinmoista jäähdytintä ja sumutinta ja ties mitä.

Itse Predatorista täytyykin sitten puhua tässä välissä tovi. Todettakoon nyt heti alta pois että meikäläisen silmissä Predator on se kaikkien aikojen komein ja siistein elokuvaolio ikinä. Tämä rupisammakon värinen, yli kaksimetrinen pötkyläpää on kaikkien irvokkaiden hirviöiden ja supersotilaiden täydellinen epäpyhä liitto, symbioosi, ruumiillistuma. Kaikki kunnia siis Predatorin lopullisen ulkomuodon suunnitelleelle Stan Winstonille ja erityisesti Predatorin puvun sisältä henkiin herättäneelle Kevin Peter Hallille. Btw, jälkimmäinen esiintyy elokuvan lopussa ihan omilla kasvoillaan helikopteripilottina.


Unelmien poikamies.

Mutta. Eipä ollut hirvittävän kaukana että tämä koko komistus olisi jäänyt näkemättä ja tilalla olisi nähty jotain aivan muuta joka olisi syössyt elokuvan sinne loputtomaan b-luokan toimintaleffojen suohon. Alunperinhän Predatorin puvun sisällä oli tarkoitus nähdä pieni belgialainen pantteri, Jean-Claude Van Damme. Jo ajatus tästä noin puolitoistametrisestä kickboxerista jahtaamassa kaksimetrisiä eliittisotilaita on täysin absurdi, mutta naurettavuus nousee aivan omalle tasolleen kun katsotaan minkänäköinen Predatorin piti alunperin olla.

Wikipedia kertoo seuraavasti: "Jean-Claude Van Damme was originally slated to play the creature, but allegedly made claims that the suit was 'too clumsy and too hot'. The original monster was a disproportionate, overweight creature with a duck-like head. It was nowhere near as agile as the creature portrayed by Kevin Peter Hall."

Miettikääs nyt tosissanne. Hyppykierrepotkuja villisti viljelevä puolitoistametrinen ankka jahtaa kömpelösti huojuen njaa njaaughta karjuvaa Arnoldia viidakossa ja kompastelee välillä tökerön näköisesti. Luojan kiitos ohjaaja John McTiernan uskalsi puhaltaa pelin poikki tässä vaiheessa ja pelasti samalla koko produktion.


Ei todellakaan näin.

Mutta sitten taas takaisin asiaan. Arnoldin ja Predatorin välinen lopputaistelu on brutaali, väkivaltainen ja jollain tapaa todella pelottava. Tämä on ehkä ainoa kerta valkokankaalla kun Arnold kohtaa oikeasti häntä itseään isomman vastustajan. Tämä tyyppi ei ole mikään kaljamahainen Bennet Commandosta, tämä yli kaksimetrinen isopää on oikea uhka ja Arnold saakin kyytiä kuin se kuuluisa litran mitta. Predator mätkii ja nakkelee ja Arnoldia aikansa kunnes altavastaaja tekee oivalluksen ja olio saadaan kenttään. Predator on kuitenkin sen verran vittumainen jätkä että viimeisillä voimillaan tämä röhönaurua vääntävä rapunaama virittää jonkilaisen itsetuhomekanismin ja räjäyttää noin hehtaarin verran viidakkoa taivaan tuuliin. Arvaa selviääkö Arska silti tästä paukusta?

Parasta Predatorissa on ehkä sen tunnelma. Leffaa ajatellessa päällimmäisenä nousee mieleen hikinen ja hiostava viidakko, saalistajan ylivertainen asema, eliittijoukon lohduton selviytysyritys ja koko elokuvan raakuus. Räjähtelyjen ja ramboilun lisäksi Predator on oikeasti ajoittain hyytävän pelottava ja se kasvattaa jännitystä nerokkaasti kiristämällä köyttä katsojan ja sotilaiden kaulassa.


"Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin..."

Predatorin katsominen on mukava paluu vanhoihin hyviin aikoihin. Räjähdykset olivat oikeita räjähdyksiä, viidakot olivat oikeita viidakoita ja ennenkaikkea hirviöt olivat oikeita hirviöitä. Predator huokuu nöyrää tekemisen meininkiä, maanläheistä man against man-vibaa ja rehellisyyttä.

Elokuva poiki mukiinmenevän jatko-osan joka julkaistiin vuonna 1990. Nokkelasti ja superfuturistisesti vuoteen 1997 sijoittuva Predator 2 kärsii alkuperäisen leffan ohjaajan ja päätähden puuttumisesta vaikka sisältää myös paljon hyvää. Danny Glover ja Gary Busey tekevät parhaansa ja elokuvan lopussa päästään jopa vierailemaan Predatorin aluksessa. Kummalliset sekoilut jamaikalaisen huumepossen kanssa ja ärsyttävät jepariapurit laskevat kuitenkin pointseja sen verran että Predator ykkösen tasolle ei päästä.

90-luvun aikana Predator esiintyi lähinnä videopeleissä jatkuvista huhuista huolimatta ja vasta 2000-luvulla tämä petojen peto palasi valkokankaalle. Paluu ei ollut kuitenkaan mitenkään ikimuistoinen, sillä surullisenkuuluiset Alien Vs Predator-flopit antoivat legendalle kyytiä kuin Schillinger Beecherille. Predator perseraiskattiin, nöyryytettiin ja piestiin, eikä yksi kerta edes riittänyt.

Odotettu ryhtiliike kuitenkin saatiin vuonna 2010 kun Robert Rodriguezin visioima Predators saapui valkokankaille. Elokuva oli askel oikeaan suuntaan ja se oli paluu alkuperäisten elokuvien tunnelmiin. Pääsimme jälleen viilettämään huippuvaarallisen joukon kanssa viidakkoon tuli perseen alla. Sinänsä näppärästä käsikirjoituksesta ja vakuuttavasta näyttelijäkaartista huolimatta elokuva ei onnistunut kastelemaan pöksyjä mutta se antoi vihdoin sen mitä olimme odottaneet. Kaikkien hirviöiden pomo palautettiin vihdoin valtaistuimelleen ja se pääsi taas hetken aikaa olemaan se armoton peto mihin aikoinaan tutustuimme.

Viidakon Ykä. Apinain kuningas. Predator. Saalistaja. 


"You know where ya are? You're in the jungle baby!"

maanantai 11. heinäkuuta 2011

#1 - Ghostbusters (1984)

Huom! Hox! Obs! Uusi ja entistä ehompi teksti aiheesta löytyy täältä:

http://japenleffablogi.blogspot.fi/2014/07/16-ghostbusters-1984.html

------------------------------------------------------------------------------------------

Eletään vuotta 1989. 6-vuotias Jape saa ensi kertaa käteensä sarjakuvalehden, jonka kannessa seikkailee neljä haalaripukuista hemmoa kummallisine sädeaseineen ja protonipäkkeineen. Lehden plärääminen paljastaa että kyseiset tyypit metsästävät työkseen aaveita ja kummituksia. Siis mitä täh! 6-vuotiaan niskavillat pamahtavat pystyyn samantien sillä koitappa keksiä parempi syötti tuonikäiselle kersalle. No okei, ehkä ninjitsua paiskovat mutanttininjakilp... Noh, palataanpa tuohon aiheeseen myöhemmin. Ektoplasmamaiset siemenet on kylvetty pienen viattoman pojan aivoihin, joita ovat aiemmin ravistelleet vain Poliisiopistot, Disney ja He-man.


Ecto-1, saanko tämän tanssin?

Olin koukussa. Janosin lisää. Estoton leikkikaverien tavaroiden penkominen tuotti tulosta ja paljastuikin että kyseistä lehteä löytyy useita eri numeroita. Sivut pursusivat toisen toistaan värikkäämpiä hirviökummituksia mutta diggasin myös täysiä itse Haamujengiläisistä. Äidin kanssa suoritetut reissut kaupungin lelukauppoihin päätyivät usein tuskaisaan, alaleukaa vapisuttavaan dilemmaan - mikä hiton ukkeli tai ööppi näistä nyt valitaan? Muistan omistaneeni ainakin kaksi neljästä Haamujengiläistä sekä ehkä yhden kummituksen, mutta ne isoimmat fisut (eli Ghostbustersien päämaja ja maailman upein kaara, ECTO 1) jäivät toistuvista maanitteluista ja maahanpolkemisista huolimatta saamatta. Legendat kertoivat taivaskanavilla pyörivän jopa ihan oikean piirrosarjan mutta pienelle maalaispojalle nämä olivat vain kaukaisia haavekuvia. Urbaanit kaupunkilaispenskat saisivat nauttia tuosta herkusta yksinoikeudella, mutta vain toistaiseksi.


Holy shit, this ain't no cartoon!

Se kaikista totaalisin shokki pamahti eteen kuitenkin eräänä iltana TV-vastaanottimen äärellä - Näistä hemmoista oli tehty ihkaoikea leffa ja se tultaisiin vielä näkemään Suomen TV:ssä lähitulevaisuudessa! Voihan vitsi!

Muistan tuon synkän ja pimeän maanantai-illan lopun ikääni. Linnoittauduin jo alkuillasta sohvalle peittovuoren sisuksiin ja säädin TV:n oikealle taajuudelle. Leffa vyöryi vastaanottimelta aivoihini järisyttävänä sähkövirtana. Muistan katsoneeni elokuvaa täysin lumoutuneena. En noteerannut "joko pitäis mennä nukkumaan?"-mantraa hokenutta äitiäni. En käynyt pissalla. En syönyt. En räpäyttänyt silmiäni. Tuskin edes hengitin.

On aika kuvaavaa että leffan lopussa katsoin lopputekstitkin loppuun saakka, sillä toivoin että elokuva olisi jatkunut. Tuohon aikaan meillä ei ollut kotona videoita, mutta onnekseni luokkatoverini oli videoinut Ghostbustersit varmaan talteen. Seuraavat pari viikkoa kuluivat valehtelematta elokuvaa uudestaan ja uudestaan vahtaamalla kaverin luona, joka päivä koulun jälkeen. Ja aina kokonaan alusta loppuun.

Ghostbustersin avaava otto on edelleen väkevä kokemus. Kamera kuvaa hitaasti New Yorkin pääkirjaston etupuolta ja kuvaa dominoiva leijonapatsas yhdistyy pelottavalla tavalla Elmer Bernsteinin uhkaavaan sävellykseen. On aika kuvaavaa että sama avaus aiheuttaa vielä nytkin - eli yli 20 vuotta myöhemmin - täysin saman efektin kuin kersana. Pieni ihana pelontunne hiipii kuin vaivihkaan pääkoppaan ja kusessa ollaan, tosin ihan positiivisella tavalla.

Monet leffojentekijät (tai no, Spielberg ainakin) on selittänyt että jos katsoja saadaan tarttumaan syöttiin elokuvan ensimmäisen tehosteotoksen aikana, on hän ns. messissä ja tekijä voi tuntea onnistuneensa työssään. Ghostbustersin ensimmäinen kohtaus jossa kirjastonhoitaja pakenee kirjahyllyjen välissä lenteleviä kortteja ja kirjoja on yksinkertaisuudessan HELVETIN MAKEA pätkä. Katsojaa pidetään myös jännityksessä sen verran että itse kummitusta ei näytetä heti, vaan hän pääsee kohtaamaan otuksen vasta myöhemmin samanaikaisesti kuin itse Ghostbustersit. Myöhemmin elokuvassa nähtävät yliluonnolliset otukset ovat kaikki yhtä vakuuttavaa sapluunaa, hodareja ahmivasta ja spermankaltaista mönjää erittävästä Slimeristä 50-metriseen, New Yorkin kaduilla eeppisesti rymistelevään Marshmellow Maniin.


The Destructor.

Leffan pääpahiksen stoori ei tosin ole niitä kaikista rajuimpia juttuja. Gozer kun asustelee elokuvan alkupuoliskon ajan Sigourney Weaverin esittämän Danan jääkaapissa, josta käsin tämä pahuuden paskiainen ottaa valtaansa avuttomia sivullisia muuttamalla heidät savimaisiksi... öö.. koirapedoiksi? Rick Moranis tekee mainion työn naapurin surkeahkona kirjanpitäjänä Sullyna, joka vonkaa Danaa joka käänteessä täysin estoitta. Pieni mies jää vaille pesää mutta saa palkkionsa lopussa kun Vinz Clortho-niminen demoni ottaa hänet haltuunsa ja nimittää hänet "Keymasteriksi". Kuinka ollakaan, Zuul-demoni demonisoi Danan ja mimmi saa tittelin "Gatekeeper". Ja sitten... noh, avain menee porttin ja höhhöö, tajuatte kyllä.

Niin absurdilta kuin homma paperilla varmasti kuulostaakin, itse leffassa juoni tuntuu kaikesta kohelluksesta huolimatta käsittämättömän toimivalta ja se kerrostalon katolla käytävä lopputaistelu onkin on yksi elokuvahistorian eeppisimpiä kohtauksia. Itse Gozer saapuu paikalle ja paljastuu jänteväkroppaiseksi punasilmäiseksi hottismimmiksi joka pukeutuu lähinnä vain kuplavaahtoon. Eukon ääni ei ole viehkeimmästä päästä mutta serbialaisen Slavitza Jovanin olemus nostaa Gozerin korkealla "kuumimmat yliluonnolliset pahismimmit"-rankingissa.

Suuri osa Ghostbustersin taikaa piilee siinä että leffa näyttää yhä tänä päivänä ihan helvetin mahtavalta ja tyylikkäältä. Okei, tietyt trikit ovat semisti kömpelöitä mutta get real - sano joku toinen leffa vuodelta 1984 joka näyttää edelleen yhtä hyvältä. Sitäpaitsi nykypäivän ähky-CGI ei ikipäivänä pysty luomaan yhtä uskottavia oliloita mita tämä leffa teki jo lähes kolmekymmentä vuotta sitte. Kaikesta visuaalisesta herkusta huolimatta leffan parasta antia ovat silti itse Ghostbustersit.


Who ya gonna call?

Alkuun tarinan sankarit näyttivät tylsiltä. Sarjakuvien värikkäisiin hahmoihin tottuneet lapsen aivot ihmettelivät miksi nuo kaikki pukeutuvat samaan beigeen ja jopa niiden hiukset ovat samanväriset. (Myöhemmin toki tajusin että itse elokuvahan koko brandin aloitti ja sarjakuvahahmot luotiin vasta myöhemmin, tietenkin lisäämällä niihin väriä ja täten korostamalla hahmojen eroavaisuuksia jotta lehden kohderyhmä - eli lapset - pääsisivät sisään paremmin. Niinpä tietenkin.)

Vain harvoissa elokuvissa kolmen päähahmon (okei, neljähän niitä on mutta Winston liittyi posseen vasta myöhemmin ja on muutenkin selvästi muita pienemmässä roolissa. Tiesittekö muuten että alunperin rooliin kaavailtiin Eddie Murphya mutta äijä skippasi keikan ja teki Beverly Hills Kytän? Tämä tieto voi pelastaa joskus henkesi...) hykerryttävä kanssakäyminen ja keskinäinen kemia aiheuttavat yhtä jumalattoman hauskoja tilanteita kuin tässä. Kaikkien komedialliset kyvyt yhdistettynä loistavaan dialogiin ja uskomattoman paljon pelivaraa antavaan yliluonnolliseen meininkiin takaavat että leffan jälkeen haluat varmasti olla yksi noista hepuista. Muistan funtsineeni penskana täysin tosissani oman protonipäkin rakentamista. Turhautumiseen taisi päättyä sekin aivomyrsky.

Bill Murray tekee selvää jälkeä lipevänä Peter Venkmanina ja vetää homman kotiin pettämättömällä Tonnin Seteli-pokerillaan ja nasevilla (sekä tarinoiden mukaan suuresti improvisoiduilla) kommenteillaan. Jo aiemmin mm. Natsoissa, SNL:ssä ja Blues Brothersissa lihaksiaan kasvatelleet Harold Ramis ja Dan Aykroyd komppaavat Murrayn tykitystä totaalisen toimivasti. Ramis esittää nörtähtävää rillipää Egon Spengleriä ja Aykroyd nörtähtävää pullukka Ray Stantzia jotka joutuvat tuon tuosta Venkmanin armottoman verbaalikaraten uhriksi. Näiden kolmen hahmon yhteispeli jättää varjoonsa jopa Tupu-Hupu-Lupu-ketjun eikä Legion Of Doomikaan voi pitää ykkössijaansa enää itsestäänselvyytenä.

Ghostbusters on leffa joka tarjoaa vähän kaikenlaista namia. Komediaa, seikkailua, toimintaa, yliluonnollista kauhua, savimaisia punasilmäisiä koirademoneita, hodareita ahmivia vihreitä limakasoja, taksikuskeja joiden naama on revitty irti, Rick Moraniksen upeita vapaa-ajan asuja, Sigournea Weaverin paljaita reisiä. Elokuva sisältää uskomattoman paljon vitsejä jotka tajusin vasta katsoessani leffaa uudestaan vanhemmalla iällä. Esimerkiksi kohtaus jossa Ghostbustersit koittavat vakuuttaa heidät virastapidättäneen pormestarin siitä että yliluonnolliset ilkeät voimat ovat todellakin ottamassa New Yorkin haltuunsa ("Human sacrifice, dogs and cats living together... mass hysteria!") on totaalista klassikkomatskua. Koko hiton leffa on totaalista klassikkomatskua.

Yhdessä jälleen, löysempänä kuin koskaan.

5 vuotta alkuperäisen Ghostbusterin jälkeen tekijät päätti yhdistää jälleen voimansa ja väsäsivät leffalle jatko-osan. Aikoinaan Ghostbusters 2 tuntui täysin tasa-arvoiselta kumppanilta alkuperäiselle elokuvalla mutta näin myöhemmin katsottuna jatko-osa tökkii jostain selittämättömästä syystä yllättävänkin paljon. Omalla tavallaan GB2 pitää sisällään juuri samat elementit kuin ensimmäinenkin osa mutta jotain jää silti uupumaan. Sytykkeitä raavitaan mutta homma ei leiskahda liekkeihin alkuperäisteoksen tavoin. Asiaa ei auta yhtään kuusikymppiseltä Tuska-kävijältä näyttävä Vigo-pahis eikä Nintendon ohjaimella ohjattava Vapaudenpatsas. Okei, Ghostbusterissa on kyse yliluonnollisista jutuista mutta vittu jätkät nyt oikeesti... jotakin rajaa. Mm. Ally McBealista (myönnä, olet katsonut sitä itsekin) tuttu Peter MacNicol tekee aivan järisyttävän ärsyttävän roolin vittumaisena Janoszina.

Ghostbustersin kolmososa on ollut internetin elokuvasivustojen huhuissa mukana niin kauan kuin itse muistan. Milloin Haamujengi on ollut matkalla Helvettiin, milloin kyseessä olisi remake uusilla tähdillä (Ben Stiller? Ehkä. Jack Black? Fuck no!) ja milloin ties mitäkin. Suurin este jatko-osalle on ollut Bill Murrayn ehdottomuus kieltäytymisen suhteen, ja äijälle täytyy nostaa hattua. Mies on kuin Zeppelinin Robert Plant tässä asiassa: äijä tietää että yleisö ja fanit haluavat nähdä vanhan jengin jälleen koossa mutta tunnustaa myös realiteetit. Voidaanko alkuperäistä magiaa ja kemiaa enää saada aikaiseksi kun välissä on kymmeniä vuosia, kymmeniä kiloja ja miljoonia dollareita? Tornihuhuja tohottaneet viidakkorummut ovat takoneet internetissä vuosien mittaan ties kuinka monta kertaa leffan totetutuvan ties milloin mutta mitään varmaa faktaa kolmannesta osasta ei tunnu olevan juuri kellään. Eikä mitään tule tapahtumaan niin kauan kuin Bill Murray pystyy selailemeen käsikirjoitushahmotelmia ja miljoonien dollarien arvoisia sopimusehdotuksia pettämättömällä pokerillaan, tuttu ilmeetön ilme naamallaan.