perjantai 20. joulukuuta 2013

#14 - Mortal Kombat (1995)

Eletään 90-luvun ensimmäisiä vuosia. Olen normaali räkänokkainen ala-asteelainen kaltaisteni joukossa. Yläaste ja murrosikä ovat vielä muutaman vuoden päässä ja maailmamme pyörii lähinnä Nintendon, jääkiekkokorttien, Kummelin ja eurodance-kasettien ympärillä. Tytöt ovat ruvenneet jo pikkuhiljaa kiinnostamaan, mutta limudiskojen hermostuneita hitaita tansseja lähemmäs ei vastakkaista sukupuolta olla vielä päästy. Ja kuka edes haluaisi sillä tytöthän ovat tyhmiä ja pöljiä ja tyhmiä. Tai niin ainakin poikaporukassa keskenämme hoemme äänet väristen. Elämme tietämättämme viimeisiä huolettomia vuosiamme kuplassa, jonka ulkopuolella odottavat oikean elämän haasteet, muutokset ja raadollisuus. Lauantai-aamun piirretyt ovat pikkuhiljaa saamassa rinnalleen jotain niin groteskia, brutaalia ja väkivaltaista että se sai pienet pyöreät poskemme valahtamaan ensin punaiseksi ja sitten vitivalkoiseksi. Enkä puhu nyt pelkästään ensimmäisistä yläasteen ruotsin tunneista.

Uhittelu ja pullistelu kuuluvat olennaisena osana pikkupoikien maailmaan ja välituntikeskusteluihin. Yksi kuumimmista ja yleisimmistä puheenaiheesta olivat elokuvat, ja mielellään veriset sellaiset. Kaskuja iskettiin ringissä ja keskustelu maailman raaimmista elokuvista kävi kuumana. Koska elimme pienellä paikkakunnalla ja aikaa ennen internetin yleistymistä joka kotiin, oli kerskailun aiheet hankittava jostain muualta. Moni hyötyi väkivaltaelokuvia harrastavista isoveljistään, toiset joutuivat bondaamaan pelottavien pari vuotta vanhempien jätkien kanssa. Ainoana lapsena jouduin turvautumaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon eikä siinä tilanteessa ollut muuta mahdollisuutta kuin marssia sydän kurkussa pomppien ja polvet tutisten sinne isojen poikien rinkeihin koulun pihalla. Erinäisten riittien ja rituaalien jälkeen muutamat onnekkaat pääsivät mukaan piireihin jossa katseltiin jotain ihan muuta kuin piirrettyjä ja Rölliä. Nyt oltiin astumassa siihen maailmaan josta äidit aina varoittelivat.


Jo pelkkä logo saa puntin tutisemaan.

Portti tuohon pelottavaan ja salattuun maailmaan aukesi erään kolme vuotta vanhemman kaverini avustuksella. Tyyppi oli iästään huolimatta reilu ja rempseä kaveri meitä lilliputteja kohtaan ja matkasimme pyörillämme viikottain pitkän matkan päähän päästäksemme syvemmälle brutaalin väkivaltaviihteen maailmaan. Kaverin isoveljet olivat vannoutuneita kauhu/toiminta-faneja jotka keräilivät materiaalia ulkomaita myöten lehtien ja suttuisten VHS-kopioiden avulla. Viikottain tuohon aarrearkkuun oli eksynyt aina jotakin uutta ja jännittävää ja pläräsimme kauhugenren lehtiä silmät pyöreinä ja suu ammollaan tekstistä luonnollisesti mitään ymmärtämättä. Toxic Avengerit, Re-Animatorit, Brain Deadit, Maniac Copit ja muut alan klassikot tulivat VHS-kopioiden kautta tutuksi jo (liiankin) nuorella iällä ja näitä mestariteoksia vahtasimme taukoamatta siihe asti kunnes kaverin äiti lähetti meidät kotimatkalle myöhäiseksi venyneen kellonajan takia. Myönnettäköön että kerran jos toisenkin jouduin turvautumaan klassiseen huijaukseen liian pelottavien kohtausten äärellä: esität katsovasi elokuvaa muiden joukossa mutta todellisuudessa tuijotat esimerkiksi TV-vastaanottimen vasenta alakulmaa tai sitten vaan kylmästi 50 cm ohi koko televisiosta. Suolien sekä veren pärskyessä voit mukamas hekotella huolettomasti samalla kun kauhusta kankeat kaverisi huutavat peloissaan ruudulla vilisevälle mekastukselle. Kohtauksen jälkeen muista todeta coolisti "ei ollu ees paha, jätkät pelekää!". Niinpä niin.

Hiljalleen rupesimme vaatimaan lisää verta myös videopelimaailmaan. Super Mario, Little Nemo ja Bubble Bobblen herttaiset lohikäärmeet sekä vastaavat rupesivat tuntumaan tyhjänpäiväisiltä höpöhahmoilta. Uutiset pelimaailmasta saatiin Nintendo-lehden välityksellä jota plärättiin uuden numeron myötä joka kuukausi. Super Nintendo oli rantautunut Suomeen hieman aiemmin ja sen konsolin kovin juttu tuntui olevan Capcomin Street Fighter 2-tappelupeli, joka keräsi huikeita pisteitä arvosteluista ja voitti lähes kaikki äänestykset missä se oli mukana. Värikäs ja sarjakuvamainen hahmokatras tarjosi jos jonkinmoista mölliä ja örkkiä mutta peli tuntui silti jotenkin hieman pliisulta. Olimme jo tottuneet elokuvissa tuttuun särmään ja rosoon eikä Capcomin lippulaiva tuntunut tarjoavan sitä tarpeeksi. Nintendon klassinen Kung-Fu sekä Double Dragon-pelisarja vyöryttivät väkivaltaviihdettä parhaansa mukaan mutta se ei riittänyt. Janosimme verta, brutaalia mättöä ja ilkeämpiä hahmoja pelattavaksi. Ja voi pyhä luoja, niitä tulisimme pian saamaan.


Portti tuonpuoleiseen.

Muistan edelleen tuon synkän sunnuntai-iltapäivän kun pelasin Mortal Kombat-pelisarjan peliä ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei ollut sarjan ensimmäinen peli vaan jatko-osa. Huhut pelin yltiöpäisestä väkivallasta ja suttuiset kuvat lehtien sivuilta muuttuivat vihdoin todellisuudeksi kun pääsimme pelin äärelle luokkatoverini kotona. Asettelimme pelin vapisevin käsin Megadriven pesään ja pistimme laitteen päälle. Ilmassa oli jotakin todella pahaenteistä.

Jo pelin intro sai niskavillat pystyyn. Sarjan klassinen logo piilottelee tummalla taivaalla synkkien pilvien takana. Uhkaava musiikki ja satunaiset salamaniskut rakentavat tunnelmaa entisestä ja lopulta pelin nimi tärähtää ruutuun. Nieleskelimme peloissamme jo tässä vaiheessa vaikka emme olleet päässeet vielä pelin alkuruutua pidemmälle. Seuraavaksi saimme eteemme pelin huikean hahmovalikon, josta löytyi totisesti tongittavaa. Toinen toistaan tylymmän näköiset tyypit irvistelivät vakuuttavasti rivissä ja jokainen niistä suorastaan käski valitsemaan itsensä. Mukana oli niin ninjoja, itämaisia mestareita, naisia kuin hirviöitäkin. Rayden, Johnny Cage, Sub Zero, Jax, Baraka... mahdollisuudet olivat rajattomat. Ensimmäinen valintani oli keltapukuinen ninja Scorpion, joka on pysynyt suosikkinani sarjassa tuosta ensimmäisestä kerrasta lähtien. Mikään ei voinut silti valmistaa minua tulevaan.

Valitsemani Scorpion sai vastaansa kaverini valitseman Liu Kangin. Seuraava "holy shit"-kohahdus tapahtui siinä vaiheessa kun taisteluareena paljastui. Nyt oltiin kaukana Super Marion sienimaailmoista ja muista vastaavista hattarapilvilinnoista, nyt oltiin ihan oikeassa kauhukammiossa. Seinät kelmeilivät vihreää limaa. Katosta roikkui ruostuneita ja teräviä lihakoukkuja. Kiehuva happoallas ympäröi toisensa kohtaavat taistelijat. Ja se itse taistelu! Heti ensimmäinen isku pärskäytti ilmoille ainakin litran verran verta vastustajan kuonosta eivätkä hanat tyrehtyneet avauksen jälkeen. Tämä ei ollut enää pikkusievää pätkimistä ja hentoista nappien painelua, tämä oli silkkaa väkivaltaista teurastamista. Villi tanssi ohjaimen kanssa synnytti jos jonkinmoisia komboja ja erikoisiskuja joista jokainen sai meidät päästämään sekasortoisia parkaisuja, jostain itkun ja naurun väliltä. Hullaannuimme pelistä täysin ja se ruokki intoamme entisestään. Fatality! Flawless Victory! Get Over Here! Fight! Uhkaavat taisteluareenat, mystiset hahmot ja loputtomalta tuntuneet erikoisiskut seurasivat toinen toistaan emmekä saaneet pelistä tarpeekseemme sitten millään. Kauan se kesti mutta pelimaailma oli vihdoin vastannut rukouksiimme.


Ei juma.

Mortal Kombat nousi välittömästi pienen mutta innokkaan peliporukkamme suursuosikiksi. 16-bittiset konsolit olivat jo vieneet meidät pois aina yhtä rakkaan ja klassisen perus-NESin ääreltä, mutta Mortal Kombat II on se peli jotka potkaisi oven lopullisesti auki uuden sukupolven pelien maailmaan. Vaikutus oli järisyttävä ja ensimmäiset kokemukset sen ääreltä ovat edelleen hyvin muistissa. Vaikka peli on saanut jatko-osia ja jäljittelijöitä vuosien mittaan enemmän kuin tarpeeksi, pysyy tämä kakkososa omana lempparinani juuri tuon väkevän ensikohtaamisen tähden. Tekkenit ja muut veivät tappelupelit kolmiulotteiseen maailmaan ja ties minne mutta MKII pysyy silti ikuisesti meikäläiselle rakkaimpana ja tärkeimpänä mättöpelinä. Edes myöhemmät ja luonnollisesti kehittyneemmät jatko-osat eivät herättäneet enää samanlaisia kiihkoa.

Mikä sitten teki Mortal Kombatista klassisen pelisarjan? Monien muiden menestystarinoiden tapaan MK oli yllätyshitti. Midway Gamesin ja Ed Boonin kehittelemä peli oli alunperin tarkoitettu vain eräänlaiseksi kokeiluksi jonka oli tarkoitus testata tarkemmin digitaalisesti kuvattujen näyttelijöiden istuttamista pelimaailmaan. Mättöpeli Pit Fighter taisi olla ensimmäinen peli jossa moista metodia käytettiin mutta Mortal Kombat vei homman täysin uusille tasoille. Ilman suuria odotuksia operoinut Midway loi joukon hahmoja, jotka olivat täysin toisesta maailmasta muihin sen ajan peleihin verrattuna ja kontrasti muuhun tarjontaan oli valtava. Väkivallan ja veren määrästä ei tarvitse varmasti edes erikseen puhua. Kolikkopelihalleihin maltillisella tahdilla kannettu ensimmäinen Mortal Kombat synnytti hypen välittömästi ja pian pelin äärelle jonotettiin jokaisessa kaupungissa ja kylässä josta vanha kunnon pelihalli sattui löytymään. Jatko-osien myötä homma vedettiin entistä överimmäksi jokaisella osa-alueella ja viimeisimmissä peleissä esimerkiksi Fatality-erikoisiskut ovat jo sillä tasolla että niitä ei seuratessaan ei voi muuta kuin ulvoa naurusta. Mortal Kombat tarjosi meille täysin uudenlaisen maailman, jossa mikään ei ollut liian irvokasta tai liian raakaa. Se oli meidän henkilökohtainen graalin maljamme ja kielletty hedelmämme. Kiteytettynä: Mortal Kombat teki meistä pojista miehiä.

Peli joka antaa sinulle turpaan. Pre-3D?

Ja sitten mennään muutama vuosi eteenpäin. Eletään vuotta 1996. Olen jo päässyt/joutunut yläasteelle ja olen mielestäni jo täysin kypsä nuori aikuinen ihminen. Todellisuudessa tämä merkitsi siis sitä että pelasimme Duke Nukem 3D:tä, katsoimme Jyrkiä, koitimme etsiä hitailla modeemeilla Pamela Andersonin tissikuvia ja kommentoimme niitä nohevasti ääni samalla tavalla murtuen kuin Kummelista tutulla Harri "Höylä" Soikkelilla.

Vaikka internet rupesi jo löytymään joka toisesta kodista, ei tulevaisuuden mullistavasta latailusta tai ylipäätänsä videopätkien katselusta ollut vielä tietoakaan. Sen tähden elokuvatkin tilattiin pikkupaikkakunnalle perinteisesti postimyynnin kautta. Vuonna 1995 julkaistu Batman Forever oli elokuva jota olin odottanut pitkään ja hartaasti ja tilasinkin sen välittömästi kun siihen avautui mahdollisuus. Pitkät iltapäivät koulussa tuntuivat ikuisuuksilta kun kyttäsin kelloa parin sekunnin välein. Kellon lyötyä kolme hyppäsin pyöräni selkään ja poljin kotimatkan täysillä, sydän paahtaen ja lämmin sylki suupielestä pärskyen. Jokohan postiauto olisi käynyt meidän kotona? Jokohan se saapumisilmoitus olisi tullut? Joko? Joko? Joko? Videoille ei löytyny koskaan standardia toimitusaikojen suhteen joten odotus saattoi kestää muutamasta päivästä jopa kuukauteen. Lienee siis sanomatta selvää että useampana iltapäivänä vilkaisu postiluukkuun tuotti vain massiivisen, leukaa väpättävän pettymyksen. Luvassa olisi jälleen ainakin 24 tuntia lisää odotusta. Perjantaiset pettymykset olivat luonnollisesti kaikista pahimpia.

Lopulta Batman Forever kuitenkin saapui. Riuhdoin tiukasti paketoidun videokasetin ulos pahvin keskeltä ja silmäilin sitä silmät kiiluen. Tummanpuhuvat kannet vakuuttivat välittömästi ja Batmanin jyhkeä olemus sai minut tärisemään innostuksesta. Uusi Batman-leffa, vau! Noihin aikoihin en jaksanut välittää pätkääkään siitä että kahdesta aiemmasta elokuvasta tuttu Michael Keaton oli saanut astua pois Val Kilmerin tieltä. Myös synkkäsävyinen ohjaaja Tim Burton oli vaihtunut Joel Schumacheriin ja hämärät goottivisiot olivat muuttuneet värikkääksi ja karkkimaiseksi lelumaailmaksi. Tälläkään ei ollut mitään väliä, se korkeintaan vain kasvatti innostuksen määrää. Lisää värejä, lisää hahmoja, lisää kaikkea. Tungin videokasetin soittimeen vapisevin käsin ja ajattelin pääseväni kaikkien aikojen matkalle Gothamiin. Luvassa olisi huikea seikkailu. Ennen sitä vuorossa oli kuitenkin muutama traileri. Laimean Goldeneye-pätkän jälkeen ruutuun lävähti jotakin järisyttävää.




Tuo minuutin pätkä vei minut niin lähellä henkistä orgasmia kuin se tuossa iässä oli vain suinkin mahdollista. Tuntui kuin kaikki aika ja atomit ympärilläni olisivat pysähtyneet paikalleen juuri kuluneen minuutin vuoksi. Mitä helvettiä juuri tapahtui? Olin kuullut huhuja mahdollisesta Mortal Kombat-elokuvasta mutta tuohon asti kaikki oli ollut vain varovaista toivomista ja kaatuneita haavekuvia. Olin koukussa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien ja kun elokuvan klassinen tunnusmusiikki räjähti käyntiin trailerissa, hyppäsin ilmaan ainakin metrin verran. Adrenaliini virtasi kehossani kuin vesi Niagaran putouksilla ja olin menettää järkeni. Kaikki rakastamani hahmot vilahtivat ruudulla potkimassa perseitä ja näyttivät suoraan sanoen uskomattomilta. Jos ensikosketus peliin oli pistänyt pääni aiemmin sekaisin, tämä teki vastaavan tempun potenssiin viisi. Pitkään odotettu Batman-elokuva unohtui samantien ja kelasin trailerin alkuun ja katsoin sen uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Useamman kerran jälkeen katsoin trailerin vielä kerran pause-nappia näpyttämällä eli ruutu ruudulta. Mittailin näkemääni pitkään ja hartaasti ja kuolasin kuin vajaamielinen koira. Tämä elokuva olisi pakko nähdä mahdollisimman pian, mielellään välittömästi. Voit varmasti uskoa että moisen kokemuksen jälkeen Batman Forever oli vain pulahdus haaleaan veteen. Elokuvaan keskittymisestä ei tullut mitään kun juuri läpikäymäni huikea kokemus pyöri edelleen mielessäni. Mortal Kombat ihkaoikeana elovitunkuvana. Olin poissa tolaltani. Hyperventiloin.

Ja sitten taas odoteltiin. Ennakkotietoja tästä maailmoja järisyttävästä elokuvasta rupesi tippumaan pikkuhiljaa sieltä täältä, ja jokaisesta tiedonjyväsestäkin oltiin ikionnellisia. Jyrkin Pizza Pekkarinen kertoi elokuvan nouseen Yhdysvaltain katsotuimpien elokuvien ykköseksi, ja Pelit-lehti ehti jo tekemään puolen sivun mittainen arvostelunkin aiheesta. Mukana oli muutama postimerkin kokoinen suttuinen promokuva joita toljotin lumoutuneena. Mukana taisi olla kuvia ainakin Shang Tsungista, Scorpionista ja Sonya Bladesta. Siinä ne nyt olivat, ihan oikeina hahmoina.

Viimeistään jatko-osansa myötä Mortal Kombat-peli nousi Capcomin Street Fighterin suurimmaksi haastajaksi suurinta ja kauneinta tappelupeliä haettaessa. Kun jälkimmäisestä ruvettiin väsäämään ison budjetin elokuvaa, oli vain ajan kysymys koska myös Mortal Kombat siirtyisi valkokankaalle. Alunperin leffasta oli tarkoitus tehdä pelin mukainen brutaali mättöfesti, mutta pian tekijätiimi tajusi että moinen toiminta aiheuttaisi ikärajojen nousevan niin korkealla että se rajaisi auttamatta suurimman osan kohderyhmästä ulos. Projektilta leikattiin siis käytännössä munat pois jo ennen kuvausten alkamista. Ei verta, ei suolenpätkiä. Ohjaajaksi valittiin tuolloin nuori ja tuntematon nimi Paul W.S. Anderson jonka kapeille hartioille lastattiin odotukset siirtää monien rakastama peli uskottavasti valkokankaalle. Myöhemmin mies on ohjannut sellaisia "mestariteoksia" kun Resident Evil ja Alien vs Predator.

Myös päätähtien osalta jouduttiin tyytymään hieman alkuperäistä vaatimattomampiin valintoihin. Alunperin kaavaillut nimet kuten Tom Cruise, Johnny Depp ja Cameron Diaz löysivät yllättäen parempaakin tekemistä urallaan ja kieltäytyivät tarjouksista yksi kerrallaan. Ok, Diaz joutui jättämään projektin väliin murtuneen ranteen takia. Onni onnettomuudessa. Johnny Cagen hahmo perustui jo peleissä Jean Claude Van Dammeen, joten mies oli tottakai tekijöiden kiikarissa myös tätä elokuvaa varten. Onnekseen tai epäonnekseen belgialainen pantteri oli kuitenkin jo sitoutunut Street Fighter-elokuvan päätähdeksi ja Mortal Kombatin tekijät jäivät nuolemaan näppejään. Lopulta rooleihin palkattiin joukko tuntemattomia kasvoja jotka osasivat joko lukea ulkoa repliikkejä tai sitten suorittaa tappeluliikkeitä. Osa jopa molempia.


Valittuja paloja vuosien varrelta.

Vihdoin suuri päivä koitti ja elokuvan saapumisilmoitus kolahti postiluukkuumme. Oli kuin kohtalon ivaa että kaiken tämän odotuksen ja tärinän jälkeen sähkölaitos veti maton jalkojen alta pahimmalla mahdollisella hetkellä ja ensimmäiset tunnit elokuvan äärellä menivät sen kansia toljotellessa. Tuijotin ja hipelöin elokuvan koteloa hämärtyvässä iltapäivässä ja hekumoin tulevasta. Lopulta sähkökaappi päästi ilmoille pari hyväksyvää naksautusta ja virrat palasivat huusholliimme. Tungin videon syvälle soittimeen määrätietoisesti mutta pelonsekaisesti.

Leffa lähtee käyntiin parhaimmalla mahdollisella tavalla eli pääsemme suoraan jo legendaariseksi kohonneen Mortal Kombat-tunnarin äärelle. Ilmeisesti tästä mainoksesta lähtöisin oleva karjaisu polkaisee käyntiin teknohölkän, joka on yksi 90-luvun tunnistettavimmista mestariteoksista. Ajattomasti jyystävä hölkkä pistää adrenaliinin pumppaamaan ja liekkien keskellä hehkuva logo luo jylhää tunnelmaa. Nyt on tosi kyseessä!


Harrastukset: Sielujen varastaminen ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kiva setä.

Intron jälkeen pääsemme heti keskelle taistelua. Synkän taivaan alla, kahden temppelin välissä kaksi miestä on aloittamassa taistelunsa elämästä ja kuolemasta. Lähempää tarkasteltuna paljastuu että toinen näistä onkin vasta teini-ikäinen poika. Hän koittaa epätoivoissaan päihittää vastustajansa mutta tummanpuhuva mieshahmo ei anna armoa. Mies mylvii raivoisasti ja pieksää nuorison edustajasta paskat pihalle. Yksipuolinen taistelu saa päätöksensä kun Shang Tsungiksi paljastuva hahmo polkee nuoremman kilpakumppanin selkärangan muusiksi. Tsung tarttuu tuskissaan korisevan pojan hiuksiin ja antaa kameralle pelottavan uhkauksen: "You brother's soul is mine! You will be next!". Uhkauksen jälkeen mies muuttuu luurangoksi.

Kaukana Amerikan mantereella Liu Kang herää sängystään naama hiessä huutaen. Se olikin vain painajaista. Munkkiveljeskunnan aikoinaan hylännyt Liu on matkannut Amerikoihin paremman elämän toivossa mutta elämä ei ole vastannut odotuksia. Kun Liun isoisä lähettää hänelle faksin hänen veljensä kuolemaan liittyen, päättää yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt ex-munkki palata kotiinsa pyhää kostoa varten, sillä jonkunhan kuolemasta täytyy maksaa.

Sen pidempään kuhnailematta siirrymme suoraan Hong Kongin sykkeeseen, keskelle hikistä ja ahdasta industrial-henkistä yökerhoa. Paskan kuuloinen bändi veivaa onttoa musiikkiaan huojuvalle ja pittailevalle yleisölle, jonka keskellä kaksi poliisia heiluu pyssynpiiput sinne tässä osoittaen. Toinen heistä on Sonya Blade, piinkova naiskyttä ja toinen Jax, ensimmäisen uskollinen kollega. Kaksikko jahtaa Kano-nimistä pahista joka on piiloutunut jonnekin klubin syövereihin. Kaksikko säntäilee sinne tänne huomaamatta että punaisine silmineen kovasti Terminatoria muistuttava Kano tarkkailee heitä yökerhon VIP-tiloista seuranaan Liu Kangin painajaisessa aiemmin esiintynyt Shang Tsung. Hän on palkannut Kanon toimimaan houkutuslintuna Sonyalle jotta tämä saataisiin mukaan mystiseen turnaukseen. Sen suurempia motiiveja tälle hankkeelle ei anneta. Kano suostuu hommaan irvistellen.

Siirrymme Los Angelesiin. Kohti uransa aallonpohjaa kovaa vauhtia matkalla oleva toimintatähti Johnny Cage tuskailee jälleen yhden tusinatoimintaelokuvan äärellä. Amatöörimäiset vastanäyttelijät ja työryhmät tuskastuttavat Cagea joka on myös ajautunut lehdistön silmätikuksi. Media syyttää Cagen olevan vain näyttelijä (daa?) oikean taistelijan sijaan eivätkä miehen uskottavuuspisteet ole varsinaisesti huippulukemissa. Kuvauspaikalla Johnny törmää kuitenkin vanhaan mestariinsa, joka on tullut seuraamaan oppipoikansa otteita. Tämä kehottaa Johnnya osallistumaan mystiseen turnaukseen jossa taistellaan elämästä, kuolemasta ja kunniasta. Noin puolitoista minuuttia kestävän aivoriihen jälkeen Johnny päättää tietenkin suostua tarjoukseen ja vanha mestari poistuu paikalta. Kävellessään ulos hän muuttaa ulkoasuaan ja kuoren alta paljastuu kukapa muukaan kuin Shang Tsung, tuo promoottori helvetistä.


Liu Kang ja Tuomion Temppeli. Eiku.

Liu Kang käy vielä vääntämässä peistä isoisänsä luona ennen turnaukseen lähtemistä. Liu janoaa kostoa painajaisissaan näkemältä mieheltä muiden Shaolin munkkien pitäessä dramaattisia puheita maailman kohtalosta ja turnauksen tärkeydestä. Tyylikkääseen wokkilakkiin ja harsoihin verhoutunut mystinen Rayden hiippailee myös paikalle. Hän pitää Liulle dramaattisen ja möreän puheen siitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Raydenia näyttelee aina yhtä cool Christopher "Highlander" Lambert joka jatkaa uskollisesti linjallaan. Yhdellä ilmeellä ja sävelellä operoiva Lambert hoitaa roolinsa kuin kaikki muutkin roolinsa, bonuksena tällä kertaa valkoinen peruukki.

Elokuvan ydintrio on siis saatu kasaan alle kymmenessä minuutissa. Tahti on lupaava. Jo seuraavana iltana trio hakeutuu Hong Kongin satamaan josta lähinnä Linnanmäen Viikinlaivaa muistuttava puuvenehökötys noukkii heidän kyytiinsä. Yksikään sankareistamme ei kyseenalaista paatin turvallisuutta tai luotettavuutta ja matkaan lähdetään turhia mukisematta. Innokasta porukkaa.


Nuija, muija ja tosinuija.

Laivalta Kanoa kuumeisesti etsivä Sonya törmää ruumatilojen varjoissa piileskelevään Shang Tsungiin. Myös Johnny ja Liu ilmestyvät paikalle, jolloin Tsung loihtii paikalle omat soturinsa. Narahtavasti aukeavan oven takaa paljastuu kaksi ninjaa, sininen ja keltainen. Tiedät jo tässä vaiheessa kenestä puhun. Oujee! Tsung esittelee dramaattisesti Sub Zeron sekä Scorpionin. Tiukkoihin huppuihin ja lateksiin verhoutuvat hiljaiset miehet ovat Tsungin mukaan hänen orjiaan. Okei... Mortal Kombat-mytologiaan vihkiytymättömille homma saattaa haiskahtaa jossain määrin eroottiselle. Tosiasiassa Shang Tsung on kuitenkin keräilijä, jotka riistää taistelussa kukistamiltaan vastustajilta paitsi hengen, myös sielun. Jokainen sielu pysyy hänen hyppysissään ja hän voi käyttää näitä sotureita apunaan milloin vain haluaa. Kuulostaako sekavalta? Noh, käytännössä kyseessä on vain Pokemon-pallo ilman sitä palloa.

Ilmassa leijuu väkevän yhteenoton uhka jo ennen turnauksen alkua, eikä paatilla pummilla ja pummina matkustava Rayden voi suostua moiseen. Hän syöksyy paikalle salamana (kirjaimellisesti!) ja muistuttaa Shang Tsungia turnauksen säännöistä. Tappaa saa vasta vihellyksen jälkeen. Tilanne rauhoittuu ja sankarimme siirtyvät laivan kannelle kuuntelemaan Raydenin pohjustusta turnauksesta. 

Johnny, Liu ja Sonya saavat kuulla olevansa osa sekalaista hiippakuntaa, joka edustaa Maata mystisessä turnauksessa nimeltä Mortal Kombat. Tuntemamme maailma on vain yksi monesta, eivätkä kaikki niistä ole yhtä rauhanomaisia ja harmonisia kuten omamme. Suurin uhka on Ulkomaailma, jota hallitsee julma Shao Khan. Hänen edustamansa joukkue on voittanut jo yhdeksän turnausta. MK:n suht maanläheisissä ja reiluissa säännöissä mainitaan että kymmenen turnausta voittanut joukkue saa vallata haluamansa Maailman. Tämä turnaus on siis käänteentekevä vaihe koko ihmiskunnan historiassa. Jos voittoa ei irtoa tälläkään kertaa, tuntemamme maailma on historiaa. Kolmikko kuuntelee jutustelua huuli pyöreänä. Rayden kertoo myös että hän vilkaissut jo etukäteen jokaisen taistelijan sieluun, ja vain yksi koko veneellä olevista sotureista tulee ratkaisemaan koko turnauksen kohtalon. Jostain syystä ukkosjumala kuitenkin panttaa tietoaan, vaikka voisi pienillä spoilauksilla säästää aika monen osallistujan aikaa ja vaivaa. Kaikki on näköjään tehtävä pitkän kaavan mukaisesti.

Muutaman metrin päässä Shang Tsung nostaa kätensä ilmaan ja muljauttaa silmänsä. Hän irvistelee mielipuolisesti ja taivaalle ilmestyy lauma liekeissä pyöriviä symboleita. Yksi näistä on Ghost Rideria kovasti muistuttava pääkallo, toinen taas Iron Maidenin Eddien enemmän kuin vähän mieleentuova möllikkä. "It Has Begun!", mylvii demoninen Tsung.


"Loooove boat, soon will be making another run..."

Risteilyn jälkeen turnaukseen osallistuvat ihmisparat rantautuvat vihdoin mystiselle saarelle. Tarkemmasta sijainnista ei ole hajuakaan sillä jopa kompassit ovat täysin sekaisin pitkän purjehduksen jälkeen. Sonya ja Johnny ihmettelevät kisaorganisaation informaatiokatkoksia samalla kun Liu mittailee ympäristöä katseellaan ja pohtii ovatko vanhat legendat sittenkin totta. Onko Mortal Kombat todellinen maailmojen välinen taistelu? Olisikohan kannattanut ottaa asioista selvää ennen paattiin astumista?

Asioille saadaan varmistus jo samana iltana kun osallistujat nautiskelevat ilmeisesti raa'asta lihasta muodostuvasta illallisesta. Shang Tsung järjestää pienimuotoisen näytöksen jossa yhteen ottavat Sub Zero sekä lihaksikas, paidaton ja öljytty huppupäämunkki. Nokka ei kauaa tuhise kun Sub Zero jäädyttää avuttoman munkin jäätikuksi ja pistää tämän palasiksi. "Flawless Victory", julistaa Shang Tsung. Liu Kang virittelee elokuvaan pakollista pahaa eli romantiikkaa tuijottelemalla vajaamielisesti Prinsessa Kitanaa, yli 10 000-vuotiasta maturemimmiä.

Romanttisen illallisen jälkeen kolmikkomme tutkii turnauksen kotipesänä toimivaa temppeliä hiukan tarkemmin. Sen kätköistä he löytävät Sonyan jahtaaman Kanon sekä nelikätisen Goron, joka on ulkomaailman mikälie sotaprinssi ja turnauksen hallitseva voittaja. Nelikätinen ja päälle parimetrinen örvelö on itseasiassa edelleen kohtalaisen vakuuttavannäköinen ilmestys. Peleissä kauhistuttanut Goro aiheuttaa myös pientä kuumotusta valkokankaan puolella ja hän julistaa olevansa ylivoimainen voittaja jo tässä vaiheessa. Vakuuttava ei ole kuitenkaan temppelin varjoissa lymyilevä Reptile, joka taitaa edustaa jonkinlaista tietokoneanimoinnin apukoulutasoa. Ihan helvetin tökerö vihreäpunakeltainen lisko sihisee ja sätkii ruudulla pariin otteeseen ja tuo mieleen lähinnä 90-luvun alkupuolen videopelit. Hirvittävä aivopieru elokuvan tuotannolta. Hiiviskelyn lisäksi Sonya, Johnny ja Liu pieksävät joukon munkkeja elokuvan armottoman tunnarin jyystäessä kiihkeästi. Elokuvassa ehdittiinki melko pitkälle ilman ensimmäistä kunnon myllyä.


"Pull my finger", hihittää Rayden.

Illan päätteeksi Rayden kokoaa joukon vielä kerran yhteen ja pitää jälleen yhden kohtalokkaan puheen. Se käsittelee aiheita kuten elämä, kuolema, kohtalo, pelko ja muut olennaiset teemat.

Seuraavana päivänä turnaus saadaan vihdoin käyntiin ja hyvä niin. Elokuvan pakollinen ja hutaisemalla tehty pohjustus on vihdoin saatu alta pois ja nyt on aika ryvetä möykkäämään tosissaan. Tästähän Mortal Kombatissa on kyse!

Ensimmäisenä ottelemaan joutuu Liu Kang, joka saa vastaansa anonyymin tummaihoisen taistelijan. Alkuun kepeillä käyty ottelu ei kestä kovinkaan kauaa ja Liu ottaa ensimmäisen erävoiton murskaamalla vastustajansa rintalastan tulisella tuplapotkulla. Shang Tsung kerää häviäjän sielun talteen lupia kyselemättä ja julistaa Liun ottelun voittajaksi. Taustalla säksättää hevikitaroiden ja köykäisten konerumpujen muodostama äänimatto, joka tuo mieleen Playsation 1:n superfuturistisien ajopelien ajattomat ääniraidat. Hyvä meininki, Liu on jatkossa.

Seuraavana polttopisteeseen joutuu Sonya Blade. Mortal Kombat ei tunne sukupuolien välisiä eroja joten miehet ja naiset tappelevat toisiaan vastaan ristiin rastiin. Sonyn pitkäaikainen haave toteutuu vihdoin kun hänen vastustajansa astelee esiin. Hekotteleva ja levää aussiaksenttia viljelevä Kano esittelee Sonyalle kyrp... massiivista puukkoaan jolla hän omien sanojensa mukaan teki selvää Sonyan entisestä partnerista. Provosointi toimii ja Sonya käy Kanon kimppuun kuin sika limppuun. Kano saa perille parit napakat iskut ja yhden mojovan potkun kylkiluihin mutta matsi on silti Sonyan hallintaa. Nainen nappaa Kanon pään viehättävään saksilukkoon sileiden sääriensä väliin. Shang Tsung katselee tilannetta sivusta irstas hymy kasvoillaan huohottaen. "Give me a break", anelee Kano ja Sonya tekee työtä käskettyä katkaisemalla Kanon niskat. Neck break! Hoohoo, tajuatteko! Matsi ei tarjoa paljoakaan muutamaa lähikuvaa Sonyan kieltämättä viehättävästä kropasta lukuunottamatta ja myös hän jatkaa turnauksessa eteenpäin. Seuraavaksi vuorossa on elokuvan pähein taistelu.


Get over here!

Sekä Johnny Cage että Scorpion ovat kuuluneet aina suosikkeihini pelisarjan puolella joten näiden kahden yhteenotto oli odotuslistani kärjessä. Odotus palkitaan heti ensimmäisistä kuvista lähtien kun Cage vaeltelee autiossa metsässä etsien vastustajaansa. Yhtäkkiä keltapukuinen Scorpion heittäytyy kuvaan kärrynpyörällä ja luo Cagen suuntaan pitkän katseen. Miehet silmäilevät toisiaan tovin kunnes Scorpion ottaa esiin salaisen aseensa: "Miehen" kämmenestä puskee esiin raakkuva liskonpää, jonka tämä sinkoaa kohti Cagea. Metritolkulla jatkuva letku on tuttu kikka jokaiselle pelisarjaa mätkineelle katsojalle. Johnny on kuitenkin astetta vikkelämpi kaveri ja hän väistelee Scorpionin erikoisiskut kerta toisensa jälkeen. Kun Cage saa vihdoin paikkansa ja hyökkää Scorpionin kimppuun hyppypotkulla, teleporttautuvat kilpailijat toiseen kenttään kesken matsin.

Kaksikko mätkähtää keskelle punaisena hehkuvaa infernoa jonka sisustusartikkeleina toimivat tuhkaiset luurangot ja muinaiset lähitaisteluaseet. Pienempänä tykkäsin ajatella että kyseinen taisteluareena olisi - ei enempää eikä vähempää kuin - Helvetti, jossa Cage ja Scorpion joutuisivat ratkaisemaan keskinäisen paremmuutensa lopullisesti kuolemaan saakka. Niin tai näin, puitteet ovat kohdillaan ja miehet jatkavat mätkintäänsä ympäristönvaihdoksesta huolimatta.

Hippaleikki on ohi ja kaksikko siirtyy väkevän lähitaistelun äärelle. Nyrkit ja potkut huitovat ilmaa hengästyttävällä tahdilla ja molemmat kilpailijat saavat osumia perille tasaisen tappavaan tahtiin. Tunnelma tiivistyy ja jo tässä vaiheessa tälle ottelulle on uhrattu enemmän aikaa kuin kahdelle edelliselle ottelulle yhteensä. Oli elokuvan juonesta mitä tahansa mieltä, taistelukoreografioihin on ainakin panostettu ja niiden seuraaminen on jollain tavalla todella nautinnollista.


Haiseeko sinunkin hengityksesi? Listerine auttaa.

Kaiken tohinan keskelle kilpakumppanit ehtivät pistämään koko taisteluareenan pillunpäreiksi ja mätkähtävät lattiatasolle. Scorpion on saanut nyrkkeilystä tarpeekseen ja ottaa jälleen erikoishyökkäykset käyttöön. Ninja nykäisee naamion kasvoiltaan ja sen alta paljastuu irvokas pääkallo. Onko tämä nyt enää reilua? Tämän lisäksi Scorpion kykenee hönkimään suustaan liekkejä joten Cagelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin suojautua. Tulenpärskinnän keskellä Johnny onnistuu kuitenkin haavoittamaan Scorpionia väkevästi ja lohkoo tämän kallon pirstaleiksi. Scorpionin immuniteetti kosahtaa fataalisti ja koko tyyppi räjähtää pirstaleiksi. Mortal Kombat II-pelistä tuttuun tapaansa Cage nykäisee vastustajansa savuavalle jäämistölle kylkeen nimmarikuvansa omistuskirjoituksella. Friendship!

Rannalla vuorossa on jälleen Liu Kang. Vastaan hipsii mystinen Kitana, jonka kanssa Liu jakoi romanttisen hetken hieman aiemmin. Tällä kertaa homma etenee jo toljottelua pidemmälle kun Liu vastaanottaa Kitanalta sekä potkuja päähän että "jos et taistele koko sydämelläsi, tulet häviämään"-henkisiä latteuksia. Liu keskittyy ottamaan Kitanasta mahdollisimman alistavia otteita. Shang Tsung huomaa kaksikon juonittelut ja keskeyttää ottelun. "Seuraavassa ottelussasi käytä elämän elementtiä", toteaa Kitana Liulle ottelun lopuksi. Jopas on kryptistä. Liu luo hölmistyneitä katseita ja kyselee selvennyksen perään. Jopa pienet kersat tajuaisivat tuon vihjeen mutta ilmeisesti Liu on ottanut päähänsä tarpeeksi monta potkua eivätkä hoksottimet vain suostu toimimaan. Hän jatkaa vajaamielistä toljotteluaan ja Kitana pohtii selvästi jo Powerpoint-esitelmän pitämistä aiheesta. Huoh.

Liulle ei jää kuitenkaa kauaa aikaa äimistellä Kitanan esikouluosaston arvoituksia ja tiukka aikataulu vie hänet jo seuraavaan otteluun. Hämärässä ja höyryisessä temppelissä hän saa vastaansa Sub Zeron, tuon Ulkomaailman oman Pakkasukon. Siniasuinen ninja väläytteli osaamistaan jo aiemmin mainituilla illalliskutsuilla ja hänen erikoisaseensa on jää. Liu pohtii elämän suuria mysteereitä mutta ei osaa yhdistää päässään mikä elämän elementti ja eliksiiri liittyy jollain tavalla jäähän. Katsojan käsi alkaa hiljalleen muodostamaan facepalm-otetta.


Ice to see you! Let's kick some ice! Ja mitä näitä nyt oli.

Ottelu alkaa tasaisissa merkeissä. Molemmat taistelijoista mätkivät toisiaan hieman vaikeista olosuhteista huolimatta. Kukahan nämä taisteluareenat on oikein valinnut? Liu alkaa kuitenkin selvästi petraamaan otteitaan turnauksen edetessä ja pian hän saakin potkittua Sub Zeron kentän pintaan. Ilkimys ei tästä hätkähdä vaan ottaa ihmeellisen asennon ja rupeaa lataamaan erikoisasettaan eli tappavan kylmää jäätä. Liu katselee touhua huuli pyöreänä ja miettii elämän suuria kysymyksiä. Mies jonka nimi on Sub Zero käyttää aseenaan jäätä, ja tähän pitäisi tepsiä jokin elämän peruselementti. Jopa Kitana etsiytyy paikalle antamaan Liulle viimeisen dramaattisen katseen ja toistaa ohjeensa. Liu pyörittelee silmiään eikä suostu tajuamaan viestiä. Sub Zeron jäinen atomipommi rupeaa keräämään kokoa tosissaan ja munkiksi naamioitunut Rayden kuljettaa paikalle ämpärillisen vettä. Liu katselee touhua täysin äimän käkenä. Mitä nämä kaikki vihjeet ja palaset voivat tarkoittaa? Mikä ihme näitä asioita yhdistää? Katsoja karjuu ratkaisua tälle älyn ylipapille kurkku suorana mutta vastaanottokeskus ei ole auki. Ei tänään.

Pitkällisen aivoriihen jälkeen Liulla välähtää: Vesi! Ooh, sinä senkin älykkö. Liu tarttuu ämpäriin ja kiskaisee sen kohti Sub Zeron luomaa pakkasverhoa. Ja kappas, vesi muodostuu seiväsmäiseksi jääpuikoksi ja lävistää lopulta ninjan kropa kuin kuuma veitsi voin. Katsoja huokaisee helpotuksesta. Onneksi Batmanista tuttu Arvuuttaja ei kuulu Liu Kangin vastustajiin.

Shang Tsung on saanut tarpeekseen ihmisten voittoputkesta. Hän käy antamassa luvan vuoroaan pitkään odottaneelle Gorolle joka nostaa kaikki neljä nyrkkiään ilmaan ja karjahtelee möreällä äänellään. Hallitseva mestari palaa kehään ja vastustajien kyyti on kylmää. Silmämääräisen laskelmani mukaan Goro pieksää noin kaksikymmentä ihmistä lyhyessä koosteessa. Kertoimet ovat siis kohdillaan kun Johnny Cagen puolitoista päivää sitten tapaama Art Lean saa nelikätisen kostajan eteensä. Matsi ei kestä kauaa ja se päättyy Goron suorittamaan Fatalityyn sekä Shang Tsungin suorittamaan sielunriistoon. Noin kaksi lausetta Leanin kanssa elokuvan aikana vaihtanut Cage karjuu kyyneleet silmissä menettämänsä ystävän perään. Tasan nolla lausetta Leanin kanssa elokuvan aikana vaihtanut Sonya tekee saman. Huikeaa draamaa.


Nelikätinen Goro, kopeloinnin maailmanmestari.

Rayden kerää järkyttyneen kolmikon jälleen kasaan. Luvassa on yllättäen dramaattinen puhe. Rayden alleviivaa sitä kuinka kilpailussa ei saa antaa armoa omille peloille. Eikö tämä ole käsitelty jo 2-3 kertaa elokuvan aikana? Mukaan mahtuu myös normaalia paasausta kohtalosta, elämästä, kuolemasta, rohkeudesta ja vastaavista. Samat asiat saadaan sanottua aika monta kertaa muuttamalla hieman sanajärjestyksiä ja lauserakenteita. Salamat iskevät taivaalla kuin alleviivatakseen tilanteen kohtalokkuutta ja dramatiikkaa.

Liu vetäytyy omiin oloihinsa miettimään ja meditoimaan. Hän käsittelee asioita kuten kohtalo, elämä, kuolema ja rohkeus. Suitsukkeet savuavat ja tunnelmallinen huilumusiikki luo ilmoille haikeutta. Toisaalla Sonya ja Johnny käyvät läpi tapahtunutta. Johnny ilmoittaa haastavansa Goron pelastaakseen ystävänsä ja Sonyan. Nainen pistää vastaan mutta Cage on järkähtämätön. "En voi antaa Artin kohtalon tapahtua myös sinulle, blöö blöö lässynlässyn", toteaa Johnny vakavasti. Katsoja nieleskelee palaa kurkussaan. Se ei johdu liikutuksesta. Se on oksennusta.

Intoileva Cage syöksyy siltä seisomalta suoraan Shang Tsungin eteen ja heittää ilmoille toiveensa Goron kohtaamisesta. Vastapalvelukseksi Tsung vaatii itselleen oikeuden haastaa kuka tahansa ja missä tahansa turnauksen loppuottelua varten. Neuvottelupöytien äärellä aiemminkin selvästi aikaa viettänyt Cage suostuu ehtoihin sen isommin miettimättä eikä paikalle syöksyvä Rayden ehdi estämään aivopierua. Näin se homma etenee.

"Mitä olet tehnyt?", tivaa turhautunut Rayden. "Tein valintani", tuumii Cage kylmäviileästi takaisin. Mitäpä tuohon vastaan sanomaan.

Suuri ja odotettu ottelu saadaan pikaisesti käyntiin ja ennakkosuosikkina areenalle asteleva Goro mylvii jo täysin estoitta. Raivostuttava karjuminen ei ota laantuakseen sitten millään.

Johnny Cagella on kuitenkin suunnitelma. Pikkupoikina peleissä meitä luonnollisesti eniten nauratti Cagen erikoisisku jossa mies vetää ensin spagaatin ja iskee sitten kilpakumppaniaan suoraan munaskuihin. Iskua pantattiin elokuvassa näinkin pitkälle mutta tässä vaiheessa Cage päästää sen irti heti ottelun kärkeen. Turnausta vuosisatoja hallinnut Ulkomaailman armeijan ylikeisari Goro on silkkaa paperia munaiskun edessä ja ulvoo tuskissaan. Nelikouran pasmat sekoavat yllättävästä aloituksesta ja Cage johdattelee hirviön rotkon reunalle. Aiemmin täysin voittamattomalta vaikuttanut Goro on avuton muutaman kierrepotkun jälkeen ja se löytääkin itsensä roikkumasta kielekkeeltä. Cage ei anna armoa ja Goro suorittaa benji-hypyn ilman köyttä, painovoiman suorittaessa Fatalityn tällä kertaa.


It's a Man's world.

Shang Tsung ottaa tappion vastaan kuin herrasmies ja nappaa Sonyan otteeseensa. Cagen neuvottelupykälien mukaisesti hän ottaa oikeuden käsiinsä ja haastaa Sonyan loppuotteluun joka käytäisiin Ulkomaailman puolella, kaukana puolueettomalta maaperältä. Kaksikko liukenee pois tuntemastamme maailmasta erittäin törkeän tietokonegrafiikan ympäröimänä. Raydenin varoitteluista huolimatta Liu ja Johnny syöksyvät heidän peräänsä. Elokuvan loppusuora alkaa olemaan käsillä.

Ulkomaailma on karu näky. Se on sortuneiden temppeleiden ja kivimurskan kansoittama synkkä paikka jossa ainoan valonpilkahduksen luovat raunioilla epätoivoisesti lepattavat liekit ja taivaalla iskevät salamat. Kylmät väreet hiipivät Liun ja Johnnyn selkäpiissä kun kaksikko jäljittää Shang Tsungia ja Sonyaa. Mutkia matkaan ilmestyy kun peleistä tuttu vihreä ninja Reptile hyökkää esiin varjoista. Liu on kuitenkin jo tässä vaiheessa niin täynnä raivoa että hän pieksee Reptilen muusiksi ilman sen suurempia ongelmia. Epävirallisen ottelun kliimaksi on Liun klassinen polkupyöräpotku jonka mies suorittaa raivoisasti huutaen. Kohtauksessa hän tekee myös varmasti jonkinlaisen pitkäkestoisen ölinän ennätyksen, niin taukoamatonta vokaaleista muodustuva mylvintä on. Kuuntele vaikka seuraavan kerran tätä mestariteosta herkutellessasi. Kauas ei jäädä Arnoldin klassisimmista "njaaaugh njööyh"-jodlauksista.

Reptile kohtaa loppunsa Johnny Cagen ja paikalle ilmestyneen Kitanan tuijotellessa touhua turvallisen välimatkan päästä. En osaa sanoa miksi kaksikko ei auttanut Liu Kangia, kyseessähän ei siis ollut turnaukseen kuuluva ottelu joten mistään sääntörikkomuksesta ei olisi ollut kyse.

Kitana päättää toimia oppaana kohti Shang Tsungin temppeliä ja kertoo samalla tarinaansa. Hän on kotoisin maailmasta, jonka ilkeät voimat ottivat haltuunsa ja tuhosivat voitettuaan kymmenen peräkkäistä Mortal Kombatia. "Miten ihmeessä minä voisin estää sen tapahtumasta omalle maailmalleni?", äimistelee Liu. No miten olisi jos aloittaisit voittamalla sen perkeleen turnauksen josta tässä ollaan jo puolitoista tuntia jauhettu. Ne säännöt eivät yksinkertaisesti voi olla niin monimutkaiset etteikö astetta hitaampikin kaveri niitä jo tässä vaiheessa tajuaisi.

Matkalla temppelille Kitana antaa myös pienen varoituksen. Astuessaan pirttiin Liu Kang joutuu kohtaamaan kolme haastetta/tehtävää. Että mitenkä? Jostain syystä Indiana Jones-tunnari pärähti soimaan pääkopassa samantien. Kitana katsoo Liuta vakavana ja toteaa dramaattisesti että tämän täytyy kohdata itsensä, vihollisensa ja pelkonsa. Käsi ylös joka yllättyi näistä teemoista tässä vaiheessa huikeaa tarinankerrontaa.


Nimi: Prinsessa Kitana. Ikä: yli 10 000 vuotta. Mature makuuni.

Temppelillä Shang Tsung on jo valmis poksauttelemaan shampanjapullot auki voittonsa merkiksi. Niukkaan nahkamekkoon pukeutunut Sonya ei suostu kohtaamaan velhoa loppuottelussa seksikkäästi pöyhitystä pörrötukastaan huolimatta ja Ulkomaailma näyttää ottavan jo luovutusvoiton. Soihtuja kantavat druidit ympäröivät kaksikon ja ihmiskunnan tarina näyttää olevan taputeltu.

Yhtäkkiä kolme munkkia nostaa kuitenkin huppunsa ja niiden alta paljastuvat vaivihkaa paikalle soluttautuneet Johnny, Liu ja Kitana. He ovat tulleet puolustamaan ystäväänsä ja rikkomaan turnauksen sääntöjä. Kyllä! He pelaavat vastoin sääntöjä sillä Cage itse myöntyi Tsungin ehtoihin. Jostain syystä Shang Tsung kärsii oikeusmurhan ja saa vasten tahtoaan vastaansa Liu Kangin, Valon veljeskunnan vaarallisimman hillomunkkisoturin, jonka veljen Tsung pisti luutomuksi elokuvan alussa. Protestointi ei auta ja on lopullisen kaksintaistelun aikana. Liu riisuu yläosansa pois. Elokuvan huikea tunnussävel pärähtää käyntiin kolmatta kertaa elokuvan aikana.

Tätä yhteenottoa on odotettu elokuvan ensimmäisestä kohtauksesta asti ja se vastaa huutoon komeasti. Liu ja Shang Tsung aloittavat perinteikkäästi lähitaistelulla jossa iskuja vaihdetaan todella tiuhaan tahtiin. Tunnari jyystää menemään, miehet älisevät henkensä edestä ja strobomaisella tahdilla tehdyt kuvaleikkaukset pitävät intensiteetin korkeaoktaanisissa lukemissa. Vasta Liun tiukka suora pysäyttää komboilun ja Tsung mätkähtää maahan. Hän nousee ylös raivostuneena ja sylkäisee verta suustaan. Aika järisyttävää että verestään tunnetun pelisarjan leffassa nähdään ensimmäisen ja viimeisen kerran verta koko elokuvan aikana vain tässä kohtauksessa.

Shang Tsung huomaa ettei hän pärjää Liulle pelkin nyrkein, joten jotain muuta on keksittävä ja pian. Hän manaa paikalle varastamiaan sieluja ja pian lattian alta ryömii toinen toistaan hölmömmän näköisiä sotureita. Löytyy samuraita, barbaaria ja ties mitä muuta sankaria. Jos Shang Tsungilla on arsenaalissaan Kitanan sanojen mukaan tuhannen soturin sielut, miksi hän tyytyy vain kouralliseen b-sarjan murskaajia? Sata äijää tiskiin ja homma olisi jo paketissa ja turnauspokaali kotona kirjahyllyssä. Vaan kun ei niin ei. "Kohtaa vihollisesi", toteaa Kitana.

Joo onpa reilua!

Ensimmäinen haaste ei tuota Liulle juurikaan ongelmia ja hän pätkiikin Tsungin hologrammisoturit kenttään parissakymmenessä sekunnissa. Nyt vähän vaikeustasoa lisää kehiin hei! Vaan ei, Tsungin seuraava kynnys liittyy sielunpuhdistukseen ja kertookin silmäilevänsä Liun sielua paraikaa. Diagnoosi on tyly: Liu tulee kuolemaan! "Kohtaa itsesi", toteaa Kitana. Hienoa että autat meitä pysymään kärryillä oi Prinsessa. Liu puntaroi asiaa hetken ja toteaa dramaattisesti että Tsung voi katsella niin kauan kuin huvittaa mutta koskea ei saa. Sielu on Liun oma eikä kukaan muu voi sitä koskaan omistaa. Moinen argumentti saa Shang Tsungin sekaisin ja kaksi kolmesta haasteesta on suoritettu.

Viimeisenä oljenkortenaan Shang Tsung käyttää naamioitumistaan ja vaihtaa ulkonäkönsä Liun kuollutta veljeä Chania muistuttavaksi. Hämmentynyt Liu silmäilee veljeään jonka hän luuli menettäneensä ikuisiksi ajoiksi. "Kohtaa pahin pelkosi", tuumii Kitana kerrosta alempana. Veljensä kuolemasta saakka Liu on kantanut sisällään syyllisyyttä ja hän on kokenut olevansa vastuussa Chanin traagisesta lopusta. Raydenin vakavat puheet ovat kuitenkin menneet vihdoin perille ja Liu toteaa kylmänviileästi veljensä tehneen omat ratkaisunsa. Shang Tsung menettää malttinsa lopullisesti, muuttuu takaisin omaksi itsekseen ja aloittaa viimeisen epätoivoisen hyökkäyksensä kohti Liuta. Tämä on kuitenkin karaistunut jo täydelliseksi soturiksi ja ilmoittaa olevansa profetioissa mainittu The Chosen One, Valittu. Hän upottaa vakuuttavan kombon Tsungin pärstään ja syöksee tämän alas metrinmittaisten piikkien päälle. Ne lävistävät Tsungin ja vapauttavat samalla kaikki tuhannet sielut jotka tämä ilkeä velho on ottanut haltuunsa vuosituhansien aikana. Yksi näistä on Chan, joka pääsee tapaamaan veljensä viimeistä kertaa. Veljekset tekevät sovinnon ja Chan vaihtaa hiippakuntaa kohti korkeuksia. Liu kyynelehtii. Hän on vihdoin saanut aikaiseksi koston, tuon elämän tärkeimmän ja jaloimman asian. Turnaus on päättynyt ihmiskunnan voittoon, vaara on ohi ja kaikki pahat tyypit on tapettu. On aika palata kotiin.

Rayden odottelee jo Ulkomaailman porteilla voittajaksi selvinneitä sankareita. Hän murjaisee parit huonot vitsit ja nappaa porukan halaukseen. Orbitalin h-u-i-k-e-a-n Halcyonin soidessa taustalla lapsijoukot juoksevat iloisesti ympäriinsä ja kaikki näyttää olevan vihdoin täydellistä. Taivaalla kerääntyy kuitenkin tummia pilviä.

Yhtäkkiä läheisen temppelin kattorakenne räjähtää salamoiden iskiessä siihen. Massiivinen, möreä-ääninen komento kaikuu yli peltojen ja pientareiden. Se komentaa ihmisiä kumartamaan hänelle. Rayden raportoi joukolleen että itse keisari, Shao Khan on näköjään saapunut paikalle turnauksen lopputuloksesta huolimatta. Soturit ottavat taisteluasentonsa, elokuvan mykistävä tunnari räjähtää jytisemään neljättä kertaa ja lopputekstit hyökkäävät ruutuun. Cliffhanger jää roikkumaan ilmaan ja elokuva on paketissa. Kaikennäköistä.


Tästäkö alkaa jatkumo uskomattomalle menestystarinalle? Vitut.

Mortal Kombat saapui elokuvateattereihin noin puoli vuotta Street Fighterin jälkeen, eikä sillä ollut vaikeuksia pistää tätä käkättimeen. Aikoinaan Commandon kaltaisen mestariteoksen kirjoittanut Steven E. Souza oli haukannut tosissaan paskaa ryhtyessään siirtämään Street Fighteria valkokankaalle ja mies tuntuikin tekevän kaikkensa että elokuvasta muodostuisi mahdollisimman kylmä kalkkuna. Ensitöikseen mies mollasi pelisarjan olennaisimpia elementtejä (väkivalta, yliluonnolliset voimat) avoimesti haastatteluissa ja kertoi tekevänsä elokuvaa joka on sekoitus James Bondia ja Star Warsia. Ja jos olet nähnyt Street Fighterin, voit varmasti todeta että mies teki mitä lupasi. Elokuva on kuin yhdistelmä mainittujen elokuvasaagojen parhaita puolia. Tai sitten ei. Street Fighter on käsittämättömän köykäinen ja sekava paketti joka pyrkii epätoivoisesti yhdistelemään pelisarjan hahmoja, ylinäyttelyä, surkuhupaisia tehosteita ja mukamas väkevää sotadraamaa. Pökkelö Van Damme teutaroi pääosassa Guilena ja toista pääosaa esittää Kylie Minogue. Kyllä, luit oikein. Elokuvan ainoa valopilkku on tässä elokuvassa valitettavasti viimeisen roolinsa tehnyt Raul Julia, joka jatkuvasti ylikierroksilla käyvänä Bisonina pelastaa mitä on pelastettavissa. Paska leffa.

Mortal Kombatin tekijät seurasivat varmasti hymyssä suin pahimman kilpailijansa kompurointia. Kriitikot lyttäsivät Street Fighterin suohon eikä elokuva onnistunut vakuuttamaan katsojiakaan. Mortal Kombat sai kriitikoilta huomattavasti suopeamman vastaanoton ja katsojat odottivat selvästi jotain parempaa Street Fighter-fiaskon jälkeen. Mortal Kombat keikkui kolme viikkoa jenkkilän katsotuimpana leffana ja elokuvan soundtrack möi uskomattoman tunnarinsa johdosta platinaa. Kaikki oli siis mennyt putkeen. Vai?


Noh, ei ainakaan mennyt niin perselleen kuin tämä.

Kassatuloja tarkasteltaessa Mortal Kombat suoritti hommansa mukiinmenevästi mutta tosiasia on se että elokuva jättää pelisarjaa rakastaville katsojille paljon hampaankoloon. Erittäin paljon. Jälkikäteen tarkasteltuna on suorastaan ällistyttävää kuinka kastroitu ja pliisu elokuva on alkuperäismateriaaliin nähden. En tule varmasti ikinä käsittämään minkälaiset ihmiset ovat vastuussa niistä suunnitelmista joissa päätetään että nyt ruvetaan myymään vanhaa tuttua tuotetta uudestaan sillä että riisutaan siitä pois kaikki ne elementit joihin ihmiset ovat alunperin ihastuneet. Mortal Kombatin tapauksessa tämä tarkoitti siis että että kaikki särmä, synkkyys, veri ja muu brutaali toiminta viivattiin yli punakynällä ja jäljelle jäi vain kourallinen kädenlämpöistä pikkukivaa puuhastelua jolla ikäraja saadaan mahdollisimman matalaksi. Kivaa koko perheen viihdettä, jeejee. Jos toimintaa perustellaan sillä että raaka väkivalta ei tuota tuloja, kehotan tarkastelemaan esimerkiksi Rambojen, Terminatoreiden ja vastaavien lipputuloja. Mortal Kombat oli 90-luvun alkupuolella pelimaailman suurimpia brandeja enkä jaksa uskoa että elokuvan mahdollisuuksia olisi yhtään vähentänyt pelin tematiikan ja fiiliksen seuraaminen. Nyt jäljelle vain haalea teos jossa on jokaiselle vähän jotain mutta joka ei ole kokonaisuutena juuri yhtään mitään.

Mutta tämä kaikki tietysti aikuisen silmin tarkasteltuna ja ehkä jopa hieman ylikriittisestikin tuomittuna. Leffan todellista tehoa tarkasteltaessa on palattava lähes kahdenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin ja aikoihin jolloin kuuluin itse elokuvan varsinaiseen kohderyhmään. Mikä olisi ollut arvioni silloin? Olisin antanut elokuvalle suorilta käsin viisi tähteä ja ylistänyt sen maasta taivaisiin. Noihin aikoihin minulle riitti se että sain nähdä peleistä tutut hahmot vihdoin elävässä kuvassa tekemässä hyppypotkuja. Mitä siitä jos kaikki olivatkin vain idioottimaisia pahvihahmoja, tärkeintä oli vaan se fiilis joka elokuvasta irtosi jokaisen katselukerran jälkeen. Tilaamani VHS lähti kaveripiirissäni kiivaseen lainausrinkiin. Jokainen, ja tarkoitan jokainen halusi nähdä tämän elokuvan ja ylisti siitä maasta taivaisiin. Elokuvan tunnari oli kylmän talven -96 kuumin hitti ainakin meidän pienessä pitäjässämme.

Mortal Kombat oli ilmestyessään mielestäni täydellinen elokuva, enkä voinut malttaa että saisin nähdä lisää jatkoa tälle mestariteokselle. Eihän se tästä ainakaan huonompaan suuntaan voi mennä millään? Leijailin pää pilvissä mutta todellisuus tulisi pian herättämään minut haaveunistani potkaisemalla suoraan munille. Kovaa.


"Destroy All Expectations"? Touché.

Jo siirtymä ensimmäisestä elokuvasta toiseen on käsittämätön. Kertauksen vuoksi: Mortal Kombat-turnauksen tärkein sääntö on siis se että kymmenen kertaa peräkkäin turnauksen voittanut taho voi vallata haluamansa maailman. Ensimmäisen elokuvan lopussa Liu Kang varmisti voiton ihmiskunnalle ja katkaisi Ulkomaailman yhdeksän voittoa kattaneen putken. Silti Shao Khan astui kuitenkin Maailmaamme ja aloitti mekkalan. Toisinsanoen mikä helvetin pointti koko turnauksessa lopulta oli jos Ulkomaailma olisi kuitenkin kokoajan voinut aloittaa hyökkäyksensä? Miksi Liu Kangin piti taistella turnaukseen voittoon saakka henkensä uhalla jos koko perkeleen voitolla ei ole mitään väliä? Moisella supernokkelalla twistillä ja cliffhangerilla vesitettiin menestyksekkäästi koko Mortal Kombat-mytologian ydin. Haistakaa nyt paska oikeasti.

Eikä riemu tähän lopu. Ainakin puolet ensimmäisen osan päätähdistä käänsi (ymmärrettävästi) selkänsä koko projektille eikä elokuvantekijöillä jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin korvata jo entuudestaan tuntemattomat nimet vielä tuntemattomimmilla nimillä. Okei, James Remar ja Brian Thompson ovat ainakin pärstänsä puolesta varmasti jossain määrin tuttuja nimiä mutta se ei paljon auta sillä hahmokavalkadi on onnistuttu kirjoittamaan vieläkin typerämmäksi ensimmäisen osan jälkeen. Osa tutuista naamoista isketään surutta kylmäksi ja pahisten puolelta ruudulle tungetaan kaikki mahdolliset hahmot kenelle on löytynyt edes muutama minuutti ruutuaikaa.

Annihilationin käsittely on selkeästi minulla vielä kesken vaikka sen näkemisestä on ehtinyt jo kulua jo viitisentoista vuotta. Jotkut haavat eivät vain parane, jotkut asiat eivät vain unohdu. Elokuvaa ensimmäistä kertaa katsoessani tunsin oloni hylätyksi ja ulkopuoliseksi. Tajusin ensimmäistä kertaa olevani liian vanha nuoremmalla ikäpolvelle suunnattujen elokuvien katsomiseen. Oliko viaton nuoruus vihdoin jäänyt taakse? Oliko aika astua lopullisesti murrosiän tuolle puolen ja jättää videopelit ja väkivaltamätöt nuoremmalle, innokkaammalle väestöryhmälle?


Joo ei saatana.

Kriisi oli tosiasia, mutta tosiasia oli myös se että Mortal Kombat - Annihilation on aivan tolkuttoman paska elokuva. Tiedostan sen tosiasian että videopeleistä on lähes mahdotonta värkätä edes kohtalaista elokuvaa (Super Mario Bros... jooh) ja Annihilation on todennäköisesti suunnattu 3-5-vuotiaille mutta siltikin, voi pyhä helvetti. Koko elokuva on kuin kengännauhabudjetilla värkätty tv-elokuva jonka tuotannosta tai tavotteista kenellekäkään tekijätiimistä ei ole mitään hajua. Käsikirjoitus on tehty todennäkösesti ranskalaisin viivoin ja niissä on vain listattu sanoja kuten tappelu, tappelu, uusi hahmo, tappelu, tappelu, lopputappelu. Elokuvan soundtrackille on valikoitu mm. Scooteria joka toimii kuin kirsikkana kakun päällä. Viimeinen niitti on Raydenin hiustenleikkuu.

Tämä riittää. En yksinkertaisesti halua muistella ja miettiä ko. elokuvaa yhtään sen enempää. Se aiheuttaa minulle pahan mielen.

Mortal Kombat - Annihilation toimi vedenjakana suhteessani koko pelisarjaan. Tuntui kuin aika oli ajanut vääjäämättä ohi ja elokuva sai surkeudellaan koko mytologian tuntumaan lapselliselta ja yksinkertaisesti vain hölmöltä. Sulloin VHS-videot aiheesta syvälle videohyllyni uumeniin ja toivoin salaa että ne katoaisivat sieltä ikuisiksi ajoiksi jonnekin muualle. Loin pitkiä katseita pöydällä lojuviin peleihin ja muistelin yhteisiä aikojamme. Suhteemme alku oli ollut täynnä innokasta huumaa ja vilpitöntä ihastusta. Kun olimme yhdessä, aika tuntui pysähtyvän ja universumin palaset olivat kohdallaan. Hiljalleen ihastus muuttui palavaksi rakkaudeksi ja elimme molemminpuolisessa harmoniassa. Harmoniassa, jonka vallitessa potkin aikoinaan huoneeni seinään reiän otettuani Shang Tsungilta turpaan noin 17 kertaa putkeen. Reikä on seinässä yhä muistuttamassa suurista tunteista.

Ajan myötä jokin kuitenkin muuttui. Rupesin tutustumaan uudenlaisiin peleihin ja elokuviin joita maailma eteeni toi. Etäännyimme emmekä keskittyneet enää toisiimme. Lopulta aika ajoi meidät vääjäämättömästi erillemme ja unohdimme toisemme. Olimme erossa yli kymmenen vuotta, aina vuoden  2010 kesään saakka.




Mitä sanoisit jos joku ehdottaisi sinulle tilannetta jossa lapsuutesi suosikkipeli herätettäisiin henkiin elokuvaksi sillä ehdolla että ohjauksesta vastaisi mm. Madonnan koreografina ja Britney Spearsin musiikkivideo-ohjaajana toiminut kaveri? Ei ehkä se houkuttelevin tarjous. Näin kuitenkin kävi Mortal Kombatille kun edellämainituissa hankkeissa toiminut Kevin Tancharoen tarttui härkää sarvista ja rupesi päivittämään saagaa 2000-luvulle. Mutta mitä ihmettä Pussycat Dollsin tanssiopettaja voisi mahdollisesti tästä asiasta tietää? Luvassa ei voisi olla mitään muuta kuin entistä karummin siivottu versio ehkä kaikkien aikojen väkivaltaisimmasta videopelistä. Tancharoen otti pari kuukautta virkavapaata projektin hiomista varten, keräsi itselleen 7500 taalaa budjettia varten ja löi lukkoon kuvaukset jotka tultaisiin suorittamaan vain kahden päivän aikana. Lopputulos yllätti kaikki.

2010, kesäkuun 8. päivä. Youtubeen ilmestyy kuin tyhjästä Mortal Kombat Rebirth-niminen lyhytvideo. Satunnaiset ensimmäiset klikkailijat löytävät videon, ensimmäiset kipinät syntyvät. 8-minuuttinen lyhytelokuva on jotain aivan muuta mitä kukaan on ikinä nähnyt Mortal Kombat-nimen alla. Kahdeksan minuuttia synkkää, väkivaltaista ja jopa pelottavaa kuvamateriaalia Se7en-leffan hengessä, joka ei voisi olla kauempana 90-luvun MK-elokuvien tunnelmasta. Poissa ovat yliluonnolliset ja hölmösti pukeutuneet örkit kun tilalle on lastattu toinen toistaan hurjempia massamurhaajia ja psykopaatteja. Kahdeksan minuuttia on lyhyt hetki, mutta sen aikana Michael Jai Whiten esittämä Jax onnistuu raportoinnillaan nivomaan kokonan tarinan hahmoineen järkeenkäyväksi kokonaisuudeksi joka pitää katsojan kokoajan varpaillaan. Video päättyy tuskastuttavan pian ja se herätti heti valtaisan myräkän: Mitä helvettiä minä juuri katsoin ja mistä tätä saa lisää?


Baraka vm. 2010. Holy shit.

Alan valtavirtasivustot olivat yhtälailla huuli pyöreänä. Kellään ei tuntunut olevan tarkkaa käsitystä siitä mistä videossa oli oikein kyse. Oliko tämä videopelimainos, elokuvamainos, fanilyhäri vai mikä? Edes sarjan luojalla Ed Boonilla ei ollut tietoa moisen pätkän tuotannosta eikä hänkään osannut vastata kysymyksiin.

Hiljalleen palaset rupesivat kuitenkin loksahtelemaan kohdilleen. Tancharoen astui esiin ja ilmoittautui lyhytelokuvan ohjaajaksi. Tuhansien ja miljoonien muiden Mortal Kombat-fanien tavoin myös Tancharoen oli pettynyt siihen että yksikään elokuvantekijä ei ollut vielä onnistunut vangitsemaan sarjan syvintä olemusta oikealla tavalla. Projektillaan hän halusi näyttää Warner Brosille kuinka paljon potentiaalia Mortal Kombatin tarinaan onkaan lastattu sisälle, ja kuinka erilaisella tavalla sen voisi kertoa aiempaan verrattuna. Video keräsi miljoonia klikkauksia vain muutaman päivän sisällä ja valtaosa palautteesta oli ylistävää intoilua. WB ymmärsi yskän ja myönsi Tancharoenille samantien luvat ruveta kuvaamaan lisämateriaalia. Lopputuloksena oli elokuvan sijaan Mortal Kombat Legacy-sarja, jota on nähty tähän mennessä kahden kauden verran. Alle 10-minuuttisista jaksoista koostuva Legacy lisää pökköä pesään sen suhteen että näkisimme vielä jossain vaiheessa oikean kokoillan elokuvan aiheesta. Valitettavasti viimeisimpien tietojen mukaan Tancharoen on saanut suksensa ristiin pahemman kerran Warner Brosin kanssa ja osapuolien tiet erosivat kuluvan vuoden loppupuolella. Mies joka nosti brandin pohjamudista savustettiin siis ulos projektista joka olisi voinut tuoda Mortal Kombatin takaisin myös valkokankaille lähes 20 vuoden tauon jälkeen. Tällä hetkellä elokuvaprojekti on ymmärrettävästi tuotannollisessa limbossa, ja vain aika näyttää saatetaanko se jossain vaiheessa valmiiksi. Toivotaan parasta.

Elokuvan kohtaloa arvuutellessa palaamme lopuksi tuohon kesäkuuhun 2010 jolloin näin itse Mortal Kombat Rebirth-lyhytelokuvan ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei ollut nimittäin mikä tahansa satunnainen Youtube-klikkaus muiden joukossa vaan kokemus joka tuntui jollain tavalla erittäin tutulta, aiemminkin koetulta. Videota virne kasvoillani tuijotellessani palasin sinne 90-luvun puoliväliin jolloin näin ensimmäistä kertaa alkuperäisen Mortal Kombat-elokuvan trailerin. Sama vanha lapsenomainen into nappasi minut mukaansa tälläkin kertaa ja pitkästä aikaa hytkyin innostuksesta kelaillessani videota edestakaisin ja hahmoja tarkastellen. Tuntui erittäin hyvältä kokea pitkän tauon jälkeen kunnon tärinät aiheesta, jonka luulin jättäneeni taakseni jo lähes kaksi vuosikymmentä takaperin. Mortal Kombat oli kulkenut kohdallani täyden ympyrän ja tämän piristysruiskeen myötä se oli valmis uudelle kierrokselle, hieman vanhempaan makuun päivitettynä ja kypsyteltynä. Myhäilin videolle tyytyväisenä ja totesin hiljaa mielessäni sen saman käskyn jonka pelisarja on antanut itselleni vuosien mittaan satoja kertoja:

"Round two, fight!"



perjantai 27. syyskuuta 2013

#13 - SUPER HOCKEY SPECIAL

Jääkiekko, tuo kokonaisia kansakuntia yhdistävä ja vastakkainasetteleva jalo laji. Toisten silmissä lätkä on yhtä suurta jumalten shakkia, jossa pärjäävät vain miehistä viisaimmat. Kentällä pyörii yhtäaikaisesti kymmenen suurta taiteilijaa, joille kaukalon jääpinta on suuri valkoinen kangas. Nämä taiturit käyttävät mailojaan ja luistimiaan pensseleinä joilla he luovat suurenmoisia taideteoksia meidän tavallisten kuolevaisten nähtäväksi. Taideteoksia, jotka kuljettavat meitä tunneskaalan ääripäästä toiseen. Jääkiekkoilijat ovat luovia ja ylivoimaisen päättelykyvyn omaavia yli-ihmisiä joiden edesottamuksia seuraamme matsista seuraavaan ja vuodesta toiseen henkeämme haukkoen.

Toisille jääkiekko on vain ihmisten yksinkertaisuuden ja typeryyden ilmentymä, jossa kymmenen barbaarimaista ihmisapinaa jahtaa pientä muovinpalasta kuola suusta valuen. Välillä nämä älykkyyden ylipapapit mittelevät voimiaan nakkikioskifilosofian mukaisesti takomalla toisiaan turpaan. Nyrkkejä lyödään rintaan ja huudetaan ugalabugalaa. Katsomossa mielensä menettäneet kohtalontoverit karjuvat älyttömyyksiä sylki suusta pärskyen ja käsiään heilutellen. Samat tyypit ovat vielä maksaneet itsensä sisälle päästäkseen mukaan näihin idioottimaisiin karkeloihiin. Vittu mitä jengiä.

Niin tai näin, etenkin Suomessa jääkiekko taitaa olla se kaikista seuratuin ja mediassa eniten esillä oleva urheilujaji. Hatunnosto vaan huuhkajille, susijengeille ja muille räikkösille mutta missä muussa lajissa ollaan otettu maailmanmestaruudet sekä 1995 että 2011? Never Forget. Jääkiekko on esillä joka päivä jossain. Siitä puhutaan, sitä harrastetaan, sen vuoksi tehdään järjettömiä asioita, sitä vihataan, sitä rakastetaan. Sitä yksinkertaisesti eletään. Ainakin silloin kun Leijonat pelaa hyvin.

Syksy on lajin faneille hienoa aikaa, etenkin tänä armon vuonna 2013. Kotoinen (SM-)Liigamme on jo pyörähtänyt käyntiin, videopeliharrastajat ovat saaneet känsäisiin käpälöihinsä jokavuotisen lätkäpelisarjan uuden päivityksen, NHL-kauden avaus kolkuttelee jo ovella ja ensi talvena luvassa ovat taas kunnon peijaiset talviolympialaisten myötä. Tällä viikolla ensi-iltaan on tulossa parituntinen dokumenttielokuva kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta jääkiekkoilijasta, Teemu Selänteestä. Jos pienen mustan kiekon edesottamukset siis kiinnostavat, seurattavaa riittää takuuvarmasti taas pitkälle ensi kesään saakka.


Kultaisia muistoja parinkymmenen vuoden takaa.

Meikäläisen lätkäinnostus starttasi noin parikymmentä vuotta sitten, eli siinä ala-asteen 4. tai 5. luokan tietämillä. Tuossa iässä päänsisäiset vastaanottimet ovat varsin herkässä tilassa ja sankareita haetaan vähän sieltä sun täältä. Suomessa elettiin jonkilaista jääkiekon nousukautta maajoukkueen uuden tulemisen myötä ja Curt Lindströmin luotsaama leijonaryhmä venyi huikeisiin suorituksiin kansainvälisissä kiekkoturnauksissa. Rapakon takana nuori tulokas Teemu Selänne latoi uskomattomia tehoja Winnipeg Jetsin riveissä murskaten kaikki NHL-tulokasennätykset. Lauantaisin MTV3 näytti NHL Power Week-spesiaalia, joka oli noihin aikoihin ainoa portti myyttiseen ja maailman parhaaseen kiekkoliigaan. Jokainen jakso nauhoitettiin ja Top 10-maalien kikkoja lähdettiin testamaan välittömästi lähetysten jälkeen paikallisille kaukaloille. Meidän sankareitamme olivat sellaiset nimet kuin Yzerman, Lemieux, Bure, Roenick, Gilmour, Roy jne. Lista voisi jatkua loputtomiin. Suuria pelaajia, suuria persoonia. Kiekkokorttimarkkinat valtasivat koulujen välitunnit, ja kauppoja tehtiin ristiin rastiin. Arvokkaat kortit vaihtoivat omistajiaan ja markkinoilla meininki oli kylmää: viekkaimmat kaupantekijöistä harrastivat ns. kusetusta, jossa omien korttien arvo arvioitiin yläkanttiin ja lähes tähtitieteellisiin summiin. Hyväuskoisimmat luokkatoverit kokoelmineen olivat vapaata riistaa ja kerran jos toisenkin korttikaupat päättyivät lopulta toisen osapuolen mökötykseen. Traagisia vaiheita ja vaikka aika kultaa muistot ja parantaa haavat, näistä kusetuksista kannetaan edelleen katkeraa kaunaa.

Alkaneen lätkäkauden kunniaksi palautamme mieleen muutamia jääkiekkoaiheisia elokuvia. Aiheesta on väännetty vuosien mittaan jos jonkinmoista teosta, ja taso on luvalla sanoen erittäin vaihteleva. Kaikkia elokuvia on kuitenkin mahdotonta ruveta käymään läpi yhdellä kertaa, joten tyydymme raapaisemaan pintaa keskittymällä niihin leffoihin joita itse katselin eniten pikkujätkänä.
  
Tekstin pääaiheena on elokuva, jonka satuin näkemään ensi kertaa juuri noiden 90-luvun ensimmäisten vuosien aikana. Kun sain tiedon että erään perjantai-illan kunniaksi televisiossa nähtäisiin jääkiekkoaiheinen elokuva, oli päätös helppo. Perse penkkiin ja piinkova katse televisiovastaanottimen ruudulle. Kaikki häiriötekijät eliminoitiin totaalisen fokuksen aikaansaamiseksi. Luvassa oli huikea kiekkoilta. Lisää muista ehdokkaista hieman myöhemmin, mutta pääasiallisesti keskitymme tässä tekstissä vuonna 1986 ilmestyneeseen klassikkoon.

Sijoita halutessasi lainausmerkit edellisen kappaleen viimeisen sanan ympärille.


Ei, ei ja ei. Nämäkin julisteet hyväksyttiin jonkun toimesta.

80-luvun puolivälissä elettiin suurta urheiluelokuvien buumia. Rocky, Karate Kid ja kumppanit olivat käynnistäneet trendin joka synnytti toinen toistaan kornimpia ja ennalta-arvattavia leffoja. Kaikki näistä tuntuivat noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa: Nuori, hieman eksyksissä oleva poikanen on löytänyt intohimonsa urheilun saralta. Hän joutuu kuitenkin olosuhteiden johdosta muiden silmätikuksi ja kärsii altavastaajan roolista. Hän ihastuu tyttöön, joka uskoo pojan haaveisiin. Joissain tapauksissa mukana menossa on myös poikasen paras kaveri, joka telotaan ikävien kiusaajien toimesta. Tämän sairaalavuoteella poika vannoo pyhää kostoa. Mukaan astuu myös vanha ja viisas valmentaja joka ottaa pojan siipiensä suojiin isällisellä otteella. Valmentajan opetuksessa pojasta kasvaa itsevarma suorittaja, joka on valmis palaamaan kiusaajiensa eteen vahvempana kuin koskaan. Värikkäiden vaiheiden jälkeen poika näyttää närhen munat epäilijöille ja nousee elokuvan lopussa häntä ylistävien ihmisten käsivarsille, mahdollinen palkintopysti käsissään. Nuori neitonen kiljuu hänen nimeään, kyyneleet poskilla ja pöksyt homeessa. Elokuvasta löytyy vähintään yksi erittäin iskevä tunnussävelmä, joka soi mahdollisen training montagen aikana. Täydellinen resepti.

Vaikka lätkä ei ole ikinä ollut Yhdysvalloissa mitään verrattuna baseballiin, koripalloon ja jenkkifutikseen, niin vain tästäkin aiheesta päätettiin tehdä elokuva. Noihin aikoihin noin kolmikymppinen Peter Merkle käsikirjoitti tarinan nuoresta lupaavasta jääkiekkoilijasta joka... Noh, tiivistettynä tarina löytyy heti ylemmästä kappaleesta. Periaatteessa jokaisen noista leffoista olisi voinut tehdä suoraan saman tarinan mukaan, tarpeen tullen lajin, ihmisten ja tapahtumapaikkojen nimiä vain vaihtaen. Merkle oli itse entinen jääkiekkoilija, ja hän toikin tarinaan mukaan omakohtaisia kokemuksiaan. Tokkopa mies silti oli tarinan päähahmon kaltainen taitoniekka, muutenhan mies olisi löytynyt itsensä NHL-kaukaloista ohjaustöiden sijaan.

Sporttileffojen suma oli myös sokaissut tuotantoyhtiöt, ja Merklen hankkeelle näytettiin vihreää valoa. United Artists oli takonut sievoiset kasat kahisevaa esimerkiksi Rocky-elokuvasarjan kolmannella ja neljännellä osalla ja studiopamput ajattelivat voittoputken olevan varmasti loputon. Elokuvan pääosiin napattiin noihin aikoihin nuoret ja nousevat nimet Rob Lowe sekä Patrick Swayze, jotka olivat esiintyneet yhdessä aiemmin mm. Coppolan The Outsiders-pätkässä. Samaisessa leffassa mukana heiluivat muuten myös mm. Tom Cruise, Matt Dillon sekä Ralph Macchio joista jokaisesta tultaisiin kuulemaan myöhemmin. Mukana oli myös muuan Emilio Estevez, jonka suorituksia jääkiekkoleffojen saralla tarkastelemme hieman alempana.


Rob Lowe opetteli luistelemaan vasta tätä leffaa varten. Sen kyllä huomaa.


Dean Youngblood on 17-vuotias maajussin poika joka asustelee isänsä ja veljensä kanssa kotifarmillaan. Jyväjemmarin tulevaisuus ei kuitenkaan kiehdo Deania vaan hänen intohimonsa on jääkiekko. Tästä viestii vahvasti elokuvan tunnelmallinen intro, jossa hän luistelee kotikaukalossaan yksin hikisenä ja traktorinvalojen loisteessa, juustoisten kasarisyntikoiden luodessa äänimaailmaa. Dean haaveilee urasta NHL-kaukaloissa ja hän saa elämänsä mahdollisuuden kun kanadalainen Hamilton Mustangs etsii vahvistuksia käynnissä oleviin pudotuspeleihin. Sekä Deanin isä että veli ovat entisiä kiekkoilijoita, jotka ovat molemmat joutuneet lopettamaan uransa aikaisessa vaiheessa. Isukki on skeptinen Deanin uravalinnan suhteen, sillä maatilalla tarvitaan aina työmiehiä. Velipoika Kelly on kuitenkin toista mieltä ja hän ilmoittaa tekevänsä vaikka kahden miehen työt jos homma sitä vaatii. Homma sovitaan ruokapöydässä ja ukot pääsevät yhteisymmärrykseen. Faija ja Kelly jäävät paiskimaan hommia farmille ja Dean lähtee koittamaan siipiensä kantavuutta Kanadaan.

Junioriliigassa pelaava Mustangs järjestää pienimuotoisen koetilaisuuden jossa potentiaaliset hankinnat näyttävät kykyjään. Yleinen taso ei päätä huimaa mutta joukosta erottuu kaksi kundia: kiekkoa suvereenisti pörsään iskevä tuulennopea Dean sekä elokuvan pahis, pahamaineinen ja kovaksikeitetty tappelija Racki. Kun nämä kaksi pistetään lopulta kaukalossa vastakkain, on lopputulos odotetunlainen. Racki nykäisee Deanin silmäkulman auki poikittaisella mailalla heti aloituksessa ja tästä suivaantunut Dean riistää kiekon itselleen ja pistää sen maalin. Maalin jälkeen Dean erehtyy ottamaan Rackin haasteen vastaan ja päätyy tyrmätyksi. Poju tippuu jäähän nopeammin kuin hänen hanskansa.

Mustangs etsii kuitenkin tehokkaita pelaajia tärkeisiin ratkaisupeleihin ja valmennusryhmä päätyy valitsemaan Deanin joukkueeseen Rackin sijaan. Racki ei niele päätöstä pureskelematta ja vaan poistuu pukukoppitiloista äkäisesti mylvien ja tavaroita paiskoen. Mies vannoo pyhää kostoa ja ilmoittaa että hänestä kuultaisiin vielä. Huh huh!


Deanin ja Rackin ensimmäinen kohtaaminen.

Uudet joukkuetoverit toivottavat Deanin tervetulleeksi tulokaskäsittelyn myötä ja nappaavat tämän kiinni pöytään. Huikean Patrick Swayzen näyttelemä joukkueen kapteeni Derek Sutton sheivaa Deanin alapääkarvat käyttäen munasuojia hengityssuojanaan. Muut joukkuetoverit pitelevät Deania kiinni ja hihkuvat innosta. Ettäkö jääkiekko jotenkin homoeroottinen laji? Eikai. Samassa tohinassa Dean törmää aivan uskomattoman söpöön Jessieen, joka on tottakai joukkueen valmentaja Chadwickin tytär. Aina fiksu valinta.

Toisenlaisen tervetuliaisseremonian Dean kokee uudella asunnollaan kun ryhdikäs vuokraemäntä pistää pojan selälleen samantien ja syöksyy tämän päälle. Tilannetta ovenraosta heijari lahkeessa seuraa elokuvassa joukkueen maalivahtina esiintyvä Keanu Reeves, joka lyö kehiin ehkä paskimman koskaan kuulemani ranskalaisaksentin. Onneksi kundi ei pääse elokuvassa paljoakaan puhumaan, vaan kyseessä on pieni sivurooli.

Nuori ja hölmö Dean saa joukkuetovereiltaan lisää läksytystä lähtiessään näiden kanssa baariin. Rento parillä käyminen muuttuu villiksi tequilaralliksi ja muiden nakellessa paukkunsa huomaamattomasti ohi suunsa, Dean napsii shotteja yksi toisensa perään. Illalla hilpeänä kaljaa, aamulla kalpeana hiljaa. Seuraavan päivän treenit menevät Youngbloodilta selviytysmistaisteluksi armottoman darran myötä. Muut hihittelevät sivusta kun valmentaja Chadwick antaa Deanille kunnon läksytyksen, aiheena alkoholin ihmeellinen maailma.

Chadwick ei anna armoa muillekaan pelaajille, joita tuntuu kiinnostavan enemmän hiusten föönääminen kuin keskittyminen ennen peliä. Mies uhkailee pelaajia alasarjoihin lähettämisellä ja mylvii nykypelaajien kermaperseilystä. Tiukka monologi tuottaa tulosta kun Dean ja Derek astelevat ensimmäiseen otteluunsa. Samaan ketjuun istutetut miehet siirtelevät kiekkoa kuin kulta-ajan Gretzky & Kurri-tutkapari ja Dean pääsee maalamaan jo ensimmäisessä vaihdossaan. Riemu on katossa mutta kylmää kyytiä on luvassa välittömästi. Chadwick iskee sanktiot tyttärensä kisuttelusta samantien ja Dean siirretään vilttiketjuun sen suurempia selittelemättä. Hän seuraa loppupelin vaihtoaition puolelta huuli mutrulla ja alahuuli väpättäen.


Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa.

Viesti ei kuitenkaan mene perille ylisuuren CCM-kypärän läpi ja kaukalon ulkopuolella Dean jatkaa Jessien kimpussa hääräämistä. Ensitreffien kunniaksi Youngblood vie Jessien jäähallille luistelemaan. Ekat treffit jäähallissa luistelemassa. Käsi ylös jos olet nähnyt tämän kohtauksen jossain muussakin leffassa. Treffien päätteeksi Dean avaa sydäntään Jessielle ja tämä kuuntelee riipaisevaa tarinaa bambinsilmät innosta välkkyen. Pienestä pitäen Dean on ollut kaikista nopein luistelija, mutta tällä on ollut hintansa. Isot ja likeät pojat ovat aina yrittäneet niitata hänet eikä kotonakaan ollut koskaan oikein helppoa kun äiti lähti kävelemään jo vuosia sitten. Menossa ovat siis ratkaisevat vuodet jos Dean haluaa nousta ikinä taalaliigojen ammattilaisjäille. Jessie on tarinan edessä sulaa vahaa ja kaksikko päätyykin Youngbloodin kämpille jossa nuori pari jörnii menemään takkatulen loisteessa. Näin sitä peliaikaa ansaitaan, Dean.


Miss 80's Movies-finalisti.

Jessien lisäksi Dean bondaa entistä vahvemmin myös Derekin kanssa ja näiden kahden välille rupeaakin kehittymään ihan oikea bromance. Veljekset vaihtavat kokemuksiaan ennen finaalisarjan alkua ja Derek antaa Deanille tärkeitä vinkkejä tulevaisuutta varten. Hänen sisällään sykkii edelleen kiekon muotoinen sydän, mutta silti Derek tajuaa lajin raadollisuuden: tulos tai ulos. Hän on paiskinut hommia niska limassa ja perse hiessä alasarjoissa jo vuosien ajan eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa tulevaisuudelle kuin NHL. Dean kuuntelee kapteeninsa jutusteluja huuli pyöreänä oppipoikamaiseen tyyliin. Hyvätahtoisen ja suoraselkäisen Derekin neuvot tulevat todella tarpeeseen sillä alkamassa on finaalisarja liigan pahamaineisinta ja väkivaltaisinta joukkuetta, Thunder Bay Bombersia vastaan.

Sarja alkaa vieraspelillä Thunder Bayssa eikä paikallisen yleisön vastaanotto ole kovinkaan mairitteleva. Mustangs saa niskaansa valtaisan vihellyskonsertin ja katsomossa vilahtelevat useat solvaavia iskulauseita sisältävät plakaatit. Suurin pelote löytyy kuitenkin kaukalon sisältä kun alkulämmittelyssä jäälle luistelee itse Racki, tällä kertaa Thunder Bayn paidassa. Yleisö kohahtaa. Mustangsin hylkäämä kovanaama on löytänyt uuden kodin verivihollisen pukukopista ja miehen vannoma kosto pyörii edelleen kaikkien mielessä. Dean luo Rackin suuntaan pelokkaita katseita. Ilmassa on todellakin jotakin pahaenteistä. Pelottava ja synkkä höyry nousee jäänpinnasta. Hallin jäähdytysjärjestelmä taitaa olla paskana.

Bombersin maine fyysisenä joukkueena ei ole tuulesta temmattu. Ensimmäinen erä on maaliton, mutta Bombers hallitsee tilannetta silti. Taklaus seuraa toistaan kun mustakeltaisiin verhoutuneet pommittajat antavat kyytiä lepsusti pelaavalle Mustangsille. Dean seuraa peliä edelleen penkiltä vilttikomennuksen ollessa yhä voimassa. Ehkä hyvä niin. Erätauolla Chadwick karjuu pelaajilleen naama punaisena. Tällaisella pelillä hommasta ei tule lasta eikä paskaa ja kiekollisen pelaamisen sijaan mies liputtaa kaukaloväkivallan puolesta. Sitä saa mitä tilaa ja toisessa erässä nähdäänkin välittömästi vanha kunnon bench clearing brawl. Molempien joukkueiden kaikki pelaajat syöksyvät yhtä aikaa jäälle hakkaamaan toisiaan ja yleisö syttyy ilmiliekkeihin. Jopa maalivahdit mittelevät voimiaan keskenään. Tohinan keskellä Dean saa vähemmän yllättäen jälleen turpiinsa.


Tällaista junioriliigaa haluttiin näyttää kotikatsomoiden pikkupelaajille.

Myllyn jälkeen pari pelaajaa on lentänyt pihalle ja Dean saa mahdollisuutensa. Chadwick istuttaa nuorukaisen Derekin kanssa samaan ketjuun ja tulosta syntyy välittömästi. Mustangs siirtyy johtoon ja Derek saa samalla Rackin peräänsä. Sikailu jatkuu molempien joukkueiden toimesta ja jopa valmentaja Chadwick hommaa itselleen suihkukomennuksen hakatessaan katsomon puolella pari loukkauksia ulvovaa läskipersettä. Sikailu saavuttaa lakipisteensä kun Racki hyökkää Derekin kimppuun takaapäin ja teloo tämän jäänpintaan ilman kypärää. Derek makaa jäässä verilammikko tyynynään ja ottelu keskeytyy. Koko halli hiljenee ja joukko huolestuneita Mustangeja keräytyy telotun kapteeninsa ympärille. On selvää että miehen pelit ovat pelatut tässä sarjassa. Dean pitelee parhaan ystävänsä päätä sanomatta sanaakaan. Hän kätensä ovat veressä. Se on Derekin verta. Myhäilevä Racki hiipii joukkueensa vaihtoaitioon ja kerää kehut joukkuetovereiltaan. Dean tuijottaa Rackia dramaattisesti. Aika inhottava temppu!

Ottelun jälkeen Dean käy katsomassa Derekiä paikallisessa sairaalassa, jossa kapteeni makaa vuoteessa ja kommunikoi vaivoin. Hänen päänsä on sideharsojen peittämä eikä mies muista pelistä mitään. Dean kertaa Derekille ottelun tapahtumat ääni väristen. Lääketokkurainen kapteeni nukahtaa tyytyväisenä kuultuaan voitosta mutta Dean ei voi riemuita tästä lopputuloksesta. Hän rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään että jääkiekkoon saattaa kuulua jotain muutakin kuin pelkkä tappeleminen ja kostokierteet. Kun homma äityy liian hurjaksi, on lopputulos tässä. Kun Chadwick määrää joukkueen kamppailuharjoituksiin pitkän kotimatkan päätteeksi, nousee Dean vastarintaan. Hänen mielestään harjoittelu on tässä vaiheessa järjetöntä koska Derek makaa sairaalassa puolikuolleena. Valmentaja on luonnollisesti asiasta eri mieltä ja huudon päätteeksi Dean päättää erota joukkueesta. Chadwick toivottaa tälle turvallista kotimatkaa. Tie takaisin kotifarmille on pitkä ja kivinen.

Näissä elokuvissa draaman kaari noudattaa aina samaa reittiä ja seuraavana etappina vastoinkäymisten tsunamissa on tietenkin riitaantuminen nuoren rakastetun kanssa. Dean purkaa Jessielle tuntojaan siitä kuinka hänen olisi pitänyt hoidella Racki tämän tekojen takia. Niinpä niin, ja millähän lihaksilla? Riitaan ei tuhlata turhaa aikaa ja skidit huutavat toisilleen kyyneleet silmäkulmissa jo muutaman lauseen jälkeen. Jessie suorittaa hyvin adrianmaisen purkauksen siitä kuinka hän pelkaa Deanin puolesta. Dean kertoo lähteneensä joukkueesta koska "for the first time in my life I didn't want to play". Kuulostaako tutulta? Rocky III:n vastaavassa tilanteessa päähahmo karjahteli vaimolleen rehellisesti "for the first time in my life I'm afraid". Assosiaatioilta ei tietenkään tällaisissa leffoissa voi välttyä mutta kun Youngblood lainailee esikuviaan lähes repliikkejä myöten, on olo hieman kummallinen. Ja sitten tietysti vähän itkeskellään ja halitaan.


Isoveli kiusaa.

Deanin ratkaisu hypätä maitojunaan ja palata kotifarmille ei kerää isoveli-Kellylta kehuja. Silmävamman takia uransa lopettanut isoveli nakkelee Deania pitkin seiniä ja karjuen kyselee tältä että lapioiko poikanen kenties mielummin paskaa kotipitäjässä kuin pelaisi kiekkoa kymmenien tuhansien ihmisten edessä Madison Square Gardenissa. Dean ei pärjää verbaalisessa mittelössä veljelleen ja pillahtaa vaihteeksi itkuun.

Kellya näyttelevä Jim Youngs pääsi itsekin muutamaa vuotta myöhemmin pääosaan kun hänen tähdittämänsä Hot Shot-jalkapalloelokuva ilmestyi elokuvateattereihin. Kyllä, myös jalkapallosta on tehty vastaavanlainen pätkä. Kyseisessä leffassa isähahmona toimii itse futisjumala Pele. Skidinä nauhoitin leffan telkkarista sattumalta ja nautiskelin siitä kovastikin mutta valitettavasti nauha on hukkunut jonnekin vuosien varrella. Leffasta on vaikea löytää tietoa edes internetistä, joten jonkin tason kulttiklassikosta (lue = harkitusti haudatusta fiaskosta) voidaan puhua. Mutta futisviheriöiltä takaisin jääkiekon kiihkeään maailmaan.

Paluu karuun arkeen on tosiasia. Kirkuvat fanit ja salamanvalot ovat vain kaukainen muisto kotitilan askareiden äärellä. Paska ei lapioi itseään, kanat täytyy ruokkia ja jonkun täytyy kaivaa mutaan uponnut traktorikin ylös. Dean koittaa pitää ajatuksensa poissa jääkiekosta mutta ikävät uutiset kiekkorintamalta saavuttavat hänet silti. Mustangs on hävinnyt ottelusarjan toisen matsin. Deanin ja Derekin poissaolo on joukkueelle liian kova isku ja Bombers on vienyt voiton helposti.

Ehkä päivän farmilla pyörittyään Dean on tarpeeksi kypsä pyörtämään päätöksensä. Melkoinen tuuliviiri tämä skidi. Pohdiskeluvaiheen jälkeen Youngblood on valmis palaamaan huipulle mutta sinne ei rynnätä tuosta vaan. Hommaa varten täytyy tietenkin valmistautua ja harjoitella. Normaalin kaavan mukaisesti seuraavaksi on vuorossa training montage.

Ja missäköhän tämä treenaus tapahtuu kun kyseessä on maatila? Tottakai hämärässä ja aistikkaasti valaistussa ladossa, heinän ja lyhtyjen keskellä. Rupeaa kuulostamaan ehkä etäisesti tutulta. Ehkä tätä kohtausta ei tarvitse avata sen enempää, pistetään alle ihan selkeästi havainnollistavaa vertailua. Taustamusana soi ei-niinkään-yllättäen jytkyttävä syntetisaattoripumppaus joka pistää veren toden totta kiertämään. Huikeaa kamaa. Treenauksen lopuksi Dean saa vielä isältään isällisiä neuvoja. Ei tietenkään siitä miten kiekon saisi helpommin verkkoon vaan tappelun suhteen. Tottakai. Deanin treenaus muistuttaa muutenkin enemmän valmistautumista nyrkkeily- kuin jääkiekko-otteluun eikä ihme että NHL pesi kätensä projektista kokonaan. Ei mitään parasta mahdollista mainosta lajille.


"Sä oot mun Déjà Vu, oon kokenut tän joskus ennenkin..."

Päivän tai kahden treenamiseen jälkeen Dean on valmis palaamaan parrasvaloihin viimeistä taistelua varten. Luvassa on ratkaiseva loppuottelu Mustangsin ja Bombersin välillä. Voitot ovat 1-1, joten mestaruus tulee ratkeamaan tänä iltana loppuunmyydyn ja villisti kiljuvan yleisön edessä. Totuuden hetki on käsillä.

Neuvoteltuaan Chadwickin kanssa pukukopin ovensuussa Dean hyväksytään takaisin joukkueen riveihin. Kopissa hän kohtaa myös Derekin, joka on päässyt jo pois sairaalasta. Kapteeni ei ole kuitenkaan pelikunnossa vaan joutuu kannustamaan joukkuettaan katsomosta käsin. Hän pyytää Deania unohtamaan Rackin ja keskittymään vain ottelun voittamiseen. Ystävykset halaavat ja puhkeavat vollottamaan. Jälleen kerran. Jopa kivikasvoisen Chadwickin leuka väpättää dramaattisen oloisesti.

Ottelun alku on tasaista ja fyysistä vääntöä. Molemmat joukkueet pelaavat tarkasti ja taklaavat erittäin aktiivisesti. Ensimmäinen maali nähdään kun Racki siirtää joukkueensa johtoon. Dean pääsee vihdoin askiin ja kuittaa maalin samantien ensimäisessä vaihdossaan. Racki ei anna kuitenkaan armoa ja teloo Deanin välittömästi. Kun Deanin kiiltävä hammaskalusto kohtaa Rackin puumailan, on jälki murhaavaa. Hampaat lohkeilevat ja verta sylkevä Youngblood keräilee kamojaan jäästä. Pukukopissa suoritetun paikkausoperaation aikana Bombers siirtyy jälleen johtoon. Menee jännäksi perkele.

Chadwick pitää joukkueelleen viimeisellä erätauolla jälleen yhden motivoivan puheen ja Mustangs on valmis kolmanteen erään. Dean on ilmeisesti sisäistänyt Derekin ohjeet ja keskittyy vain ja ainoastaan pelaamiseen Rackin kovasta uhittelusta huolimatta. Partasuu ajelee Deania mennentullen ja joka käänteessä. Yleisö puhkuu raivosta ja janoaa verta. Hammasta purren Dean kuitenkin käyttää energiansa vain kiekon kuljettamiseen ja siirtääkin pelin äkkiä tasoihin toisella henkilökohtaisella onnistumisellaan. Yleisö kiljuu täysin palkein ja Youngblood on leipomassa itsestään loppusuoran suurta sankaria. Ethän olisi elokuvan alussa uskonut?

Pelin lopussa Dean on pääsemässä vielä läpiajoon kun takaa ilmestyy Racki ja vetää röyhkeästi karkumatkalaiselta jalat alta. Ottelun hölmö tuomari tajuaa vihdoin toimia ja Mustangsille vihelletään rangaistuslaukaus kun peliä on jäljellä vain kolme vaivaista sekuntia.


Perhostyyliä Á la Bombersin kauhistuttava molari.

Koko halli hiljenee. Jäälle jää vain kaksi sankaria: Dean ja Bombersin hurjaan maskiin sonnustautunut maalivahti. Tuomari asettaa kiekon jäähän ja napsahduksen kuulee jokainen. Pelaajat, hallin henkilökunta, katsojat sekä valmennusryhmät pidättelevät henkeään. Dean ottaa katsekontakin puolen kentän päässä venyttelevään molariin. Jännitys suorastaan leijuu ilmassa. Tätä hetkeä varten Dean on harjoitellut ja pelannut koko elämänsä. Menestyksen avaimet ovat käsillä, ja niihin on tartuttava nyt. Nyt tai ei koskaan. Tilannetta seuraavat herkeämättä myös peliin saapuneet Deanin isukki sekä Kelly-veli, samoin innosta hihkuva Jessie. Myös Racki osallistuu tilanteeseen lähettelemällä Deanille lentosuukkoja Bombersin aitiosta. Dean siirtää katseensa kiekkoon ja rouhaisee itsensä liikkeelle.

Jytkyttävä taustamusiikki pamahtaa käyntiin ja kuva hidastuu. Sekunnit tuntuvat minuuteilta ja odotus on suorastaan piinaavaa. Dean lähestyy maalia hitaasti mutta varmasti. Hänen silmissään on jotakin erikoista. Niissä piilee katse, jota emme ole aiemmin nähneet. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tietää mitä varten hänet luotu, mitä häneltä odotetaan ja mitä hänen täytyy tehdä. Tulivuori roihuaa Deanin sisällä ja hänen aistinsa ovat räjähdysherkässä tilassa. Tappajan vaisto nostaa päätään. Deanin silmissä voi nähdä katseen, jolla on nimi. Sen katseen nimi on Eye Of The Tiger.

Dean nostaa mailansa ilmaan laukauksen merkiksi. Kyseessä on kuitenkin hämäys, joka toimii ja saa Bombersin maalivahdin liikkumaan. Deanilla on vielä toinen ässä hihassaan ja mies lyökin kehiin jalkakikan jolla hän vie Bombers-molarin ns. kebab-kioskille. Jäljellä on enää vain viimeistely jonka Youngblood hoitaa nostamalla kiekon maalin kattoon. Maalivalo syttyy palamaan ja yleisö räjähtää huutoon. Dean viimeistelee kypärätemppunsa upealla maalilla ja varmistaa samalla Mustangsin mestaruuden ratkaisevan finaaliottelun viime sekunneilla. Uskomaton tuhkimotarina mutta pakkohan se on uskoa!

Tämä ei ole kuitenkaan vielä tässä ja leffa haluaa vielä alleviivata meille katsojille sitä tärkeää seikkaa että jääkiekossa ei suinkaan ole kyse siitä kuka tekee eniten maaleja, vaan siitä kuka hakataan kaikista pahiten. 


Se oikea mittari.

Tottakai Deanin täytyy vielä päästä maksamaan potut pottuina ilkeälle Rackille. Chadwickin pyynnöistä huolimatta Dean ei suostu poistumaan kaukalosta vaan hän vaatii päästä vielä aloitukseen Rackia vastaan. Kuin äskeinen mestaruuden varmistanut maali olisi jo pyyhkiytynyt pois kaikkien mielestä. Tottakai kynäniska-Dean vie tämän erän kaikkien hämmästykseksi ja nuijii verivihollisensa hampaat kurkkuun. Yleisö mylvii villisti Deanin nimeä ja joukkutoverit nostavat tämän kultatuoliin samalla kun nöyryytetty ja piesty Racki keräilee verisiä hampaitaan jäältä. Tätä se voittaminen parhaimmillaan on.

Leffan loppuun mahtuu vielä muutama minuuttia kuhertelua mutta käytännössä homma rupeaa olemaan paketissa jo tässä vaiheessa. Youngblood on tuskatuttavan ennalta-arvattavaa ja kliseistä kasarijuustoa niin hyvässä kuin pahassakin ja kovin vaikea sitä on ottaa tosissaan. 80-luvun urheilupätkien sumassa leffa sijoittuu ehkä sinne parhaaseen kolmannekseen mutta se jää kuitenkin valovuosia Rockyn ja Karate Kidien perään. Kaikki tutut elementit ovat tottakai messissä mutta ei leffaa minään kaksisena jääkiekkokuvauksena voi pitää. Rehdin pelin sijaan päällimmäisiä teemoja ovat väkivalta, kostaminen ja viha jotka tuntuvat välillä olevan ainoita houkuttimia näille kaukaloissa pyöriville urpoille.

Jääkiekko on etenkin Yhdysvalloissa edelleen marginaalilaji baseballiin, jenkkifutikseen ja koripalloon verrattuna ja tämä näkyi myös Youngbloodin lipputuloissa. Elokuva höyhennettiin kriitikkojen toimesta eivätkä katsojatkaan innostuneet tästä kummallisesta kanukkien hakkauslajista. Elokuvan tuotannosta tai muistakaan vaiheista ei tahdo löytyä materiaalia oikein mistään eivätkä tekijät ole vaivautuneet panostamaan DVD-version bonusmateriaaleihin edes kommenttiraidan vertaa. Ehkäpä kyseessä on tuotantoryhmän hiljainen myöntyminen sille tosiasialle että tämän projektin äärellä mentiin sinne surullisenkuuluisaan pöpelikköön ja huolella. Mitäpä niitä vanhoja haavoja repimään auki.

Youngblood oli kuitenkin 20 vuotta nuoremmalle meikäläiselle ja monelle ikätoverille kova juttu. Olimme täysin tohkeissamme siitä että olimme saaneet jääkiekon maailmaan sijoittuvan väkivaltaisen elokuvan jossa nähtiin tissit. Täytyy muistaa että noihin aikoihin internetistä ei meidän porukoissa oltu kuultukaan joten kaikki, ja tarkoitan todella KAIKKI aiheeseen liittyvä materiaali otettiin avosylein vastaan. Tarkastellaanpa siis hieman lyhyemmin muitakin jääkiekkoelokuvia joita elokuvastudiot ja vuodet ovat eteemme tuoneet.


Slap Shot - Lämäri (1977)

Ok, lähdetään liikenteeseen takuuvarmalla klassikolla jonka jokainen lätkästä kiinnostunut on varmasti nähnyt. Kyseessä on vuoden 1977 kulttileffa Lämäri, joka kertoo pienen mutta pippurisen Charlestown Chiefsin selviytymiskamppailusta jääkiekkoilun armottomassa maailmassa. Chiefs möyrii pelillisesti pohjamudissa eikä paikallinen kiekkoyleisö ole jaksanut raahautua joukkueen matseihin enää vuosiin. Huhut joukkueen lopettamisesta vellovat ja pukukopissa vallitsee epäuskoinen tunnelma. Sekä katsojat että pelaajat ovat masentuneita. Joukkueen valmentajakapteeni Reggie Dunlop (loistava Paul Newman) kyllästyy rypemiseen ja päättää pistää pakan sekaisin loppusuoran häämöttäessä. Kiekollisen pelaamisen sijaan Chiefs rupeaa keskittämään energiansa vain ja ainoastaan tappelemiseen ja jatkuva hanskaus herättää pikkuhiljaa kiekkoyleisönkin huomion. Joukkuetta saapuvat "vahvistamaan" Hansonin pehmeäpäiset mutta takuuvarmasti kovanyrkkiset veljekset, jotka ovat elokuvan ehdottomia ykköstähtiä. Pitkätukkainen ja silmälasipäinen kolmikko aiheuttaa jo ensimmäisessä ottelussaan sellaista kaaosta että oksat pois. Charlestownin valtaa ennennäkemätön kiekkokuume ja Reggie myhäilee tyytyväisenä. Ryhdistäytynyt Chiefs etenee aina finaaleihin saakka jossa se vastaansa Syracure Bulldogsin, joka on hankkinut riveihinsä nipun väkivaltaisen käytöksen takia liigasta kokonaan kiellettyjä pelaajia.

Eihän Lämärilläkään oikean jääkiekkoilun kanssa ole juurikaan tekemistä, mutta se on silti helposti paras aiheeseen liittyvä elokuva. Toki yli kolmenkymmenen vuoden takainen kiekkoilu näyttää hieman vanhanaikaiselta mutta ei kannata antaa sen hämätä. Kyseessä on ihan helvetin hauska pätkä joka paranee joka katselukerralla. Leffa tarjoaa klassisisia kohtauksia ja hahmoja liukuhihnalta ja sitä voi huoletta suositella kaljanhuuruisen illanvieton kylkeen. Jatko-osista emme keskustele. Itseasiassa voit unohtaa samantien että edes mainitsin ne. Eteenpäin.


The Mighty Ducks - Mestarit (1992)

Emilio "Charlie Sheenin broidi" Estevez näyttelee Gordon Bombayta, joka on menestyvä lakimies. Mies astuu kuitenkin hurttuuden tielle ja jää kiinni rattijuopoudesta, josta hänelle tuomitaan yhdyskuntapalvelua. Bombay saa paimennettavakseen paikallisen nappuliigan sekalaisen lapsijoukon joka pitää sisällään jos jonkinmoista koheltajaa ja pullaposkea. Kitisevät skidit ja jäykkä Bombay ajautuvat samantien törmäyskurssille, ja menneisyyden haamut piinaavat Gordonia kaukalossa ja sen ulkopuolella. Myös hän oli kauan sitten jääkiekkoilija mutta epäonnistuminen ratkaisevassa pelissä sai hänet lopettamaan uransa. Gordon kantaa edelleen kaunaa joukkueen silloiselle valmentajalle, jonka joukkue pelaa myös samaista nappulaliigaa. Lähtökohdat eivät ole siis lupaavat, mutta pikkuhiljaa Gordon ja joukkue löytävät yhteisen sävelen. Joukkue ristitään sponsorin mukaan Ankoiksi ja peli alkaa sujumaan. Leffan juoni noudattelee tuttua ryysyistä rikkauksiin-kaavaa ja pelaajat muodostuvat tutuksi tulleista stereotypioista. Läski skidi on hauska, tytöt luistelevat vain kaunoluistimilla ja isoin jätkä on tietysti pelottavin ja väkivaltaisin. Tarinaan mahtuu jos jonkinmoista käännettä kun vihollisjoukkueen tähtipelaaja paljastuukin Ankkalauman kaupunginosan pelaajaksi eikä kukaan tarvitse varmasti kristallipalloa ennustaakseen kuinka ratkaisevassa finaaliottelussa käy kun vastaan asettuu Gordonin vanhan valmentajan jengi.

The Mighty Ducks on lapsille suunnattu oppikirjan mukainen Disney-komedia, ja sen morkkaaminen olisi haasteeltaan samaa osastoa kuin pelaisit kivi-sakset-paperia Stevie Wonderia vastaan. Aikuisiällä leffan katselee korkeintaan nostalgiamielessä eikä lepsu skidihuumori tahdo enää oikein upota. Leffan vaikutuksen voi kuitenkin nähdä vielä tänäkin päivänä NHL-kaukalossa toisen ankkalauman muodossa. Vuonna 1993 liigaan tuotu Disneyn omistama The Mighty Ducks Of Anaheim ristittiin tämän leffan mukaan ja vaikka firma möikin joukkueen muutama vuosi sitten, jatkuu Ducksin taival kiekkokaukaloissa pienestä nimenmuutoksesta huolimatta edelleen. Myös tälle leffalle on värkätty jatkoa muutaman jatko-osan sekä jopa piirrossarjan verran. Näitä suositellaan kuitenkin vain sarjan innokkaimmille faneille.


Kummeli Stories (1995)

Ok, kyseessähän ei ole jääkiekkoelokuva vaan nimenmukaisesti kokoelma vaihtelevan tasoisia Kummeli-tarinoita. Vuonna 1995 koko Suomi sekosi jääkiekon maailmanmestaruudesta, eikä noihin aikoihin maamme suosituin koomikkoryhmä malttanut tietenkään pitää näppejään irti massiivisesta kiekkohuumasta. Elokuva on siis jaettu muutamiin, noin kymmenen minuutin mittaisiin segmentteihin joista ainakin meikäläisen kirjoissa ehdottomasti hauskin on kyseinen jääkiekkopätkä.

Tarina kertoo Kangasalan Voitosta joka on pöpelikköön menneen edelliskauden johdosta vajonnut jo kutosdivariin. Joukkueen valmentajana toimii väkevästi alkoholisoitunut Esko, joka koittaa vastoinkäymisistä huolimatta valaa uskoa joukkueen tekemisiin. Voiton alamäkeen on myös reagoitu joukkueenjohdon toimesta ja riveihin on hankittu todellinen kaappaus: Uuden kauden kunniaksi joukkuetta vahvistaa Alaskan farmiliigasta hankittu Mr Beginning, kynäilijä luojan armosta. Tarkkasilmäinen katsoja voi bongata joukkueen riveistä myös muutamia kultaleijonia, jotka kuuntelevat huuli pyöreänä Eskon valmennusvinkkejä ennen ottelua. Pääasiallisesti valmentaja alleviivaa aktiivista kiekostaluopumista sekä Napoleonin sodanaikaisia strategioita.

Kyseenalaiset taktiikat eivät tuota kuitenkaan tulosta ja joukkue löytääkin itsensä pian 0-5-tappioasemasta. Mr Beginning toimii joukkueen dynamona ja intohimoisesti kiekkoon suhtautuva harvahammas ajautuukin tappeluun heti ensimmäisessä vaihdossaan. Valmentaja Esko keskittyy lähinnä salamyhkäiseen viinanmaisteluun eikä Voiton avausottelu uudessa divisioonassa starttaa parhaissa mahdollisessa merkeissä. Lopulta viina vie miestä ja Esko pääsee vauhtiin. Ensitöikseen mies syöksyy painimaan ottelun maalituomarin kanssa kyseenalaisen maalinedustatilanteen johdosta jonka jälkeen hän ajautuu riitoihin Mr Beginningin kanssa kisuteltuaan tämän katsomossa istuvaa vaimoa. Ulkomaalaisvahvistus saa potkut joukkueesta ensimmäisessä ottelussaan tekemästään maalista huolimatta. Esko ottaa lisää huikkaa ja koittaa vielä voittaa Beginningin morsianta puolelleen esittelemällä taitojaan käsilläseisonnan vaativassa maailmassa. Taidonnäyte ei tuota tulosta ja uho päällä Esko syöksyy haastamaan hallin vahtimestarin sormikoukkuun. Lopulta valmentaja vetää varusteet niskaan ja syöksyy kaukaloon pelin tiimellykseen. Luistelutaidoton mies telotaan laitaa vasten ja kuljetetaan paareilla pois jäältä. Kirvelevän 1-12-tappion jälkeen Esko pyörii yksin tyhjässä hallissa kaatokännissä ja käy heittämässä pitkää sylkeä maalinedustalle. The End.

Mitäpä tähän lisäämään. Jos Kummeli-huumori uppoaa, niin tämäkin pätkä kolisee katsojan vastaanottokeskuksessa takuuvarmasti. Jos et voi sietää sitä tavanomaisinta suomalaista "mongerretaan kännissä peruukki vinossa"-hassuttelua, skippaa tämä pätkä.


Sudden Death - Äkkikuolema (1995)

Darren McCord (Van Damme) on pittsburghilainen menneisyyden traumatisoima palomies joka työskentelee nykyään paikallisen jäähallin paloturvallisuushenkilönä. McCord (miksi nämä Van Dammen roolihahmot on aina nimetty tähän tyyliin?) lapsineen osallistuu peliin jossa kotikaupungin Penguins kohtaa ratkaisevassa Stanley Cup-finaalien 7. pelissä Chicago Blackhawksin. Myös itse Yhdysvaltain varapresidentti on saapunut seuraamaan ottelua kaikessa ylhäisyydessään. Kulisseissa kuitenkin kohisee kun katkeroinut entinen valtion työntekijä (aina yhtä huikea Powers Boothe) kidnappaa koko VIP-aition haltuunsa ja virittää pommit paikoilleen. Hän uhkaa räjäyttää ne pelin päätteeksi ellei hänen vaatimuksiinsa suostuta. Yleisö ja pelaajat eivät tiedä tilanteesta mitään ja peli jatkuu normaaliin tapaan. McCord saa kuitenkin vihiä räjähdysalttiista tilanteesta ja hänen vastuulleen jää pelastaa lapsensa, varapresidentti ja kaikki muut hallissa olijat. Hän joutuu tekemään kaikkensa että peli jatkuisi mahdollisimman pitkään. Selviytyykö McCord perheineen tukalasta tilanteesta? Mitä mielipuolinen kiristäjä vaatii lunnaakseen? Kuka voittaa Stanley Cupin?

Van Damme ei ole koskaan herättänyt meikäläisen pääkopassa minkäänlaisia tunteita ja listauksissa kundi onkin jäänyt aina paitsioon (pun intented) Schwarzeneggerin ja Stallonen dominoidessa skeneä. Ostin kuitenkin Sudden Deathin aikoinaan koska järkeilin että eihän tällä reseptillä voi mennä metsään. Toimintaa ja jääkiekkoa! Noh, elokuva oli jo tuolloin niin paska että möin sen välittömästi eteenpäin yhden pyöräytyksen jälkeen eikä lisäkatselukerroille ole tosiaan ollut tarvetta. JCVD-faneille leffa tarjoaa varmasti takuuvarmaa toimintaa mutta meille muille se näyttäytyy vain yhtenä miehen surkuhupaisista ja itseään toistavista teoksista.


Ja näitähän riittää.

Lätkäleffoja riittäisi katsottavaksi näidenkin lisäksi vaikka millä mitalla, mutta ajankäytön ja mielenterveyden vuoksi jätän niiden tsekkaamisen aiheesta enemmän innostuneille. Näkemistäni elokuvista yksikään ei ole vielä onnistunut naulaamaan tämän jalon lajin syvintä olemusta. Lähimmäksi on tainnut päästä HBO:n huikea 24/7-dokumenttisarja, joka on tuottanut NHL:n Winter Classic-otteluun valmistautuvien joukkueiden vaiheista huikeaa materiaalia jo parin tuotantokauden verran. Suosittelen lämpimästi.

Jääkiekon nopeus ja äkkipikaisuus tekevät jokaisesta ottelusta vauhdikkaan, hetkessä elävän ja jatkuvasti suuntaa muuttavan elämyksen niin pelaajille kuin katsojillekin. Ehkäpä jääkiekkoelokuvien tekeminen on järjellä ajateltuna täysin yhdentekevää toimintaa, sillä loppupeleissähän me saamme todelliset suuret tunteet jo ihan oikeistakin peleistä. Otteluiden huikeita käänteitä ja draaman kaaria on mahdotonta käsikirjoittaa etukäteen. Jännittääkö yksikään kauhuelokuva sinua saman verran kuin armoton rangaistuslaukauskilpailu ratkaisevan ottelun päätteeksi? Kuka leffapahis on hatuttanut yhtä paljon kuin Ruotsi katkeran 5-6-tappion jälkeen vuoden 2003 kotikisoissa? Mikä leffa olisi saanut sinut tuntemaan yhtä suurta riemua kuin Leijonien mestaruusottelu vuonna 2011? Ja oletko koskaan liikuttunut yhtä paljon kuin nähdessäsi kyynelsilmäisen Teemu Selänteen halaamassa perhettään Stanley Cup-mestaruuden ratkettua Duckseille vuonna 2007? En minäkään. I love this game.