maanantai 28. marraskuuta 2011

#8 - Karate Kid (1984)

Nuori italiaano joka kamppailee löytääkseen paikkansa yhteisössä. Vanha ja ja viisas valmentaja. Kielletty rakkaus. Ylivoimaiselta vaikuttava vastustaja. Valmistautumista lopullista yhteenottoa varten. Tasapainottelua uskon ja epäuskon välillä. Ja lopuksi kaikki yllättävä, iloinen kliimaksi.

Ei, tämä teksti ei käsittele Rockya. Sori Sly.

Kyseessä on vuoden 1984 Karate Kid, yksi 80-luvun elokuva- ja ylipäätänsä pop-kulttuurin kulmakivistä. Meille 80-luvun kasvateille Daniel LaRusso on yksi tärkeimmistä ja eniten ihailua nauttivista valkokangashahmoista. Muistan jo pienempänä pohtineeni tarkasti sitä kumpi onkaan lopulta coolimpi: Marty McFly vai LaRusso? Kysymys aiheuttaa edelleen unettomia öitä.

Ei ole vaikea vetää aasinsiltoja jo mainittuun Rockyyn. Ja katso - elokuvan ohjaajana on toiminut sama hemmo kuin ensimmäisen Rockyn kohdalla, John G. Avildsen. Mestarillisen Rockyn jälkeen Sylvester Stallone oli niin vakuuttunut omista kyvyistään että hän päätti itse ohjata Rockyn jatko-osan. Siis ensimmäisen niistä seitsemästätoista. Läpimurtonsa tehnyt Avildsen jäi samantien tyhjän päälle eikä mies saanut muutamina seuraavina vuosina aikaiseksi oikein yhtään mitään. Mies lainehti dokumenttien ja b-luokan leffojen vanavedessä viiden vuoden ajan kunnes hänen työpöydälleen iskettiin käsikirjoitus joka herätti miehen horroksestaan. Karate Kid oli kuin nuoremmalle kohderyhmälle suunnattu variaatio Rockysta ja Avildsen tiesi jo entuudestaan että perinteiset underdog-tarinat toimivat aina. Mies raapusti nimensä sopimuspapereihin ja päästi Bruce Lee-kiljaisun hyppypotkun kera. Oli aika ryhtyä toimeen.

Sopivaa näyttelijää altavastaajan roolin haettiin pitkään ja hartaasti. Tällaisissa elokuvissa tavoitteena on saada katsoja tuntemaan myötätuntoa ja sympatiaa päähahmoa kohtaan eikä homma onnistu jos pääosassa on joku Van Dammen kaltainen puunaama. Rooliin on turha palkata kaappimaista lihasgorillaa sillä mikäs ongelma sellaisella olisi pätkiä turpiin isompaakin laumaa? Tähän hommaan vaadittaisiin joku joka toisi elokuvaan herkkyyttä, vilpittömyyttä ja sopivasti veijarimaista pilke silmäkulmassa-meininkiä. Joku jonka olemus sulattaisi tyttöjen sydämet mutta herättäisi pojissa vahvaa bromance-fiilistä. Tämä joku oli Ralph Macchio.


The kid.

Ennen Macchion valintaa rooliin olivat ehdolla mm. Clint Eastwoodin poika Kyle sekä itse Charlie Sheen. On aika pirun vaikeaa koittaa kuvitella Sheenia rooliin kokematta vahvoja Hot Shots!-viboja. Ehkä mies oli nuorena lupaava näyttelijä mutta nykyään häntä on vaikea nähdä muuna kuin jenkkilän omana mattinykäsenä.

Niin tai näin, Macchio oli nappivalinta rooliin. Lempeästä ulkonäöstä huolimatta hemmon työ on jatkuvasti räjähdysaltista ja LaRusson rooli vaatikin juuri tätä. Elokuvan aikana tyyppi vetää niin monet spontaanit raivarit ja ihmeelliset päähänpistot että niiden klaaraaminen kunnialla ei olisi onnistunut ihan keneltä vaan. Mutta näihin tempaukseen palaamme hieman myöhemmin. Vaikka Macchio oli ensimmäisen elokuvan aikaan "jo" 23-vuotias, ei ikä näy tämän babyfacen habituksessa.

Lähes yhtä isossa roolissa elokuvassa on Danielin opettajaksi ja isähahmoksi ajautuva Mr. Miyagi. Näiden kahden välinen suhde on elokuvan punainen lanka ja tähänkin osaan elokuvan tekijät osasivat valita juuri oikean näyttelijän. Pat Morita oli minulle entuudestaan tuttu vain pienestä roolistaan Onnen Päivät-sarjassa, eikä mies ollut alunperin kärkikahinoissa roolista kamppailtaessa. Tuottajat näkivät miehessä vain entisen komedianäyttelijän ja se oli kaikkea muuta mitä tähän osaan vaadittaisiin. Koekuvauksissa mies kuitenkin yllätti kaikki ja nappasi roolin monien ennakkosuosikkien nenän edestä. Lopulta Pat Moritan suoritus Miyagina ansaitsi Oscar-ehdokkuuden. Pysti jäi saamatta mutta se ei vähennä Moritan työn arvoa. Myös hän oli nappivalinta.


Miyagia ei juuri nyt kiinnosta.

Heti elokuvan kärkeen näemme kun Daniel ja hänen äitinsä hyvästelevät vanhat ystävänsä New Jerseyssä ja painuvat kohti Kaliforniaa ja Los Angelesia. Uudessa kaupungissa Danielia odottavat uudet kuviot ja haasteet ja tähän tilanteeseen voi varmasti samaistua jokainen joka on käynyt läpi muuttamisen nuorella iällä. Iso ja tuntematon kaupunki, ei ystäviä entuudestaan ja uusi koulu. Uusi kotikaan ei paljastu varsinaiseksi paratiisiksi mutta asuntokeskuksen naapurusto vaikuttaa sentään asialliselta. Daniel tutustuu Freddie-nimiseen naapurinpoikaan ja saa samantien kutsun rantafutiksen äärelle. Samaan syssyyn Daniel kohtaa Miyagin ensimmäistä kertaa kun LaRusson poppoo kaipaa talonmiehen apua. Miyagi ei paljastu miksikään asiakaspalvelun ammattilaiseksi vaan tyytyy kommunikoimaan "Hai!"-murahduksin. Millä meriiteillä mies sai tämän duuniin?

Rannalla Daniel pääsee hetken aikaa elämään kalifornialaista unelmaa - mimmejä ja hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Yksi gimmoista on Elizabeth Shuen näyttelemä Ali, joka on kieltämättä aika vetävä pakkaus sinivalkoraitaisissa uikkareissaan. Daniel huomaa Alin ja jää tuijottamaan tätä nollat taulussa. Vain kuola suupielistä uupuu. Ilta etenee ja Daniel jatkaa vajaaälyistä tuijotteluaan. Ehkä jossain piireissä moista sekopäistä stalkkausta kutsutaan iskemiseksi, tiedä häntä. Pelimiehenä Daniel pääsee kontaktiin Alin kanssa opettamalla tälle jalkapallon pompottelua. Kikattelua, hassuttelua ja pientä halimista vaivihkaa. Oh, puppy love!

Ilo on kuitenkin lyhytaikaista kun Alin ex-poikaystävä Johnny kaasuttelee paikalle jenginsä kanssa. Tämä ei ole mikä tahansa sekalainen lauma vaan legendaarinen ja pahamaineinen Cobra Kai. Vaviskoot Turtlesit ja Baseballs Furiesit! Nuoret jätkät ovat omaksuneet laumahengen perinpohjaisesti ja jopa jätkien mopokypäriä koristavat Cobra-logot. Myös nahkarotsit kuuluvat samaan katalogiin. Jannut kaasuttelevat mopoillaan villisti ja juovat lämmintä kaljaa. Ilmassa kajahtelevat tutunkuuloiset "that was awesome! whoo!"-karjahtelut. Nämä ovat pahoja jannuja.

Huivipäinen Johnny on lauman henkinen johtaja vapaa-ajalla eikä ärhäkkä kundi katso hyvällä Alin flirttailua uuden ihastuksensa kanssa. Ensitöikseen hän iskee Alin radion paskaksi ja kun Daniel koittaa mennä väliin tekee Johnny sen mihin jokainen nousuhumalainen alfauros-urpo älyn keisarina kykenee - ryhtyy väkivaltaiseksi. Johnny murjoo Danielin kenttään parilla kierrepotkulla ja mylvähtelee Cobra Kain mottoa "No Mercy!". Kobrat kaasuttelevat pois paikalta ja piesty ja nöyryytetty Daniel jää perse pystyssä rannalle sylkemään hiekkaa suustaan. Melkoinen ensimmäinen ilta uudessa kotikaupungissa.


Näinhän siinä monesti mimmien kanssa käy.

Seuraavana päivänä Daniel suuntaa kohti ensimmäistä päiväänsä uudessa koulussa. Toinen silmä muuratuneena umpeen hän tekee ensimmäiset huolestuttavat havaintonsa - Cobra Kain jätkät opiskelevat samassa laitoksessa. Cruel Summer pauhaa taustalla, ikäänkuin merkkinä tulevista vastoinkäymisistä. Luokkatoverit kuittailevat Danielille selkäsaunasta ja nimittelevät häntä ilkkuen "karate kidiksi". Voi tätä ironian määrää.

Mutta jotain hyvääkin löytyy. Edellisenä iltana kohdattu hyväperseinen Ali on myös samassa oppilaitoksessa eikä aikaakaan kun Daniel lyöttäytyy mimmin seuraan liikuntatunnin sivussa. Kobran kundit seuraavat tilannetta sivusta ja lähettelevät toisilleen kummallisia käsimerkkejä joiden perusteella yksi heistä niittaa Danielin kenttään kesken futismatsin. Suht normaalilta vaikuttanut taklaustilanne saa kuitenkin Danielin sytyslangan leimahtamaan loppuunsa ja mies syöksyy zidanemaisesti taklaajan kimppuun ja nykäisee tätä turpiin. Opettaja heittää Danielin täysin perustellusti pois pelistä ja LaRusso poistuu kentältä sadatellen ja haukkuu samalla koko koulun alimpaan maanrakoon. Jannu voisi ehkä pohtia välillä johtuvatko jatkuvat ongelmat joskus myös hänestä itsestään.

Kotona Daniel ryhtyy tuumasta toimeen ja kaivaa esiin pinon Karate-kirjoja. Mr. Miyagi seuraa tilannetta sivusta selvästi huvittuneena. Daniel selittää mustan silmän johtuvan pyöräonnettomuudesta mutta Miyagi tietää kyllä että turpiinhan tuo nuorukainen on saanut. Homma ei kuitenkaan etene vielä small talkia pidemmälle.

Seuraavana päivänä Ali jatkaa Danielin ympärillä pyörimistä. LaRusso on joutunut kahtena peräkkäisenä päivänä myllyttämään muijan takia mutta se ei tunnu vaaleatukkaista lirkuttelijaa haittaavan. Daniel koittaa vihjata Alille että heidän yhdessäolonsa ei ole ehkä se fiksuin idea mutta Alin kommentti asiaan on tyhjentävä "ei se haittaa". Naiset.

Danielin karateintoilu jatkuu ja hän eksyykin paikalliselle dojolle seuraamaan karateharjoituksia. Ja kuinkas ollakaan, tuo dojo on juuri Cobra Kain päämaja jossa nämä armottomat nuorukaiset kouluttautuvat kylmäverisiksi tappajiksi. Talon sensei on John Kreese, sotaveteraani ja egoistinen paskiainen jonka elämänasenne ei tunne sanaa "armo". Hän huutaa oppilailleen ja vaatii heiltä vain parasta. Empatia ja sääli eivät mahdu tämän dojon seinien sisään. Mies on ehdoton nilkki. Toisinsanoen loistava pahis.


Daniel pahuuden ytimessä.

Legendat kertovat että alunperin Kreesen roolia tarjottiin Chuck Norrikselle joka kuitenkin kieltäytyi roolista. Norris kommentoi itse asiaa vuosia myöhemmin toteamalla että tarjousta ei ikinä tullut, mutta jos olisi tullut, olisi hän kieltäytynyt siitä välittömästi. Norris kun ei halunnut että karate yhdistetään johonkin vihamieliseen ja pahaan. Niin Chuck, sinähän olet ollut oikea enkeli omissa elokuvissasi vuosien varrella. Mutta niin tai näin, onneksi Kreesenä nähdään Martin Kove. Äijän tykitys on lähestulkoon leffan parasta antia.

LaRusso koittaa poistua paikalta kaikessa hiljaisuudessa mutta jälleen kerran Cobra Kain nilkit ovat iskeneet silmänsä Danieliin. Turvallinen kotimatka jää haaveeksi kun pimeässä pyöräilevä Daniel jää väijytyksen uhriksi. Mopoilevat ilkimykset kiilaavat hänet alas mäkeä ja Daniel vetääkin näyttävät lipat, tuloksena verinaarmuinen otsa ja solmuun vääntynyt pyörä. Kotona Danielin äiti saa kuulla riipaisevan avautumisen poikansa koti-ikävästä mutta äiti on hieman osaamaton poikansa ongelmien äärellä. Onneksi Miyagi kuulee intensiivisen keskustelun.

Koulussa Ali pyörii edelleen Danielin ympärillä hyttysen lailla. Daniel koittaa jälleen pakitella uuden selkäsaunan pelossa mutta Alin mukaan "tilanne on selvitettävä". Selvä homma blondi, menepä sinä selvittelemään matsia jossa vastakkain ovat ilkeä karate-lauma ja yksinäinen, suht osaamaton italiaano joka saa köniinsä jokaikinen päivä. Hommahan varmasti ratkeaa puhumalla. Naiset.

Nuoripari ajautuu kuitenkin jälleen kimppaan koulun Halloween-tanssiaisissa jonne Daniel on suostunut lähtemään pitkin hampain Miyagin yllyttämänä. Hauskaan suihkupukuun sonnustautunut Daniel saa Alin tanssikaverikseen ja ehkä tämän johdosta Danielin itseluottamus kasvaa idioottimaisiin sfääreihin ja heppu päättää antaa Cobra Kaille pienen koston. Vesiletkukepponen johtaa kuitenkin takaa-ajoon joka päättyy Danielin kotiporteille. LaRusso on saamassa elämänsä selkäsaunaa kun Misfits-henkisiin asuihin pukeutuneet Cobralaiset pätkivät nuorukaista armotta.

Juuri kun Johnny on antamassa Danielille lopullista iskua, tapahtuu jotain yllättävää. Varjoista syöksyy esiin pelastaja joka syöksyy hyökkääjien kimppuun. Hän on takoo vastustajat kenttään yksi kerrallaan ja jakelee iskuja tiuhaan tahtiin. Yksi veijareista saa jopa napakan potkun munilleen. Piesty Daniel seuraa tilannetta puoliksi tajuissaan ja erottaa maassa makaavan joukon keskellä seisovan hahmon. Hän on Mr. Miyagi.


Talonmies elementissään.

Miyagi raahaa haavoittuneen Danielin kotiinsa ja tarjoaa tälle lääkkeitä sekä vinkkejä ongelmien ratkaisemiseksi. Hänen mukaansa Danielin pitäisi selvittää asiat puhumalla. Tämä homma on nähty, toteaa Daniel ja menettää jälleen kerran hermonsa. Lyhyen tupinatuokion jälkeen Miyagi suostuu tulemaan Danielin kaveriksi jotta tämä välttyisi jälleen kerran yhdeltä selkäsaunalta.

Kaksikko suuntaa suoraan ongelman ytimeen eli Cobra Kain dojolle, jossa saamme jälleen yhden muistutuksen John Kreesen totaalisesta paskapäisyydestä. Mies niittaa yhden oppilaansa takaapäin tämän harjoitellessa iskuja ja pitää tälle huutopuhuttelun siitä kuinka taistelussa kuolee jos ei keskity! Niin, karatessahan taistellaan AINA kuolemaan saakka. Tämän jälkeen Kreese komentaa kisällin puskemaan 60 punnerrusta ja tottakai rystysillä. Todellinen reilukerho siis jälleen koossa. Täytyy ihmetellä tässäkin välissä millä meriiteillä mies on ammattinsa ansainnut. Nuori Suomi-liitossa ei tällaista velikultaa kauaa katseltaisi.

Miyagi koittaa solmia aselepoa Danielin ja Cobra Kain välille mutta Kreese on asiasta eri mieltä. Häneen mukaansa Johnnyn ja Danielin tulisi selvittää välinsä välittömästi kaksintaistelussa, mieluiten tietenkin kuolemaan saakka. "Tämä on minun dojoni eikä mikään ompelukerho. Et voi tulla tänne heittämään haasteita taistelematta!", mylvii Kreese.

Miyagi suostuu kohtaamiseen mutta sen täytyy tapahtua puolueettomalla maaperällä. Areenaksi sovitaan kahden kuukauden kuluttua järjestettävä karateturnaus, jossa potut maksetaan pottuina. Kahden kuukauden aselepo on tosiasia mutta Kreese muistuttaa vielä että jos LaRussoa ei jostain syystä nähdä turnauksessa, ovat hän sekä Miyagi "vapaata riistaa". Käviköhän kenelläkään Cobra Kain jätkistä mielessä kertoa kotona vanhemmilleen että valmentajasetä on käyttäytynyt hieman oudosti ja uhkaavasti viime aikoina? Daniel koittaa protestoida turnausta vastaan kusi sukassa mutta Miyagi ei jaksa murehtia. Hän lupaa opettaa Danielille karaten salat.

Danielin karatekoulutus ei kuitenkaan lähde käyntiin odotetuissa merkeissä sillä lyömisen ja potkimisen sijaan Miyagi pistää nuorukaisen tekemään kotitöitä. Ensin vuorossa on autojen peseminen ja vahaaminen. Vaha päälle, vaha pois. Wax on, wax off.

Koulullakin aselepo pitää ja Daniel brassailee Alille olevansa nyt turvassa. Ja tottakai nuorukaisen täytyy myös mennä elvistelemään Cobra Kain hemmojen eteen koska hän tietää etteivät he voi tehdä hänelle juuri tällä hetkellä yhtään mitään. Todella nerokasta jälleen kerran Daniel, todella nerokasta. Kaupan päälle hän sopii tärskyt Alin kanssa jotka menevät ihan ookoosti. Tällä kertaa ei tule edes turpiin.


Mr. Miyagi suosittelee lapsityövoimaa.

Miyagin koulutus jatkuu kiehtovalla ulkoterassin hiomisella ja Daniel ei varsinaisesti kiljahtele riemusta. "Left circle, right circle" hokee Miyagi ja alleviivaa Danielille oikean liikeradan löytämistä. LaRusso puurtaa terassin äärellä naama hiessä yömyöhään ja urakan jälkeen hän saa taisteluopin sijaan käskyn lähteä kotiin. Danny pyöräyttelee silmiään mutta ei kyseenalaista Miyagia. Vielä.

Paria päivää myöhemmin urakointi jatkuu. Tällä kertaa luvassa on aidanmaalausta ja tämänkin urakan kohdalla Miyagi painottaa Danielia ylläpitämään selkeää ja toistuvaa ylös alas-liikerataa. Tuntien ähinän jälkeen urakka on valmis ja Daniel menee ilmoittaan asiasta ylpeillen. Into laantuu pian kun Miyagi kysäisee Danielilta maalasihan tämä aidan varmasti kummaltakin puolelta. Hammasta purren hän palaa työn äärelle ja homma jatkuu jälleen yömyöhään.

Mitä seuraavaksi? Tiskaus? Ruohonleikkuu? Veroilmoituksen täyttö?

Seuraavan päivän talonmaalausurakka ja saa Danielin lopulta napsahtamaan. Hän syöksyy Miyagin luo ja vaatii selitystä siihen miksi karateopetus ei ole vieläkään alkanut vaan hän joutuu tekemään vain työurakoita. Miyagi kuuntelee valitusta aikansa kunnes päättää näyttää mistä hommassa on oikein kyse. Suoritetut työtehtävät on tehty Danielin motoriikan takia ja jatkuvan toiston takia hänen päähänsä on syöpynyt refleksisarja joka on suunniteltu puolustautumista varten. Miyagi takoo kombon kohti Danielia ja omaksi yllätyksekseen tämä torjuu iskuista ja potkuista jokaisen. LaRusson silmät aukeavat ja hän tajuaa koulutuksen alkaneen jo päiväkausia sitten, hän ei ole vaan itse tajunnut asiaa. Valitus loppuu. Pitäisiköhän tästä nyt vetää johtopäätös että työmaat ja raksat ovat täynnä potentiaalisia karatemestareita.

Pikkuhiljaa koulutus etenee kotitöistä kohti konkreettisempaa toimintaa ja kaksikko suuntaakin veden ääreen. Ensin Daniel joutuu opettelemaan tasapainottelua valtavien aaltojen edessä ja tämän jälkeen Miyagin soutuveneen nokassa. Tilannekomiikan mestarina Miyagi pudottaa Danielin jäiseen veteen josta tämä koittaa kiivetä takaisin veneeseen henkensä hädässä. Miyagi nauraa katketakseen.

Hieman aiemmin Daniel näkee Miyagin treenaamassa ilmavan ja vakuuttavan näköistä potkua tolpan päällä rannalla. Miyagin mukaan kyseessä on kurkipotku. Daniel ihmettelee hommaa aikansa ja pistää sen korvansa taakse. Tuota potkua hän tulee toden totta tarvitsemaan hieman myöhemmin.

Koskettavampia hetkiä koetaan seuraavana iltana kun Daniel saapuu Miyagin asunnolle ja löytää tämän humaltuneena, laulamassa itsekseen. Syy juomiseen selviää myös pian: on Miyagin ja hänen edesmenneen vaimonsa hääpäivä. Vanhus kertoo Danielille ensikohtaamisestaan vaimonsa kanssa, muistelee hieman sotahistoriaansa ja yhtäkkiä hänen mieleensä palautuu hänen vaimonsa kuolema. Kuolema kesken synnytyksen. Miyagi menetti samalla kertaa vaimonsa ja lapsensa. Asioiden läpikäyminen saa Miyagin murtumaan kyyneliin ja pian hän sammuukin pedilleen. Daniel peittelee hänet ja huomaa vaivihkaa pöydälle levitetyt esineet. Lehtiartikkelien joukossa lojuu Miyagille urhoollisuudesta myönnetty Medal Of Honor, joka on korkein Yhdysvaltain hallituksen myöntämä sotilasansiomitali. Ei siis se peli.

Periaatteessa kyseinen kohtaus on elokuvan juonen kannalta täysin yhdentekevä mutta se tuo silti mukanaan jotain ainutlaatuista, aitoa ja lämmintä tunnelmaa. Pääsemme kurkistamaan hieman tarkemmin aina niin mystisen Miyagin menneisyyteen. Tämä on mies paljon enemmän kuin pelkkä maahanmuuttaja ja talonmies. Kohtaus tuo myös Danielia ja Miyagia entistä lähemmän toisiaan ja Danielin peitellessä sammunutta mestariaan hänen katseestaan on aistittavissa sekä sääliä että kunnioitusta tätä kohtaan. On kuvaavaa että tuotantoyhtiö halusi pudottaa tämän kohtauksen elokuvan sen hitaan tempon takia. Ohjaaja Avildsen joutui takomaan tosissaan nyrkkiä pöytään että kohtaus saatiin säilytettyä ja hyvä niin - ohjaajan mielestä juuri tuo kohtaus toi Pat Moritalle Oscar-ehdokkuuden.


The Drunken Master.

Koskettavan hetken jälkeen nähdään yksi elokuvan huippukohdista kun Daniel treenaa yksinään tulevaa turnausta varten. Luvassa on siis aina niin herkullinen Training Montage. Karate Kidin yhteydessä ei kuitenkaan puhuta nopeista leikkauksista, ähinästä tai pumppaavasta hard rockista vaan kyseessä on kaunista kuvamateriaalia Danielista treenaamassa rannalla tolpan nokassa kurkipotkua. Toisessa otoksessa hän on yksin kimaltelevalla avomerellä veneessä harjoittelemassa tasapainottelua ja iskuja. Kaunista kuvaa höystää tunteellinen huilumusiikki ja kaikenkaikkiaan montaasi tuo elokuvaan vakuuttavan ja tietynlaista zenmäisyyttä tuovan hengähdystauon. Yksi ehdottomista Training Montage-lemppareistani heti Rocky kakkosen jälkeen. Wau!

Darrastaan selvinnyt Miyagi pääsee myös osallistumaan treenaukseen ja vihdoin luvassa on Danielin kauan odottamaa lyöntiharjoittelua. Hommasta ei tahdo tulla kuitenkaan mitään koska nuorukainen ei malta keskittyä hommaan tarpeeksi. Hän vetää aikansa Apollo Creed-henkistä showta kunnes Miyagi kyllästyy ja niittaa oppilaansa kenttään parilla tarkoin valitulla iskulla. Älä opeta isääs hutkimaan, Daniel-san.

Matkalla turnaukseen saamme nähdä vielä Danielin syntymäpäivät jotka menevät - ihan vaikka vaihtelun vuoksi - täysin putkeen. Saman päivänä aikana hän saa ajokortin, uuden otteluasun sekä oman auton Miyagilta ja vielä anteeksiannon Alilta. Nuori romanssi on kokenut pieniä karikkoja mutta Danielin sinnikkyys saa suhteen jälleen kukoistukseensa ja nuori pari juhlistaa tätä imuttelemalla lähes kuvottavan estottomasti pelihallin läheisyydessä.


Epic & Iconic.

Ja sitten suuri päivä koittaa: All Valley Karate Tournament. Totuuden hetki. Kiirastuli. Jo pukukopissa Daniel joutuu koville kun hetken aikaa piileskelleet Cobra Kain velikullat palaavat porukalla. Töniminen alkaa hyvissä ajoin ennen varsinaista ottelua kunnes kisatuomari ennättää väliin. Yksi Cobralaisista ilmoittaa Danielin olevan "dead meat" - tuli pisteitä tai ei. Lienee sanomattakin selvää että tuo termi ei irtoa nuorukaisen huulilta yhtä vakuuttavasti kuin Clubber Langin uhkaillessa Rockya.

Saavumme itse turnauspaikalle. Kymmenet ja kymmenet kilpailijat ovat tulleet mittelemään voimiaan ja taitojaan tähän turnaukseen. Ähinä käy useilla matoilla kun taistelijat kohtaavat toisensa joka puolella salia. Yleisö mylvii ja kannustaa suosikkejaan. John Kreese seurailee tilannetta kädet puuskassa Cobra Kain kulmauksessa. Ilmassa leijuu suuren urheilujuhlan ja potentiaalisen verilöylyn tuntua.

Turnaus on ensimmäinen Danielille sekä Miyagille. Kumpikin on säännöistä täysin pihalla ja Alin noin 5 sekuntia kestävä pikaperehdytys sääntöihin saa Danielin kärryille meiningistä. Ensimmäinen matsi meinaa silti mennä pöpelikköön heti kättelyssä. Pari ensimmäistä pistettä Daniel menettää silkkaa kokemattomuuttaan, mutta sitten Miyagin opit alkavat palautua mieleen. LaRusso nappaa voiton ensimmäisestä ottelustaan ja tämä saa Alin kiljahtelemaan "Daniel, you're the best!".

Bill Conti. Siinä on mies joka on vastuussa joukosta ikimuistoisimpia elokuvasävelmiä koskaan. Kerman kirkkain tähti on ehdottomasti Gonna Fly Now, joka on tuttu aivan jokaiselle. Ja kas kummaa, kun tässä ollaan jo vedelty yhtäläisyyksiä ihan tarpeeksi Rockyn ja Karate Kidin välille, arvaappas huviksesi kuka on vastuussa tämänkin elokuvan sävellystyöstä? Bingo. Conti taitaa tosiaan iskevien ja kannustavien tunnusmusiikkien tekemisen eikä miehen työ tässä elokuvassa jää yhtään Rocky-sävelten varjoon. Conti on myös vastuussa tässä turnauksessa kuultavasta, suoraansanoen uskomattomasta You're The Best-kappaleesta, jonka esittää Joe Esposito. Kävi nimittäin aikoinaan näin että alunperin kyseinen ralli oli sävelletty Rocky III:sta varten. Kalkkiviivoilla Sylvester Stallone päätti kuitenkin turvautua Survivor-nimiseen bändiin jonka legendaarinen Eye Of The Tiger valittiin elokuvan tunnuskappaleeksi. Ja loppu onkin historiaa. You're The Best jäi kakkoseksi kalkkiviivoille mutta Conti sai balsamia haavoihinsa kun kappale kuultiin Karate Kidin paraatipaikalla. Ympyrä sulkeutuu täydellisesti kun Survivor pääsi vielä mukaan tämän elokuvan soundtrackille The Moment Of Truth-biisillään. Pienet piirit, totta tosiaan.

Biisin pumpatessa taustalla seuraamme turnauksen etenemistä loistavasti leikatun montaasin muodossa. Pääosassa on Danielin nousu tilastoissa mutta myös Cobra Kain veijarit esittelevät otteitaan. Osa kokee murskaavan pettymyksen kun heidän eliminoidaan kisasta yksi kerrallaan milloin Danielin, milloin jonkun muun toimesta. Kreese raapii päätään ja pohtii että eikö homman pitänyt olla pelkkä läpihuutojuttu.

Olemme jo välierissä. Mukana on Danielin lisäksi kaksi Cobra Kain edustajaa sekä Darryl Vidal-niminen taituri. Ensimmäisessä välierässä Johnny kohtaa Vidalin eikä kaksinkertainen mestari saa juuri minkäänlaista vastusta Vidalista. Johnny takoo itsensä finaaliin suoraan 3-0-pistein ja jää odottamaan kenet saa siellä vastaansa.

Danielin vastus on Bobby, ainoa Cobra Kain edustaja joka on aiemmin elokuvan aikana koittanut estellä muita jengiläisiään pieksämästä LaRussoa täysin luutomuksi. Nuorta Luke Skywalkeria erehdyttävästi muistuttava Bobby Brown saa Kreeseltä komennon rampauttaa Daniel jotta tämä ei pääsisi finaaliin. Vittu mikä kyrpä. Bobby koittaa pistää vastaan diskauksen pelossa mutta Kreesen käsky on laki. Ottelu päättyy heti kärkeensä Cobralaisen kuolettavaan hyppypotkuun joka nasahtaa Danielin nilkkaan. Parkuva LaRusso romahtaa kenttään ja Brownin epätoivoiset anteeksipyynnöt kaikuvat kuuroille korville. Oliko turnaus tässä? Tähänkö kaikki päättyisi?


Daniel on telottu, Kreese onnensa kukkuloilla.

Daniel saa tuomaristolta 15 minuuttia aikaa palata tantereelle. Miyagin ja lääkärin mielestä olisi järkevintä jos Daniel tyytyisi kohtaloonsa eikä lähtisi enää leikkimään lähes murtuneen jalan varassa. LaRusso on kuitenkin eri mieltä asiasta ja hän kertoo Miyagille kuinka ilman voittoa hän ei tule ikinä saavuttamaan tasapainoa. Ei itsensä, ei Alin eikä kiusaajiensa suhteen. Jos homma jää tähän, Cobra Kai tietäisi nujertaneensa hänet jälleen kerran. Miyagi miettii asiaa noin kahden sekunnin ajan ja ottaa sen jälkeen poppakonstit käyttöön. On aika pistää jalka kuntoon ja poika tappelemaan.

Salin puolella Johnny ja Kreese ovat jo nostamassa voittopokaalia ilmaan kunnes Ali syöksyy kuuluttajan äärelle ja kertoo Danielin tekevän paluun. Yleisö kohisee. LaRusso nilkuttaa areenalle ja saa suosionosoitukset. On aika selvittää tämä asia lopullisesti. Mies miestä vastaan, niinkuin silloin aiemmin hiekkarannalla. Johnny vs Daniel.

Kaikkien yllätykseksi Daniel nappaa ottelun kaksi ensimmäistä pistettä. Aggressiivinen Johnny on liian hyökkäävä ja unohtaa puolustuksen täysin. Tyynesti ja rauhallisesti otteleva Daniel rokottaa Johnnya tämän virheistä ja näyttää että All Valleyn turnaus saa uuden mestarin. Kreese huomaa tilanteen ja ottaa aikalisän. On aika miettiä kuviot uusiksi.

"Sweep the leg!", komentaa Kreese ja saa Johnnyn hämilleen. Cobra Kain nuoremman osaston suorittama vainoaminen alkaa vaikuttamaan pikkulasten pihakiusaukselta kun itse pääjehu määrää oppilaitaan toistuvasti vahingoittamaan LaRussoa surutta. Tässä ei ole enää kyse mustasukkaisuudesta tai kolmiodraamasta, tämä on aitoa kostonhimoa ja armottomuutta. No mercy!

Johnny ottaa homman haltuun ja ryhtyy takomaan Danielia määrätietoisesti mutta sääntöjen rajamailla. Iskut viedään loppuun saakka ja tilanne onkin pian tasan 2-2. Johnny takoo myös pari iskua joista ei saa pisteitä, ihan vain lisätäkseen Danielin tuskaa. Viimeinen isku on täsmäpommi LaRusson jo valmiiksi telottuun jalkaan ja jälleen kerran Daniel pyörii matolla tuskissaan. Hän pääsee hädintuskin ylös ja pystyy seisomaan enää yhden jalan varassa. Ottelu on ratkaisutilanteessa. Seuraava isku ja piste tulevat ratkaisemaan voiton. Kalavelat on maksettu, nyt on kyse enää reflekseistä ja reagoinnista. Taidosta ja tunteesta. Aidosta karatesta.

Ottelijat hakeutuvat asemiinsa. Yhtäkkiä Daniel ottaakin erilaisen aloitusasennon mitä olemme nähneet aiemmissa otteluissa. Hän nostaa molemmat kätensä sekä jo lähes tuhotun jalkansa ilmaan ja keskittyy. Kaikki kipu on unohdettava täksi sekunnin murto-osaksi jonka tuleva liike tulee vaatimaan. Kaikki voima on keskitettävä tähän yhteen, ratkaisevaan suoritukseen. On aika viedä Miyagin opettamat asiat loppuun saakka.


Totuuden hetki.

Daniel suorittaa täydellisen kurkipotkun ja lasauttaa Johnnya nassuun niin että lätkähdys kuuluu kotikatsomoihin saakka. LaRusso on uusi mestari ja yleisö syöksyy nostamaan Danielin käsivarsilleen. Itkevä Johnny tuo Danielille pokaalin ja parkuu "you're alright LaRusso!". Kaunat on siis unohdettu nyt kun kaikki ovat saaneet tasaisesti turpiinsa. Daniel huutaa Miyagille "we did it" ja loppufanfaarit saattavat meidän päätökseen. Ihan kuin Rockyssakin.

Kuten jo tekstin alussa totesin, periaatteessa Karate Kid on vain nuorisolle suunnattu Rocky. Daniel ei ole iso könsikäs vaan normaali teini-ikäinen joka painii samanlaisten ongelmien kanssa kuin kaikki muutkin murrosikäiset. Mimmit, ongelmat koulussa, kiusaaminen, uusi asuinympäristö ja siihen sopeutuminen. Isättömälle Danielille tuo kaikki oli varmasti haasteellista ja siksi onkin hienoa nähdä kuinka hän elokuvan lopussa ylittää ongelmansa. Hän on saanut kaipaamansa isähahmon Miyagista, tyttöystävän Alista ja rauhan kiusaajiltaan. Vaikka monet elokuvan hahmoista ovat vain karikatyyreja, on Karate Kid inspiroiva ja innostava elokuva arkisten asioiden ja ongelmien läpikäymisestä. Okei, jokainen meistä ei ole joutunut ilkeän karatelauman jahdattavaksi mutta kuitenkin - tajuat varmaan mihin tässä viittaan.

Ehkä juuri näiden yleismaailmallisten juttujen takia Karate Kid räjähti odotetusti hitiksi. Elokuva ei kuitenkaan ollut pelkkä teiniyleisön suosikki vaan se nautti myös hieman yllättäen kriitikoidenkin suosiosta. Vaikka Pat Morita ei saanutkaan roolistaan Oscaria, elvytti elokuvan hänen uransa uuteen nousuun. Ralph Macchio nousi teinilehtien kansikuvapojuksi. Elokuva poiki mittavan oheistuotebisneksen joka piti sisällään mm. action-figuureja, julisteita, pelejä, paitoja ja tosiaan - pari elokuvaakin.

En nyt lähde mihinkään syväanalyyseihin kahdesta jatko-osasta jotka tehtiin molemmat 5 vuoden sisään ensimmäisen leffan jälkeen. Karate Kid II vie Danielin ja Miyagin jälkimmäisen kotiseudulle Okinawaan jossa hän joutuu kohtaamaan omat menneisyytensä haamut. Elokuva sisältää edeltäjäänsä enemmän draamaa eikä se tehnyt ainakaan pari vuotta sitten darrassa katsottuna isompaa vaikutusta. Jostain syystä elokuva tuntui aivan tolkuttoman pitkältä vaikka sen todellinen kesto on vähemmän kuin tämän ensimmäisen osan. Daniel on oma itsensä, Miyagi on oma itsensä mutta jotain elokuvasta jää puuttumaan.

Samana vuonna (1986) Macchio oli pääroolissa Crossroads-nimisessä blues-elokuvassa jossa hän näytteli nuorta kitaristia joka sai oppia vanhalta blues-mestarilta. Hänen opetuksellaan Macchio etenee haasteissaan kunnes kohtaa lopulta uskomattomassa guitar duelissa itsensä Steve Vain... Enpä tiedä, en ole nähnyt tätä leffaa noin 10 vuoteen mutta mielikuvissani se on vain Karate Kid kitaran varressa. Ehkä pitäisi tsekata leffa uudestaan lähitulevaisuudessa. Jo tässä vaiheessa Macchio alkoi vahvasti profiloitua ikuiseksi yhden roolin näyttelijäksi.

Karate Kid III ei nostanut tasoa, päinvastoin. Vanha kettu John Kreese ei ole unohtanut nöyryytystään turnauksessa pari vuotta aiemmin ja vannoo edelleen kostoa Danielia ja Miyagia kohtaan. Mikä tätä jätkää vaivaa? Hän ottaa kostoretkelleen mukaan vanhan sotakaverinsa Terry Silverin joka on vielä Kreeseäkin kummallisempi sekopää. Ponnaripäinen niljake punoo juonen jonka tarkoituksena on pistää Daniel Miyagia vastaan ja saada näiden kahden välille välirikko. Mukana pyörii joku mimmi ja loppuhuipennuksena palaamme jälleen karateturnaukseen jonka voittajaa ette varmasti osaa arvata.

Vuonna 1994 ilmestyi vieläkin hämmentävämpi The Next Karate Kid jonka pääosassa nähtiin Moritan lisäksi - ei suinkaan Macchio vaan Hilary Swank. Kyllä, it's true, se on totta. Karate Kid jonka pääosassa ei ole Daniel LaRusso vaan ihan oikea tyttö. Miksiköhän Stallone ei ikinä tehnyt Rockya jonka pääosassa olisikin ollut naispuolinen nyrkkeilijä. Toisaalta Bart profetoi Simpsoneiden kutoskaudella elokuvan Rocky VII - Adrian's Revenge jo vuosia sitten joten saumathan vielä on... Noh, nyt rupeaa jo menemään absurdiksi. Ja totta, absurdiltahan tämä nelososa ainakin paperilla vaikuttaa. Siis jos tätä nelososaksi haluaa kutsua. Itse en ole elokuvaa ikinä nähnyt, ja tähän tuskin tulee muutosta. Elokuvaa on parjattu vuosien varrella runsaasti enkä osaa nähdä sitä miltään kantilta kuuluvaksi tähän alkuperäiseen elokuvasarjaan. Sinänsä hassua että Hilary Swank näytteli vanhan opettajan koulutuksessa olevaa taistelijaa roskaksi haukutussa elokuvassa - 10 vuotta myöhemmin nainen sai Oscarin parhaasta naispääosasta Clint Eastwoodin ohjaamasta Million Dollar Babysta jossa hän oli vastaavassa tilanteessa.


Hnngh.

Vuonna 2010 valkokankaalle saapui vuosia huhuttu ja epäuskoisesti odoteltu uusi Karate Kid. Alkuperäisen leffan fanit ilmaisivat närkästyksensä projektia kohtaan ja ilmoittivat sen olevan täysin tarpeeton. Näppäimistöt rutisivat kun kitisevät fanipojat avautuivat tuskastaan nettifoorumeilla. Kynsiä pureskeltiin, rillejä nosteltiin, ehkäpä muutama kyynelkin tirautettiin. Saatoin olla yksi heistä.

Yksi elokuvan tuottajista oli Will Smith ja tottakai päärooliin valittiin fanien kauhuksi hänen oma poikansa Jaden Smith. Pientä lohtua toi silti Jackie Chanin kiinnittäminen vanhan mestarin rooliin, mutta ennakkoasetelmat olivat silti huolestuttavat. Aikooko ne tosiaan pilata meidän oman leffan?

Toisinaan on hienoa huomata olleensa väärässä. Kyllä, vuoden 2010 Karate Kid on remake mutta se ei tarkoita sitä että elokuvaa olisi lähdetty toisimaan yksi yhteen. Daniel LaRusson nimeä ei ole kaivettu esille ja vanha Miyagikin (RIP Pat Morita) saa levätä rauhassa. Uusi elokuva vie katsojat Kiinaan jossa Jaden Smithin näyttelemä Dre joutuu... noh, ehkä tätä ei ole tarvetta aloittaa aivan alusta. Leffa ei ole mestariteos mutta meikäläisen silmissä se ei vienyt alkuperäisen elokuvan loistosta mitään pois. Ja jos uusi Karate Kid ei kiinnosta niin hei - tsekkaa se edes Jackie Chanin suorituksen takia. Vanha kettu loistaa roolissaan.

Huolimatta huolimattomista jatko-osista, alkuperäinen Karate Kid on pysynyt meikäläiselle henkilökohtaisesti tärkeimpien elokuvien kärkisijoilla jo noin 20 vuoden ajan. On hienoa huomata että vielä tänäkin päivänä leffa toimii ongelmitta eikä se ole kärsinyt minkäänlaisesti taantumasta vuosien mittaan. Elokuva on vaikuttanut niin monen nykyajan aikuisen nuoruuteen että se tulee säilymään pop-kulttuurissa erilaisten viittausten ja kulttisuosion kautta vielä pitkän aikaa. Jos haluat viihdyttävän ja hyvän fiiliksen tuovan matkan 80-luvulle, on tämä leffa yksi nopeimmista reissuista sinne.

Ja hei, testaa siinä ohessa vieläkö kurkipotku irtoaa sinultakin niinkuin ala-asteen pihalla aikoinaan.



keskiviikko 19. lokakuuta 2011

#7 - Teenage Mutant Ninja Turtles (1990)


Neljä viemäreihin ajautunutta kilpikonnaa joutuu kontaktiin mystisen mönjän kanssa jonka johdosta ne rupeavat muuttumaan ihmismäisiksi, älykkäiksi olennoiksi. Samassa litkussa lillunut viemäreissä asusteleva entinen ninjamestari muuttuu rotaksi ja ryhtyy kilpikonnien oppi-isäksi. Rotta nimeää kilpikonnat legendaaristen taidemaalarien mukaan ja ne taistelevat Mestari Tikun johdolla ilkeää Silppuria vastaan, jonka joukkoihin kuuluvat mm. ulkoavaruudesta saapunut puhuva aivoläjä, punkkarivillisika ja sarvikuonoanarkisti.

On ehkä vaikea näin jälkeenpäin ymmärtää että noin 20 vuotta sitten yllä oleva tarina oli sitä kaikista kuuminta kamaa. Turtleseihin oli hulluna ihan jokainen, ainakin alle 10-vuotiaan silmin katsottuna. Meille kelpasi kaikki: sarjakuvat, lelut, leffat, piirretyt, reput, kynät, purkat, kumiveneet, pelit, sarjakuvalehdet. You name it, we had it. 20 vuotta sitten Teenage Mutant Ninja Turtles oli the shit.

Turtlesien lähtökohdat ovat niin totaalisen kreisit että kukaan ei voisi kehitellä moista ideaa täysin tyhjästä. Ei ainakaan täysin tosissaan. Ja kuten arvata saattaa, alkuperäinen idea syntyi jossain ihan muualla kuin rahanhimoisten tuotantoyhtiöiden palavereissa. Palatkaamme siis teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien syntyhistoriassa alkutekijöihin, aina 80-luvun alkupuolelle.

Ystävykset Kevin Eastman ja Peter Laird viettävät iltaa jälkimmäisen luona. Parikymppiset jannut rapsuttelevat päätään ja koittavat kovasti keksiä paperille jotakin uutta ja erilaista. Ongelma, jonka parissa tuhannet ja tuhannet sarjakuvapiirtäjän urasta haaveilevat painivat tänäkin päivänä. Mitään kiinnostavaa ei tunnu syntyvän ja nuorukaisten huomio keskittyy entistä enemmän olohuoneessa pauhaavan TV:n ruudulle. Ilta etenee ja idea kimpoilevat entistä hitaammin. Lopulta homma kääntyy väsyneen hassuttelun puolelle ja kaverukset rupeavat piirtelemään parodioita supersankareista. Kynät sauhuavat ja kohta Eastman huomaa luoneensa paperille jotakin todella erikoista: Pieni kilpikonna joka pitelee kahta nunchakua käsissään ja huivia päässään. Absurdi luomus kirvoittaa kundeilta ensin hersyvät nauruvat mutta pian he tajuavat että tässä uhmakkaassa kilpparissa saattaisi tosiaan olla jotain kehittelemisen arvoista. Eastman päättää teoksen olevan nimeltään Ninja Turtle. Laird ilmoittaa kilpikonnan olevan teini-ikäinen. Miksei, tuumii Eastman. Lairdin ehdotuksesta kilpikonna myös monistetaan ja niitä päätetään tehdä yhteensä neljä kappaletta.

Paperille on ilmestynyt neljä teini-ikäistä mutanttininjakilpikonnaa.

Eastmanin ja Lairdin mielestä oli tärkeää erotella kilpikonnat selkeästi jo alusta lähtien. Tärkein tehtävä oli tietenkin nimetä porukka osuvasti ja mieleenpainuvasti. Koska kaksikko arveli japanilaisten nimien olevien liian hankalia länsimaiselle kohderyhmälle, päättivät he keksiä jotain muuta. Taidehistoriaa opiskelleet miehet päättivät nimetä kilpikonnat oikeiden ihmisten mukaan ja kohteeksi pääsivät (tai joutuivat) arvon herrat Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni, Donato di Niccolò di Betto Bardi, Raffaello Sanzio da Urbino ja tietenkin Leonardo Da Vinci. Okei, eivät nuokaan nimet normikansalaisten huulilta tuosta vaan irtoa joten nimet typistettyiin vielä simppelimpään muotoon. Tervetuloa kehiin Leonardo, Michelangelo, Raphael ja Donatello!


Nämä kundit vaikuttivat myös sinun lapsuuteesi.

Monet seikat Turtlesissa saivat alkun silkasta parodian tekemisen tarpeesta. Esimerkiksi Silppurin käskyn alaisena toimiva Jalkaklaani on väännelty versio Daredevilin sivuilta tutusta Käsi-ninjajoukosta. Myös Daredevil sai voimansa kohtaamisesta radioaktiivisen jätteen kanssa. Ja tsekkaapas huviksesi minkälaisia aseita Daredevilin vakiovastustaja Elektra käyttää? Bingo.

Ymmärrettävästi varsin kummallinen joukkio ei herättänyt varsinaisesti riemunkiljahduksia palavereissa, joissa Eastman ja Laird koittivat myydä ideaansa eteenpäin. Julkaisijat yksi toisensa jälkeen pudistelivat päätään kaksikon touhuille. Fuck this shit, tuumivat miehet ja päättivät julkaista koko paskan omakustanteena, aitoon DIY-tyyliin. Hankkeen mahdollisti Eastmanin 500 taalan veronpalautus, ja loput pesämunasta lainattiin miehen sedältä. 1200 dollaria riitti 3000 kopion painattamiseen ja pieneen mainokseen alan piirien keskuudessa suurta suosiota nauttivassa Comic Buyer's Guide-lehdessä. Vastaanotto oli shokeeraava.

Mainoksesta innostuneet jälleenmyyjät ja levittäjät ottivat välittömästi yhteyttä kaksikkoon ja halusivat ostaa kaikki mahdolliset kopiot näiden kilpikonnien seikkailuista. Eastman ja Laird olivat ällikällä lyötyjä mutta nuoresta iästään huolimatta miehet eivät jääneet lepäämään laakereilleen tai paistattelemaan äkillisessä suosiossa. Pian ensimmäisen painoksen jälkeen kaksikko polkaisi pystyyn Mirage Studioksi nimeämänsä firman joka tulisi toimimaan Turtlesien julkaisijana tästä eteenpäin. 

Huhut uudesta jännittävästä lehdestä levisivät kulovalkean tavoin sarjakuvian ahmivan fanijoukon keskuudessa. Hype rupesi syntymään. Miehet pommittivat tiedotteillaan radiokanavia ja eri lehtiä, jotka yksi kerrallaan tarttuivat syöttiin. Ensimmäinen 3000 kappaleen painos myytiin loppuun ennätysajassa. Toista lehteä painettiin jo 15 000 kappaletta ja lopputulos oli sama. Kolmatta numeroa uskallettiin painaa 35 000 kappaletta. Menekin osaat jo varmasti arvata itse. Tässä vaiheessa ensimmäisestä numerosta maksettiin keräilijöiden keskuudessa jo viisikymmenkertaisia hintoja! Eastman ja Laird olivat löytäneet pitkään etsimänsä kultasuonen ehkä kaikista epätodennäköisimmän hahmokokoelman avulla.

On toki syytä muistuttaa että tässä vaiheessa kilpikonnat olivat vielä kohtalaisen kaukana siitä millaisina me nykyään ne muistamme. Alkuperäiset mustavalkoiset sarjakuvat olivat visuaalisesti tylympiä eikä oltu suunnattu missää nimessä lapsiyleisölle. Rahalla on kuitenkin ihmeellinen vaikutus.


#1 - Tästä se kaikki lähti.

Pian Eastman ja Laird huomasivat Turtlesissä piilevän potentiaalia johonkin paljon suurempaan. Miesten mielestä kilpikonnia oli turha koittaa pitää pelkästään intohimoisten sarjakuvaharrastajien varjeltuna salaisuutena. Ensimmäisen Turtles-oheistuote näki päivänvalon suhteellisen pian kun Palladium Books tuotti sarjakuvaan pohjautuvan paperilla pelattavan roolipelin. Dark Horse tuotti pelissä käytettävät muoviset figuurit, ja tämä paketti edesauttoi kilppareiden suosion kohisevaa kasvamista.

Ja tässä vaiheessa tarinaamme astuu mukaan raha. Kahiseva. Cash. Monen asian mahdollistava mutta myös usean asian korruptoiva raha.

Lisenssibisneksessä uraansa luonut agentti Mark Freedman oli yksi monista tahoista jotka huomasivat uuden hittisarjakuvan potentiaalin. Mies iski hampaansa kiinni Eastmaniin ja Lairdiin ja puhui miesten päät pyörälle. Nuoret miehet olivat vielä tuossa vaiheessa varsin alkuvaiheessa uraansa ja miehet suostuivat yhteistyöhön. Freedman lupasi paisuttaa Turtlesista valtaisan ilmiön sarjakuvamaailman ulkopuolella. Mikä jottei, tuumivat Eastman ja Laird ja raapustivat nimensä paperiin. Lumipallo rupesi pikkuhiljaa pyörähtelemään.

Freedman tiesi heti alusta lähtien että kohderyhmä näille kilpikonnille olisi varsin helppo löytää. Lapset, tottakai. Kelatkaa nyt mikä oli oikeasti mielestänne penskana hienointa? No tietysti ninjat, robotit, yliluonnolliset jutut, siistit olio ja muu vastaava toiminta. Turtles oli kaikkea mitä lapsen mieli tarvitsi, yhdessä napakassa ja kompaktissa paketissa.

Ensitöikseen mies otti yhteyttä eri lelufirmoihin ja koitti tarjota uutta ideaa monille eri tahoille. Mies sai osakseen kiinnostunutta kyselyä, mutta ei lopulta mitään mikä olisi johtanut varsinaisen diilin syntymiseen. Turtles oli konseptina uusi ja raikas, mutta firmojen pamppujen mielestä liian radikaali. Lopulta pieni Playmate-firma päätti ottaa riskin ja teki yhteistyösopimuksen ensimmäisten Turtles-lelujen valmistamisesta. Pienellä lisävaatimuksella tietenkin.

Playmate ilmoitti Freedmanille kylmät ehdot - jos Turtles ei saa näkyvyyttä televisiossa sarjan muodossa, ei leluja kannata tehdä. Lapsen mieli on levoton mutta tietyissä asioissa järkähtämätön ja kylmän analyyttinen. Mitä ei voi nähdä, sitä ei voi haluta. Mitä näytetään televisiossa, sitä on pakko saada. Freedman ymmärsi yskän ja siirtyi seuraavan tahon äärelle.


Hetki joka muutti kaiken.

Turtles-piirrossarja ilmestyi TV-ruutuihin ensimmäistä kertaa joulukuussa 1987. Fred Wolfin animoima ja Murakami-Wolf-Swenson Film Productions Inc:n (jessus mikä nimihirviö, mahtuikohan käyntikorttiin?) tuottama sarja esitteli maailmalle Turtlesin, joka oli kaukana Eastmanin ja Lairdin alkuperäisistä sarjakuvista. Miehet olivat jo tässä vaiheessa jääneet neuvotteluissa hieman syrjälle, ei heillä ollut juuta eikä jaata sanottavaan sarjan lopullisesti ulkoasusta ja tunnelma. Kohderyhmänä olleet lapset hullaantuivat kuitenkin sarjaan välittömästi, ja testausmielessä tehdylle viidelle jaksolle ruvettiin vääntämään jatkoa pikimmiten

TV-sarja erosi toden totta monella tapaa alkuperäisestä sarjakuvasta. Sarjassa Turtlesit esiintyivät ensimmäistä kertaa omilla väreillään, eli klassisessa violetti-punainen-sininen-oranssi-kombossa. Kilpikonnat olivat luonteeltaan huomattavasti letkeämpiä tapauksia kuin sarjakuvien sivuilla ja jaksot olivatkin täynnä mitä typerimpiä puujalkavitsejä. Ja kuten kaikki tietävät, typerät puujalkavitsit ovat niitä vitseistä jaloimpia. Ei sovi myöskään unohtaa kaikkia hokemia jotka jäivät elämään sarjan myötä. Cowabunga! Far-out Dude! Myöhemmin olen tajunnut että Turtlesien jutut olivat kuin parodioita stereotyyppisistä jenkkisurffareista. Terveisiä vaan Patrick Swayze-vainaalle ja muille Point Breakin hemmoille. Cheers!

Kuvaan astuivat myös Krang, Bebop, Rocksteady ja loputon posse Jalkaklaaniin kuuluvia robottisotureita. Vuosien mittaan ruudussa vilahteli mitä kummallisimpia otuksia, jotka olivat useimmiten syntyneet pirullisen ovelan Krangin kokeiden pohjalta.

Sarja teki myös selkeät erottelut kilpikonnien välille joten jokainen lapsista pystyi valitsemaan oman suosikkinsa. En lähde tekemään sen suurempia persoonallisuusanalyyseja, joten riittäköön pieni suomennettu lainaus sarjan klassisesta tunnarista:

"Leonardo liidaa
Donatello duunaa koneet (ja se on fakta, hemmo!)
Raphael on viileä mutta raju
Michelangelo on bailujäbä"

Siinä kaikki tarvittava kiteyttynä muutamaan riviin.

Sarjan merkitystä koko Turtles-brandille on turha aliarvioida. Sarja esitteli kilpparit miljoonille skideille ympäri maailman 80- ja 90-luvun taitteessa ja maa kerrallaan nöyrtyi ninjakilpikonnien edessä. Noihin aikoihin, jokaisen sekunnin kohdalla oli jossain päin maailmaa menossa ärhäkkä ninjataistelu, joita käytiin leikkikentillä, koulujen pihoilla, olohuoneissa ja ties missä. Leonardo, Donatello, Michelangelo ja Raphael olivat kaikkialla ja elivät meissä kaikissa. Jokainen meistä halusi osata ninjutsua. Jokainen meistä halusi päheän asun ja asevarustelun. Jokainen meistä halusi pitsaa. Jotkut halusivat jopa asua viemäreissä. Ehkä jotkut päätyivätkin sinne lopulta, tiedä häntä. Turtlesmania raivosi kaikkialla ja sarjakuvat, lelut, pelit ja tv-sarja buustasivat kaikki toisiaan. Tämä on maailman siistein juttu nyt ja aina, ajattelimme.


Näitä hamuttiin vaihtelevalla menestyksellä.

Loppujen lopuksi Turtlesien juoksu oli lyhyt, ärhäkkä pyrähdys. Kuten kaikki muutkin villitykset lapsien keskuudessa, oli kilpikonnienkin menestys vain hetken huumaa. Muutamassa vuodessa lapset kasvoivat ohi ninjitsu-huumasta ja suuntasivat katseensa kohti uusia tuulia. Alunperin kahden kaveruksen vitsinä synnyttämästä kilpikonnalaumasta oli kehkeytynyt valtaisa markkinajuggernautti joka murskasi hetken aikaa kaiken altaan mutta kohtasi loppunsa ehkä jopa yllättävänkin pian. Suosio hiipui pikkuhiljaa ja lopulta huuman aloittanut TV-sarja lyötiin kylmäksi vuonna 1996. Sama trendi vallitsi myös sarjakuvien puolella kun lapsille suunnattu Turtles-lehti feidattiin kaikessa hiljaisuudessa haudan lepoon. Lelut katosivat kauppojen hyllyiltä. Tuossa vaiheessa 80-luvun lopussa sarjasta innostuneet naskalit olivat jo kasvaneet murrosikäisiksi ja kiinnostuksen kohteena olivat ninjakilpikonnien sijaan NHL, tissit ja Metallica. Näin kävi ainakin allekirjoittaneelle.

Kaiken tohinan keskellä Turtles-brandin alla onnistuttiin kuitenkin luomaa monia juttuja, jotka jäivät elämään suuren buuminkin jälkeen. Monille tärkeitä olivat mm. Nintendon 8-bittiselle julkaistut Turtles-pelit, joista varsinkin kakkososa nauttii edelleen suurta suosiota aikuisiksi varttuneiden illanistujaisissa. Aikoinaan vaikeudellaan ja kummallisella yleismeiningillään kummastuttanut ensimmäinen NES-Turtles on myöhemmin saanut hyväksyntäni kun olen tajunnut että peli perustui kuitenkin enemmän alkuperäisiin mustavalkoisiin sarjakuviin kuin lapsille sorvattuun TV-sarjaan. Helvetin vaikea se on kyllä edelleen.

Vaikka pelit ovatkin nykyään legendakamaa, nousee yksi teos niiden yläpuolella meikäläisen henkilökohtaisissa tilastoissa. Koko Turtles-universumin suurin ja kaunein Magnum Epos, virstanpylväs, Graalin malja ja yksinvaltias on vuonna 1990 valmistunut Golden Harvestin tuottama Teenage Mutant Ninja Turtles-elokuva. Live action movie. Siis ihan-oikea-elokuva!

Elokuvan tekemistä suunniteltiin jo muutamaa vuotta aiemmin alkuperäisten sarjakuvien pohjalta, mutta yksikään elokuvayhtiö ei ilmoittanut olevansa kiinnostunut hankkeesta. Vasta perheystävällisen uuden Turtlesin myötä ovet aukesivat elokuvamaailmaan.

Tämä leffa oli tottakai nähtävä ensi tilassa eikä mutsilla jäänyt vaihtoehtoja lähtemisen suhteen. Kyseessä oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen visiitti "elokuvissa" ja tätä Amerikan ihmettä lähdettiin ihan asioikseen katsomaan maalta asti. Räkä poskella, kuinkas muutenkaan.


Holy shit, se tapahtuu!

Sarjakuvien tapaan elokuvan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin. Kiihkeän metropolin sykkeen alla on kuplimassa jotakin todella ilkeää ja pahaenteistä. Mystiset rikokset ovat yleistyneet räjähdymäisesti ja kaupungin poliisi on voimaton. Kaduilla ja mediassa huhutaan salaperäisestä ninjaklaanista joka kylvää kauhua kansalaisten keskuudessa. Heti leffan kärkeen näemmekin pienen pätkän Jalkaklaanin päämajasta, hylätystä vanhasta tehtaasta jossa nämä nuoret miehet elävät elämää lain tuolla puolen. Hampurilaisia, kannettavia kasettimankkoja, biljardia, kolikkopelejä... Huh huh. Ihme ettei FBI ollut vielä näiden vaarallisten lainsuojattomien perässä. Jöötä paikalla pitää tuimanäköinen Mestari Tatsu, joka tyytyy haahuilemaan ympäri rakennusta mekko yllään. Mies kurtistelee kulmiaan ja kommunikoi murahduksin. Oiva roolimalli siis.

Rikollisliiga putsaa kansalaisia yksi kerrallaan. Ilmassa leijuu sarja kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta. Poliisi on haluton kommentoimaan asiaa ja tämä saa median hyökkäämään lainedustajia vastaan petolintujen lailla. Yksi näistä haaskoista on April O'Neil.

Valkokankaan April on kohtalaisen erinäköinen kuin se hehkeä pimu joka oli meille tuttu sarjakuvalehden sivuilta. Toki leffa-Aprilkin on kohtalaisen sipsakka mimmi, mutta jää hottispisteytykseltään armottoman kauas esikuvaansa. Poissa ovat tiukat keltaiset trikoot ja räväkkä punainen tukka. Tilalla olemme saaneet löysän keltaisen sadetakin ja sekavahkon tukkaviritelmän. Antikliimaksi on jotakin samantasoista kuin Kirsten Dunstinin näkeminen Mary Jane Parkerina Spiderman-elokuvissa. Jotain jää vain puuttumaan, eikä näky valkokankaalla säväytä odotetusti. Mitkäköhän ne puuttuvat elementit olisivat? Hmm. Tissit.

Raffin duunipäivän jälkeen O'Neil on matkalla kotiaan kohti, kun hän kävelee vahingossa keskelle rikospaikkaa. Lauma nuoria niljakkeita on putsaamassa yksinäistä pakettiautoa, eivätkä nuoret ole kovinkaan mielissään yllättävästä vierailijasta. April koittaa pakitella tilanteesta mutta yhteenotto on väistämätön. Nilkit käyvät mimmin kimppuun ja hetken aikaa näyttää siltä nyt tulee todelliset tupenrapinat. Mutta sitten tapahtuu jotain maagista.

Myllytyksen katkaisee viuhuva ääni. Näemme ilmassa leijuvan sai-teräaseen lentävän kohti kujan ainoaa lamppua. Täysosuman jälkeen kuva pimenee ja kuulemme muutaman sekunnin ajan tömistelyä ja Bruce Lee-tyylisiä "jau jau jiu"-kiljaisuja. Pian poliisiauton valot halkovat pimeyttä ja eteemme avautuu näky sidotuista ja mukiloiduista nuorisorikollista. Poliisi ja April ovat hämillään mutta me kaikki tiesimme jo tuossa vaiheessa ketkä olivat tämän keikan takana. Ou jee!

Astumme sisään Turtlesien maailmaan, asfaltin alle. Viemärin pimeydessä silhuetit valuvat pitkin seiniä. Puheensorina lähestyy ja voimistuu. Ensikohtaaminen elävien ja liikkuvien, oikeiden ninjakilpikonnien kanssa on lähestymässä ja lähestymässä. Odotus on tuskaista. Muutamat sekunnit täynnä kihelmöivää jännitystä ja sitten... Pam! Ensin klassinen Turtles-logo pamahtaa ruutuun ja sitä seuraavat suuret sankarimme. Leonardo! Donatello! Michelangelo! Jäbät paiskivat yläkolmosia ja heittävät läppää naamat vihreinä. Kilpikonnat ovat juuri niin magean näköisiä kuin uskalsimme odottaa ja yhä tänäkin päivänä nämä veijarit ovat yllättävänkin toimivia. Kippis ja kulaus Jim Hensonin posselle, koko leffa olisi voinut kaatua tökeröihin kilpikonniin mutta tässä tapauksessa huoli oli turhaa. Jatko-osiin palaamme sitten hiukan myöhemmin.


The dudes.

Saatoit jo ihmetellä mihin Raphael unohtui ylemmästä possesta. Punanuttu seuraa muita kilpikonnia mutta tekee jo heti alussa selvän pesäeron muihin kilpikonniin kiukuttelemalla taistelun tuoksinnassa hukatun sain takia. Ralph ei ole muiden tapaan letkeä läpänheittäjä vaan angstinen murrosikäinen. Sinänsä ymmärrettävää, kilpikonnilla ei ole varmaan kaikista helpointa mennä teräasekauppaan, puhumattakaan postimyynnin käyttämisestä viemärin ollessa katuosoitteena. 

Seuraamme kilpikonnia suoraan niiden viehättävään kotiin joka myös sijaitsee luonnollisesti viemäreissä. Intoa tihkuva kilpparilauma syöksyy välittömästi hehkuttelemaan ensimmäistä taisteluaan Mestari Tikulle, mutta vanha rotta suhtautuu asiaan kylmän analyyttisesti. Tikku koittaa pitää oppilailleen filosofisen opetuspuheen ja selittää että huolimatta heidän taidoistaan se lopullinen opetus on vielä saamatta. Harmoninen virsi jää kuitenkin puolitiehen. Hommasta ei tahdo tulla lasta eikä paskaa Michelangelon takia. Ensin hemmo päättää tilata pizzan ja lopulta tuhoaa tunnelman pistämällä musat soimaan. Bailujäbä, niinkuin laulussa laulettiin. Tikku puistelee päätään ja Don sekä Leo liittyvät mukaan tanssiin. Tylsä tosikko Ralph päättää lähteä elokuviin.

Pian tämän jälkeen näemme Donatellon ja Michelangelon odottelemassa pizzaa viemäriluukun alla. Tämä kohta täytyy mainita siksi, että siinä näemme ensimmäisen neljästä olennaisesta cameosuorituksesta leffan aikana. Pizzan perille toimittava lähetti on nimittäin mies Michelangelon puvun sisältä, Michelan Sisti. Aika... Siistia, vai mitä? Älä huoli jos äijän nimi ei kuulosta tutulta, en minäkään sitä olisi tiennyt ilman lunttausta.

Turtlesit eivät ole ainoita kaupungissa jotka ovat päättäneet nousta rikollisuutta vastaan. Jahdatessaan kahta pikkurikollista Ralph ajautuu yhteenottoon Casey Jones-nimisen oikeudenpuolustajan kanssa. Lätkämaskiin pukeutuva Jones on entinen kiekkoilija jonka ura päättyi vakavaan loukkaantumiseen. Lopettamisen jälkeen Jones on siis kuluttanut aikaansa kasvattamalla tukkaansa ja pieksämällä paskat pihalle pikkurikollisista. Ilmeisesti Suomi ei ole ainoa paikka jossa huippu-urheilijat ajautuvat "hieman" tuuliajolle aktiiviuransa jälkeen.


Tämä lätkäjätkä tuskin käy Seduloissa.

Aidon taistelun sijaan Ralph ja Jones keskittyvät lähinnä jonninjoutavaan lässytykseen, ja kaikki mahdolliset urheiluaiheiset vitsit lyödään samaan tiskiin. Jones epäilee kaljupäistä ja vihreää Ralphia punkkariksi ja sulloo tämän lopulta roskakoriin krikettimailan avulla. Pyristelevä Ralph menettää taas kerran hermonsa ja jää parkumaan yksin Jonesin kipittäessä karkuun. Nämä kaksi tulisivat kuitenkin vielä kohtaamaan, ja tilanne onkin ensimmäisen erän jälkeen 1-0 Jonesille, jos näin niinkuin vitsaillaan tilanteeseen sopivalla tavalla. Öhö öhö.

Raphaelin jahdatessa Jonesia tuloksetta näemme toisen varsinaisen cameon kun itse Raphaelin näyttelijä istuu taksissa jonka yli Ralph ponkaisee kesken ajojahtinsa. Josh Pais lienee myös ainoa Turtles-näyttelijä, joka pääsi suorittamaan roolin myös ääninäyttelyn osalta.

Muistan jo pienenä ihmetelleeni kuinka kummallista on etteivät New Yorkin asukkaat mukamas tunnistaneet Turtleseita kun nämä liikkuivat kaduilla täysin avoimesti mukaovelissa salapuvuissaan. Lakki ja pitkä takki tuskin peittävät tarpeeksi jos satut olemaan ihmisen kokoinen kilpikonna. Ilmeisesti vihreät pohkeet ja kolmivarpaiset jalat ovat New Yorkissa siis niin arkipäivää ettei niihin kiinnitetä erityisemmin huomiota. Tiedä häntä.

Toisaalta on aika kornia valittaa epärealistisuudesta kun kyseessä on kuitenkin elokuva joka keskittyy mutanttininjakilpikonniin... Noh, takaisin kärryille.

April jatkaa median puolella väsymätöntä nuuskintaansa Jalkaklaanin suhteen ja tämä raivostuttaa kaupungin poliisin lisäksi myös itse Jalkaklaanin. Näemme ensimmäisen vilauksen Silppurista kun hän tuijottaa O'Neilia television ruudulta ja lopulta paiskaa puukon ruudun läpi. Mikä vimma näillä elokuvapahiksilla on aina pistää telkkarinsa paskaksi? Silppuri määrää Jalkaklaanin hiljentämään liian innokkaan toimittajan ja O'Neil joutuukin saarretuksi pian tämän jälkeen metroasemalla.

Ding dong, on jälleen cameoroolin aika! Donatellon näyttelijä Leif Tilden on yksi tuon metroasemakohtauksen jalkalklaanilaisista. Hemmo on itseasiassa juuri se huppupää joka pääsee nykäisemään Aprilia avarilla naamaan. Tuo on tietenkin virhe, sillä tilannetta varjoista seuraileva Raphael syöksyy pelastamaan O'Neilin jo toisen kerran elokuvan aikana. Taistelu kestää noin 2 sekuntia jonka jälkeen loogisen ajattelun mestari ja ylipappi Raphael päättää kiikuttaa Aprilin suoraan heidän kotiinsa viemäreihin. Kotiinsa, jossa asuu hänen lisäksi kolme muuta ninjaa ja heidän kouluttajansa. Ninjojen kuuluu elää varjoissa ja piileskellä huomaamattomasti. Ninjat eivät raahaa tuntemattomia, tajuttomia naisia koteihinsa! Ei näin! Joe Armstrong pyörinee haudassaan.

Kantaessaan Aprilia kämpilleen Ralph ei huomaa että häntä seurataan. Iso, iso moka.


Don & Mikey odottelevat känkkyä.

Aprilin heräillessä yllätys on tietenkin melkoinen kun vastassa on puhuva rotta ja neljä ja ihmismäistä kilpikonnaa. Seuraa noin 5 sekunnin mittainen kollektiivinen kirkumiskohtaus, jonka jälkeen April rauhoittuu ja kuuntelee maltillisesti Tikun ja kilpikonnien syntytarinan. Journalistiksi O'Neil on kohtalaisen hyväuskoinen. Räväkkä ilta päättyy illanistujaisiin Aprilin kämpillä jossa näemme mm. Michelangelon eeppisen Rocky-imitaation.

Kilpikonnien palatessa kotiinsa luvassa on kuitenkin murheellinen yllätys. Raphaelia viemäristössä aiemmin seurannut jalkaklaanilainen on palannut isomman joukon kanssa ja nämä ovat vieneet Mestari Tikun mukanaan. Murheen murtamat kilpikonnat palaavat leuka väpättäen Aprilin asunnolle ja tottakai neitokainen majoittaa nämä välittömästi residenssiinsä. Kuka ei nyt haluaisi kotiinsa ninjakilpikonnia joihin on tutustunut viemäreissä paria tuntia aiemmin.

Palaamme Jalkaklaanin päämajalle. Tuttu kuvio pyörii taas, ja nuoret potentiaaliset kriminaalit ovat siirtyneet jo röökinpolton ja korttipelien villiin ja vaaralliseen maailmaan. Luoja meitä auttakoon.

Hauskanpito keskeytyy kuitenkin gongin kuminaan. Valot tummenevat, kohtalokas ja maalaileva musiikki astuu kehiin ja suuren hallin ovet aukeavat. Nuorisojoukko vapisee kunnioituksesta ja tarkkailee pelonsekaisin tuntein lähestyvää hahmoa. Tämä viittaa ja teräaseeksikin luokiteltavaa pottakypärää kantava tyyppi on yksi kaikkien aikojen pahiksista, Silppuri. Shredder. Jo perinteeksi muodostuvaan tapaan Silppuri pitää palopuheen siitä kuinka hän näiden maailman unohtamien poikien isä ja kuinka he ovat yhtä isoa perhettä. Pahuuden anarkisteiksi tämänkin joukon arvot ovat siis turvallisen konservatiivisella pohjalla


Silppurikin artikuloi möreällä äänellä.

Tikku on siis Jalkaklaanin vankina ja seuraavaksi tähtäimessä ovat itse kilpikonnat. Vihjeiden avulla klaanilaiset saavat tietoonsa että kilpikonnalauma majailee O'Neilin kämpillä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tuumii Silppuri ja lähettää iskuryhmän paikalle. Pian luvassa on elokuvan ehdoton tähtihetki ja yksi kaikkien aikojen taistelukohtauksista.

O'Neilin kämpillä käämit ovat taas kärähtäneet ja kenelläpäs muullakaan kuin Ralphilla. Pienestä vinoilusta suuttunut Raphael suuntaa rakennuksen katolle päästelemään höyryjään, missä pahaa-aavistamaton kilpikonna joutuu Jalkaklaanin hyökkäyksen ensimmäiseksi uhriksi. Reilukerhon kultaisia sääntöjä noudattava sata vastaan yksi-matsi päättyy Raphaelin totaaliseen nuijimiseen ja lopulta klaanilaiset paiskaavat tajuttomaksi hakatun kilpparin kattoikkunan läpi takaisin asuntoon. Raphael piestään oikein olan takaa ja muistan pitäneeni kohtausta pikkupoikana todella julmana. Melkoista mättämistä se on nytkin katsottuna, ainakin jos ajatellaan mikä oli elokuvan varsinaista kohderyhmää.

Leonardo, Donatello ja Michelangelo eivät veljensä kohtelusta erityisemmin ilahdu ja luvassa on väistämätön yhteenotto, jota ennen pienenä sytyslankana nähdään yksi elokuvan hauskimmista pätkistä Miken vetäessä hervottoman nunchaku-kaksintaistelun ("a fellow chucker, eh?") anonyymiksi jäävän jalkaklaanilaisen kanssa. Matsi päättyy Michelangelon dominointiin ja kaikki on valmista illan varsinaista matsia, main eventia varten.


Ralph ja hetki ennen räjähdystä.

Helvetti räjähtää käsiin heti taistelun aloittavan hyppypotkun jälkeen. Jalkaklaanilaisia syöksyy ovista ja ikkunoista ja kilpikonnat taistelevat vastaan henkensä edestä. Kaikki heidän taitonsa pistetään nyt todelliseen testiin kun luvassa on varmasti toistasataa huppupäistä pyjamasankaria. Testissä on myös kilpikonnien sanavalmius ja hemmot ehtivätkin taistelun ohessa heittelemään ilmoille kasan nasevia vitsejä.

Muutaman minuutin jälkeen Aprilin kämppä on jo täynnä lasinsirua, murskaantuneita huonekaluja ja tajuttomia jalkaklaanilaisia. Meininki kovenee kun mukaan tuodaan massiiviset taistelukirveet joilla klaanilaiset koittavat mätkiä väisteleviä kilpikonnia. Parketti saa kyytiä. Tässä vaiheessa April jo varmasti miettii vuokraisäntänsä reaktiota moiseen meininkiin.

Lisää klaanilaisia puskee sisään jatkuvalla syötöllä ja pian lattia pettääkin taistelun alta. Kähinä jatkuu alemmassa kerroksessa ja hetken aikaa kilpikonnat näyttäväkin jo jäävän alakynteen. Apua on kuitenkin luvassa yllättävältä suunnalta kun aiemmin ruudussa vilahtanut Casey Jones pamahtaa rikospaikalle. Michelangelo arvuuttelee josko kyseessä olisi itse #99, Wayne Gretzky. Lätkämaskinen pitkätukka liittyy taisteluun ja meininki yltyy entisestään kun kipinät sinkoilevat ja sytyttävät rakennuksen ilmiliekkeihin. April, Jones ja kilpikonnat pakenevat ylivoiman edessä paikalta ja lopulta April näkee kotinsa hukkuvan liekkimeren keskelle. Nämä jätkät kannatti majoittaa, pohtii O'Neil todennäköisesti.

Tappion kokenut porukka vetäytyy hetkeksi maaseudun rauhaan jossa kukin valmistautuu tulevaan, lopulliseen koitokseen eri tavoin. Leonardo valvoo ja odottaa edelleen tajuttomana makaavan Raphaelin vierellä. April kasvattelee vitutustaan kuullessaan saaneensa myös potkut. Casey Jones kisuttaa Aprilia ja aukoo päätä Donatellolle. Michelangelo... noh, todennäköisesti bailaa.

Pian Raphael virkoaa ja kilpikonnat kokoavat rivinsä. Luvassa on ehkä hieman yllättäenkin klassinen training montage, jossa kilpikonnat treenaavat vakavan oloisesti ja näyttävät kehittyvän jatkuvasti pumppaavan kappaleen pauhatessa taustalla. Treenimontaasi on klisee mutta hei - kliseet ovat kliseitä koska ne ovat niin hyviä! Toinen hieno hetki koetaan heti perään kun nelikko istuu nuotion äärellä ja kokee yhteisen ja samanaikaisen hallusinaation Mestarin Tikun ilmestyessä porukan keskelle. Yllättäen Tikku kertoo kilpikonnien olevan hänen poikiaan. Tutunoloisesta puheesta huolimatta kyseessä on aidosti tunteellinen hetki ja epäilen yhden jos toisenkin kilpparifanin pyyhkineen kyyneliään kohtauksen jälkeen.


Huikea hetki.

Kilpikonnat palaavat New Yorkin sykkeeseen ja pian Silppuri saakin tiedon heidän paluustaan. On aika käynnistää Viimeinen Taistelu.

Ja miksi Viimeinen Taistelu? Koska jokaisessa toimintaelokuvassa loppu rupeaa häämöttämään viimeistään siinä vaiheessa kun pahislauman pomo ilmoittaa menevänsä itse paikalle jotta "homma hoidetaan niinkuin se pitää hoitaa" tms. Kukaan näistä pomoista ei ole ikinä palannut näiltä reissuilta, se on nähty ennenkin.

Eli Silppuri lähettää kilpikonnien perään valtaisan lauman jalkaklaanilaisia mutta painuu myös itse paikalle jotta, noh, homma hoidetaan niinkuin se pitää hoitaa. Mestari Tatsu saa tehtäväkseen pistää riutuva ja vangittu Tikku viimein päiviltä mutta onneksi Casey Jones on livahtanut kaiken keskellä klaanilaisten päämajaan. Mies pelastaa Tikun ja ajautuu yhteenottoon murahtelevan Tatsun kanssa. Mittelö on varsin yksipuolista kunnes Jones saa käteensä golfmailan ja napauttaa Tatsun kanveesin yhdellä iskulla. Ilmeisesti ninjan kohdatessaan kannattaa turhautua johonkin urheilussa käytettävään mailaan, niin voimattomia nämä itämaisen taistelulajien mestarit ovat moisten ihmekeksintöjen edessä.

Tässä vaiheessa luvassa on se neljäs ja viimeinen cameo kun Leonardon näyttelijä David Forman pääsee näyttäytymään yhtenä klaanilaisista joka seuraa Jonesin ja Tatsun yhteenottoa. Siitä kuka Forman kuvassa olevista nuorista on, minulla ei ole mitään hajua.

Yö saapuu ja kaupunki pimenee. Kymmenet ja kymmenet jalkaklaanilaisen painuvat pää edellä viemäreihin tehtävänään pistää kilpikonnat hengiltä lopullisesti. Klaani ei kuitenkaan muista että ollessaan viemäriverkostossa, he ovat kilpikonnien kotikentällä. Pian Jalkaklaani löytääkin itsensä keskeltä kilpikonnien ansaa. Vihreät nyrkit ja jalkaterät mätkivät mustahuppuisia klaanilaisia kuin viimeistä päivää ja pian hyökkääjät joutuvatkin pakenemaan takaisin maanpinnalle. Taistelu jatkuu kadulla aikansa ja siirtyy sitten kattotasanteelle. Pian kaikki klaanilaiset on lyöty ja vastassa on enää yksi mies.


The Final Boss.

Eikä yksikään kilpikonnista mahda Silppurille tietenkään yhtään mitään. Mies takoo Turtlesit kenttään yksi kerrallaan ja peli näyttää olevan menetetty.

Herää tietenkin kysymys miksei Silppuri voinut heti kärkeen mennä niittamaan kilpikonnat pois päiviltä? Sen sijaan sadat nuoret miehet saivat elämänsä selkäsaunan ja kärsivät varmasti monista vammoista. Osa saattoi jopa halvaantua mätkimisen lomassa. Ruhjeet, fyysiset ja psyykkiset vammat, traumat, sekakäyttö, alkoholismi, huumeet, prostituutio... kohtaaminen kilpikonnien kanssa saattoi ajaa monet nuorista jalkaklaanilaisista totaalisesti rappiolle. Heidän kohtaloistaan ei kuultu enää myöhemmin mitään. Mitä tapahtui taisteluiden jälkeen? Välittikö kukaan heistä? Missä heidän vanhempansa ovat? Jääköön nuo kysymykset sosiaalivirkailijoiden pähkäiltäväksi.

Ja sitten takaisin katolle.

Kilpikonnat ovat hätää kärsimässä ja Silppuri lyö lisää löylyä. Mies provoaa tappaneensa Tikun ja tämä jos mikä saa kilpikonnat raivon partaalle. Lauman henkinen johtaja Leonardo syöksyy kiljuen Silppurin kimppuun mutta löytää pian itsensä selätettynä, terä kaulavaltimollaan. Silppuri uhoaa tappavansa Leonardon ja kilpikonnat huutavat tuskaansa. Onko tämä Turtlesien loppu?

No ei tietenkään. Paikalle jotain reittiä (tuskin metrolla kuitenkaan) löytänyt Tikku ilmestyy keskeyttämään potentiaalisen verilöylyn. Rotta ilmoittaa tietävänsä Silppurin todellisen henkilöllisyyden ja Silppuri - eli Oroku Saki - tunnistaa Tikun surmaamansa Hamahato Yoshin lemmikiksi. Niin tosiaan, tässä leffassa Tikun ja Kilpikonnien syntytarina mukaili alkuperäisten sarjakuvien juonikuvioita, joissa Tikku tosiaankin oli Yoshin lemmikkirotta eikä suinkaan Yoshi itse. Rehellisesti sanottuna TV-sarjan tarina oli huomattavasti alkuperäistä - ja siis tässäkin leffassa käytettyä - syntystooria loogisempi ja järkevämpi. Jos nyt loogisuudesta ja järkevyydestä voidaan ylipäätänsä puhua tällaisessa ympäristössä.

Raivostunut Silppuri käy Tikun kimppuun mutta näiden kahden mestarin lopullinen kohtaaminen jää melkoiseksi pannukakuksi kun Tikku päihittää Silppurin yhdellä pienellä nunchakun heilautuksella. Kokonaisen klaanin kouluttanut, ihailtu mestari Silppuri syöksyy alas katolta ja pamahtaa suoraan jäteauton lavalle. Paikalla sattumalta oleva Casey Jones nytkäyttää auton jätepuristimen päälle ja Oroku Saki kokee varsin kunniattoman kuoleman pusertuessaan jauhelihaksi jätteiden keskellä. Silkkaa Alibi-kamaa.

Katutasolla säpisee edelleen kun poliisi ja media pamahtavat paikalle. Paikalla norkoilevat loput jalkaklaanilaiset kertovat poliisille missä heidän päämajansa on. April saa työnsä takaisin. Casey Jones pääsee limomaan. Palaset rupeavat pikkuhiljaa loksahtelemaan paikoilleen ja suuri rikosaalto näyttää olevan vihdoin pysäytetty. Kaupunkilaiset voivat nukkua yönsä rauhassa.

Katolla kilpikonnat syleilevät Tikkua ja ilmassa leijuu aitoa jälleennäkemisen riemua. Ninjat osoittavat taas pätevyytensä mylvimällä estoitta katolla vaikka poliisi ja median edustajat parveilevat katutasolla. Kilpikonnat tuulettelevat ja Tikku ennättää vielä lanseeraamaan "Cowabunga!"-hokeman. Kilpparit paiskaavat tästä innostuneena yläkolmoset ja jäävät bailaamaan katolle. Lopputekstit rullaavat ja seikkailu on ohitse.


Nämä jäbät diggaavat olla kilpikonnia.

Yli 20 vuoden jälkeen Teenage Mutant Ninja Turtles on edelleen säväyttävä kokemus. Okei, nostalgiahan näissä jutuissa jyllää yli kaiken mutta tämä on niitä elokuvia jotka on osattava tsekata oikeassa perspektiivissä. Kuten jo aiemmin tuli todettua, elokuvalta joka kertoo teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista ei kannata odottaa mitään Kummisetä II:n kaltaista ryöpytystä. Turtles on hauska ja viihdyttävä leffa, ja varmasti yksi parhaista sarjakuviin/leluihin perustuvista "oikeista" elokuvista. 90-luvun alussa tämä leffa oli jokaiselle Turtles-fanille täysi ehdottomuus ja elokuva nauttii aikuisiksi kasvaneiden fanien keskuudessa vankkumatonta kulttisuosiota. Jos diggasit näitä kilppareita skidinä meidän miljoonien muiden tapaan, suosittelen katsomaan leffan uudestaan. Ajan hammas on ollut yllättävän hellä tätä elokuvaa kohtaan ja Jim Hensonin luomat kilpikonnat ovat edelleen hyvännäköisiä.

Harmittavasti elokuvaa ei ole ainakaan minun tietääkseni julkaistu Suomessa DVD-formaatissa missään vaiheessa, joten sitä janoavat joutuvat tilaamaan elokuvan ulkomailta. Itse nappasin omani Play.comista huokeaan 4 euron hintaan, ja se lieneekin suomalaiselle Turtles-fanille edullisin reitti hankkia leffa. Harmi, sillä tämä elokuva ansaitsee paikan jokaisen nostalgiannälkäisen 80-luvun kasvatin elokuvahyllyssä. Bonusmateriaalein varustettua Blu Ray-julkaisua siis odottelemaan.

Teenage Mutant Ninja Turtles oli lopulta vuoden 1990 yhdeksänneksi eniten tuottanut leffa ja jatko-osa oli päivänselvä asia. Jo seuraava vuonna elokuvateattereihin ilmestyi jatko-osa Secret Of The Ooze - Mönjän salaisuus joka oli yleisilmeeltään aivan eri maailmasta esikoisleffan kanssa. Elokuva oli ilmestyessään tottakai paras ikinä, mutta näin jälkeenpäin tsekattuna syyt voi nähdä heti. Elokuva on kuin suoraan ja ainoastaan lapsille tehty, hutiloitu räpellys joka korvaa kaiken ensimmäisen leffan tunnelman typerillä hahmoilla, entistä typerämmällä dialogilla ja - voi vittu sentään - aivan uskomattoman tököillä kilppareilla. Harvoin elokuvamaailmassa on nähty yhtä selvää notkahdusta alkuperäisen ja jatko-osan välillä ja vieläpä näin lyhyellä aikavälillä. Tarkempaan analyysiin en jaksa tai halua lähteä, ihan vain sen takia etten tahdo katsoa leffaa uudestaan jonkun blogikirjoituksen tähden. Jos tämä ei riitä sinulle syyksi, suosittelen tsekkaamaan vaikkapa YouTubesta elokuvan lopun Vanilla Ice-kliimaksin. Sen jälkeen ymmärrät minua paremmin.


TMNT II - Paskan salaisuus

Tottakai elokuvasarjaan puskettiin vielä kolmas teos muutamaan vuotta myöhemmin, mutta tässä vaiheessa Turtles-brandin väsymyksen huomasivat jo maksavat katsojatkin. Tai no, kohderyhmä eli maksajien lapset. Turtles III on kaikilla asteikolla mitattuna vain yksinkertaisesti todella huono ja meikäläistä rupesi jo tässä sitä muistellessa vituttamaan oikein urakalla. Tottakai on helppoa haukkua lapsille suunnattuja elokuvia - sama kun pelaisit Pleikkarilla NHL:ää Stevie Wonderia vastaan - mutta siltikin. Ei ole mitään järkevää syytä miksi ninjakilpikonnat piti huuhtoa loistavan avauksen jälkeen niin syvälle kuonaan että koko brändi hautautui vuosiksi horrokseen.

90-luvun puolivälissä Teenage Mutant Ninja Turtles oli siis todella heikossa hapessa. Vuosina 1997-1998 jenkeissä nähtiin huonoutensa ansiosta klassikoksi noussut Ninja Turtles - Next Mutation-sarja joka esitteli rakkaat ystävämme lähes Teletappi-tason älykköinä. Näkemieni pätkien perusteella olen hyvin vahvasti sitä mieltä että kyseisen sarjan elinkaari oli juurikin sopivan pitkä sen tasoon nähden. Huh huh mitä sontaa.

2000-luvun puolella Turtles on noussut hitaasti mutta varmasti haudastaan ja uusi piirrossarja on tuonut ninjakilpikonnat uuden innokkaan sukupolven nähtäväksi. Tietyt asiat eivät muutu mihinkään, ja tottakai skidit sekosivat jälleen kerran näihin ninjoihin. Vuonna 2007 elokuvateattereihin pamahti täysin uusi TNMT-elokuva, joka oli siedettävä hitti. Viime vuonna Nickelodeon-kanavajätti hankki oikeudet Turtlesiin, ja uusi CGI-pohjainen sarja lähtee pyörimään kanavalla kesällä 2012. Sarjan ääninäyttelijöiksi on signattu mm. alkuperäisen 80-luvun sarjan tyyppejä ja LOTR-yhteyksistä tuttu Sean Astin, joten ninjakilpikonnat vaikuttavat saavansa pitkän tauon jälkeen ansaitsemaansa panostusta.

Mutta tietenkin nämä kaikki ovat vain ja ainoastaan lapsille suunnattuja hankkeita. Hyvä näin, mutta ehkä mekin jo aikuisikään ehtineet Turtles-fanit ansaitsemme vielä jotain? Kaiken vuosikymmeniä kestäneen hulinan jälkeen tuntui enemmän kuin hyvältä lukea faktaa siitä että aikuisille suunnattua, vakavahenkisempää Turtles-sarjakuvaa julkaistaan edelleen Mirage Studiosin toimesta pienen mutta innokkaan fanijoukon onneksi. Huhuja uudesta ja nimenomaan oikeasta live action-elokuvasta on myös liikkunut niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta joka kerta nämä huhut ja ideat ovat kuolleet kohtuihinsa. Milloin on liikkunut varmoja tietoja kuvausten alkamisesta, milloin olemme nähneet nettiin mukamas vuotaneita kuvia uusista kilpikonnista, milloin ties mitäkin. Valitettava tosiasia on kuitenkin se että tälläkään hetkellä uuden Turtles-elokuvan valmistumisesta ei ole mitään varmaa tietoa. Se on valtava sääli sillä tämä lauma jos mikä ansaitsisi kunniakkaan kohtelun valkokankaalla. Edellisestä kerrasta on jo tosiaan vierähtänyt yli 20 vuotta, ja siinä ajassa ne pienet naskalit (eli me) ovat kasvaneet jo aikuisiksi. Osa heistä on jo saanut omaakin jälkikasvua.

Uskon vakaasti siihen että Teenage Mutant Ninja Turtles on brändi joka olisi mahdollista päivittää myös valkokankaan puolella 2000-luvulle ja uudelle sukupolvelle, menettämättä silti alkuperäisen sarjan tunnelmaa ja faneja, olettaen tietenkin että produktio pysyisi osaavissa ja alkuperäisen Turtlesin henkeä kunnioittavissa käsissä. 80-luku on elänyt jo pitkän aikaa melkoista renesanssia ja on huutava vääryys jos yksi aikakauden suurimmista menestystarinoista ei saa mahdollisuutta 2010-luvulla. Emme voi siis muuta kuin odottaa ja toivoa. Cowabunga dudes!


Edit 2013: Ja näinhän se valmistuu! Uusi Turtles valkokankailla 2014.

tiistai 13. syyskuuta 2011

#6 - Gremlins 2 - The New Batch (1990)

Harvoin elokuvan nimi onnistuu kuvaamaan elokuvan sisältöä yhtä tyhjentävästi. Vuonna 1984 ensi-iltansa saanut Gremlins kertoo riiviöistä. Pienistä, ilkeistä, limaisista ja vihreistä riiviöistä. Näiden kummallisten, noin metrin mittaisten olioiden elämässä ei ole minkäänlaista muuta tarkoitusta kuin toimia nimensä mukaisesti. Riiviömäisesti. Mikään ei ole pyhää, mikään ei ole säästämisen arvoista. Millään ei ole väliä.

Aika kadehdittava asenne elämään, eikö?

Gremlinsien, tuttavallisemmin gremlareiden, syntyhistoria sijoittuu toisen maailmansodan aikoihin. Brittien ylpeys Royal Air Force jylläsi menemään Lähi-Idän alueilla. Kuten olettaa saattaa, ei näistä taisteluista selvitty kolhuitta. Vihollisten aiheuttamien vahinkojen lisäksi koneiden mekaniikka kärsi raskaasta käsittelystä ja teknisiä ongelmia koettiin tuon toista. En tiedä mitä brittien teekannuihin oli pistetty sekaan mutta jostain lähti liikenteeseen toistuva tarina siitä mikä oikeasti aiheutti koneiden selittämättömät tekniset ongelmat: asialla olivat Riiviöt. Pienet, ilkeät olennot. Näiden viheliäisten nilkkien kerrottiin tekevän jekkuja moottoreille täysin huvin vuoksi, ilman minkäänlaista suurempaa motiivia. Silkkaa ilkeyttään.

Oletan että visioit jo päässäsi kuvaa savuavasta ja syöksyvästä lentokoneesta jonka ympärillä roikkuvia räkyttäviä riiviöitä koneen pilotti koittaa paniikissa hätistellä pois. Näin kävi ainakin minulle.

Lähi-Idässä Royal Air Forcen riveissä palvellut Roald (kyllä, ei siis Ronald) Dahl päätti tuoda hauskan myytin pois pelkkien solttupoikien keskuudesta ja kirjoitti riiviöiden kommelluksista kokonaisen kirjan. Tässä versiossa riiviöt olivat hieman kiltimmällä tuulella ja ne elivät metsässä perheiden kanssa. Mukana oli mm. riiviövauvoja. Kuinka herttaista. Tarinan mukaan brittien tiedustelupalvelun pääjehu innostui lapsille suunnatusta tarinasta ja yllytti Dahlia lähettämään sen Walt Disneylle. 

Disney sai kirjan käsiinsä vuonna 1942 ja innostui ideasta välittömästi. Kättelyiden jälkeen nimet lyöntiin papereihin. Disney ei kuitenkaan suunnitellut riiviöistä kirjaa vaan tarkoituksena oli työstää heti kärkeen aiheesta ihka oikea elokuva. Neuvotteluiden pitkittyessä sai Dahl tahtonsa läpi ja ensimmäinen Gremlins-julkaisu näki päivänvalon heti seuraavana vuonna. Kuvakirjan muodossa temmeltäneet riiviöt ihastuttivat ja kauhistuttivat lapsia ympäri maan. Jopa Eleanor Rooseveltin tiedettiin lukevan kirjaa lapsilleen.


Ne kiltimmät Gremlinsit.

Royal Air Forcen ja Disneyn sukset menivät kuitenkin lopulta ristiin niin pahasti että alunperin suunniteltu elokuva ajettiin alas ja projekti lyötiin jäihin. Ehkä parempi niin. Riiviöt olisivat nimittäin höyhentäneet Aku Ankan ja pistäneet Mikki Hiiren imemään häntäänsä. Nämä riiviöt olivat hieman eri porukkaa.

Huolimatta nolosti läsähtäneestä elokuvaprojektista, Gremlinsit jäivät elämään ihmisten tarinoissa. Vuosien varrella nämä riiviöt esiintyivät niin Warner Brosin piirretyissä taistelemassa Väiski Vemmelsäärtä vastaan kuin sodanaikaisissa propagandavideoissakin. Näistä ilkeilijöistä oli toden totta moneen. Varsinaiseen valokeilaan riiviöt kuitenkin päätyivät kuitenkin vasta vuonna 1984. Ja tottakai nämä paskiaiset rikkoivat senkin lampun koska eivät kestäneet kirkasta valoa.

Ensimmäinen Gremlins-elokuva sai lähtölaukauksensa Chris Columbuksen erikoisesta illasta. Mies poukkoili kotitalonsa kellarissa eräänä pimeänä iltana ja onnistui katkaisemaan valot koko rakennuksesta. Painostavan hiljaisuuden keskellä mies kuuli yhtäkkiä "jyrsijöiden armeijan" äänen kun lauma hiiriä ilmestyi kellariin kuin tyhjästä. Columbus oli kauhuissaan kuunnellessaan loputonta vinkunaa ja rapinaa. Hiiret raapivat seinää, jyrsivät talon rakenteita ja tekivät muutenkin tuhojaan.

Tapauksesta järkyttynyt Columbus tokeni kuitenkin pian ja huomasi käyneensä läpi huikean mutta kummallisen hetken. Yleensähän pimeässä pelätään isoa pahaa mörköä mutta tällä kertaa pienet oliot saivat miehen kauhuihinsa. Tarviiko pelottavan uhan olla aina suurta? Ja jos pelottelija on suuri, missä ihmeessä se voi aina piileskellä ja vaania? Kuin salamana kirkkaalta taivaalta miehen päähän palasi tarina sodanaikaisista riiviöistä jotka tekivät tuhojaan ja liikkuivat laumoissaan. Kynä rupesi sauhuamaan. Ideat sinkoilivat. Columbus oli liekeissä.

Näihin aikoihin Chris Columbus ei ollut missään nimessä vielä mikään iso tähti. Monien muiden kirjoittajien tapaan mies kävi loputtoman tuntuista taistelua tuulimyllyjä vastaan koettaessaan saada jalkaansa oven väliin Hollywoodissa. Vaikka mies on myöhemmin niittänyt mainetta mm. Yksin Kotona- ja ensimmäisten Harry Potter-leffojen kautta, ei miehen uran alku ollut yhtään sen ruusuisempi kuin monella muullakaan. Miehen riiviötarina olisi saattanut jäädä ikuisiksi ajoiksi pöytälaatikkoon ellei se olisi eksynyt eräänkin Steven Spielbergin hyppysiin.

Jotain tarpeettomia sivuhahmoja.

Legendaarisen Tappajahain myötä läpimurtonsa tehnyt Spielberg oli jo 80-luvun alussa niin sanotusti kuumaa kamaa. Mies tuntui onnistuvan lähes kaikessa. Hän oli Hollywoodin uusi kultapoju, oikea Midas aikalaistensa keskuudessa. Kolmannen asteen yhteys, Kadonneen aarteen metsästäjät, E.T.... Miehen alkuaikojen tuotanto on lähes yhtä vakuuttavaa kuin Metallican ensimmäisten vuosien katalogi. Ei huteja, vain napakymppejä yksi toisensa jälkeen.

Ymmärrettävästi Gremlins lähti siis vauhdilla liikenteeseen Spielbergin ilmoittaessa kiinnostuksensa projektia kohtaan. Mies ryhtyi itse yhdeksi elokuvan tuottajista ja nappasi Warner Brosin messiin tukemaan hanketta. Kielet olivat varmasti ruskeina tuotantopalavereissa kun jokainen halusi päästä Señor Spielbergon paatin kyytiin.

Yksi onnekkaista oli pienessä limbossa tuohon aikaan uransa suhteen ollut ohjaaja Joe Dante. Mies oli aiemmin ohjannut nykyään kulttistatuksesta nauttivan The Howlingin mutta niin sanotuissa isojen poikien leikeissä miehen näytöt olivat vielä kovin pienet. Spielberg luotti kuitenkin intuitioonsa (ja miksipä ei olisi niin tuossa vaiheessa tehnyt) ja tarjosi miehelle ohjaajan roolia. Hollywoodissa elettiin tuohon aikaan pientä kauhukomediabuumia mm. tekeillä olevan Ghostbustersin johdosta ja Spielberg tiesi että puikkoihin tarvittiin mies joka tajuaa edes jostain jotain. Yksi Spielbergin pähkäilemistä vaihtoehdoista oli Tim Burton, mutta tuohon aikaan mieheltä puuttuivat vielä täysin näytöt joten nuori ja kokematon Burton jäi rannalle ruikuttamaan.

Resurssit ja tekijät olivat siis hyvällä mallilla, mutta se tärkein puuttui vielä: itse riiviöt. Chris Walas suunnitteli olioiden lopulliset ulkomuodot ja ne realisoituivat muovisten, piikkihampaisten suippokorvien muodossa. Riiviöt heräsivät henkiin motoriikan ja perinteisen käsinukketaiteen avulla ja lopulta kaikkien ongelmien jälkeen kaikki oli valmista kuvauksia varten. Let's get this party started!


Näin sitä mielenkiintoa herätellään.

Joulusesongin hittileffaksi alunperin kaavailtu Gremlins jouduttiinkin yllättäen runnomaan valmiiksi jo kesäksi, ja se tuli ensi-iltaan samana viikonloppuna kuin jo aiemmin mainittu Ghostbusters. Vaikka riiviöt hävisivätkin haamujengiläisille lippuluukuilla miljoonan dollarin verran, oli Spielbergin ja Columbuksen riskinotto kannattanut. Elokuva sai kiitettävän vastaanoton kriitikoilta ja se nautti myös melkoista suosiota lippuluukulla.

Yksi elokuvan menestysreseptin ainesosista oli sen nokkela markkinointi. Elokuvan ennakkomainonnassa itse riiviöitä säästeltiin ja piiloteltiin ja niitä näytettiin trailereissa ja tv-mainoksissa hyvin niukasti. Söpö ja pörröinen Gizmo oli oiva houkutin lapsiperheitä varten. Pahaa-aavistamattomat lapset raahattiin elokuvateattereihin ja elokuvan käynnistyessä kunnolla vanhemmat joutuivat kantamaan parkuvat penskansa pois salista. Gremlins tuotti tuohta myös elokuvateattereiden ulkopuolella kun oheistuotemyynti pyörähti käyntiin. Söpöt Gizmo-lelut ja Gremlins-keräilykortit tekivät kauppansa ja takoivat lisää taaloja tiskiin. Spielberg, Columbus ja kumppanit hieroivat käsiään tyytyväisenä.

Koska meikäläisellä on ollut pahana tapana jäädä juttelemaan joutavia ohi aiheen aiemmin kirjoituksissani, yritän (hei, ihan oikeasti!) tällä kertaa olla jumittamatta aiheen ohi. Gremlins on sinänsä yhtä aikaa vaikea ja helppo aihe käsiteltäväksi, että sen juonessa ja käsikirjoituksessa ei ole lopulta juuri mitään erikoista pureskeltavaa. Periaatteessa kyse on vain riiviöistä jotka ilmestyvät rauhaa rakastavaan Kingston Fallsin kaupunkiin mutkien kautta. Billy-pojalleen joulahjaa etsivä Randall Peltzer samoilee työmatkallaan Chinatownissa ja eksyy sattumalta mystiseen putiikkiin. Hän iskee silmänsä pieneen pörröiseen Mogwai-otukseen ja haluaisi ostaa tämän pojalleen. Myyjä ei suostu kauppoihin koska Mogwain omistaminen tuo hänen mukaansa liikaa vastuuta. Lopulta putiikin omistajan lapsenlapsi myy Mogwain Peltzzerille mutta tiukoin ehdoin: Mogwai EI saa kastua tai se lisääntyy. Mogwai EI saa syödä keskiyön jälkeen tai se muuttuu joksikin aivan muuksi. Eikä Mogwaita saa todellakaan altistaa kirkkaalle valolle tai se kuolee.

Ei kestä sapuskaa, ei kestä vettä, ei kestä kirkasta valoa. Aivan kuin jokainen meistä armottoman darran äärellä.

Tottakai kahta ensimmäistä sääntöä rikotaan kielloista huolimatta ja helvetti pääsee irti.


Tämä karvaperse on syypää kaikkeen.
 
Vaikka ajan kulmahammas onkin jyrsinyt ensimmäistä Gremlinsia jonkin verran, on kyseessä silti edelleen ihan helvetin viihdyttävä pläjäys. Juonesta on turha hakea mitään päätä tai häntää, sitä ei ole eikä tule. Leffa on omituinen mutta toimiva sekoitus kauhua ja komediaa. Jollain tavalla Gremlins tuo mieleen 50-luvun sympaattiset perhe-elokuvat idyllisine lähiöineen. Riiviöiden riehaannuttua tunnelma muuttuu puolestaan 50-luvun kauhuelokuvia mukailevaksi: pientä kaupunkia uhkaa tuntematon vaara ja vain muutamat rohkeimmat kykenevät nousemaan vastarintaan. Elokuva sisältää myös useita viittauksia vanhempiin elokuvaklassikoihin. Riiviöiden sekoilu on eeppistä ja tämän leffan äärellä saat nauraa vatsasi kipeäksi - joskin kusi semisti sukassa. Loppupään riiviöbailaukset baarissa ja elokuvateatterissa lähtevät täysin käsistä eikä moista meininkiä ole nähty ennen tai jälkeen. Sääliksi käy tuolle illalle työvuoron saaneita portsareita.

Vaikka Gremlinsia ei yleensä mielletä miksikään äärettömän "kauhuisaksi" elokuvaksi, olisi se voinut olla tuntemaamme versiota huomattavasti hurjempi. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta napsittiin pois kohtaus jossa riiviöt ensin leikkaavat Billyn äidin pään irti, ja tämän jälkeen syövät mahansa täyteen Billyn koiraa. Funny!

Hieman yllättäen elokuva herätti myös epäilyksiä rasismista. Koska riiviöt pitivät aurinkolaseja, harrastivat breakdancea ja söivät kanaa, yhdistivät jotkut älyn jättiläiset riiviöt afroamerikkalaiseen väestöön. Pienen ryhmän syytökset stereotypioiden ruokkimisesta vaikenivat kuitenkin pian. Absurdin kuuloista kamaa, mutta aikanaan pelottavan todellista.


Homma lähdössä täysin käsistä.

Koska Gremlins oli hitti, halusi Warner Bros luonnollisesti värkätä elokuvalle jatko-osan ja mielellään mahdollisimman pian. Ohjaaja Joe Dante oli kuitenkin saanut tarpeekseen näistä räkyttävistä riiviöistä ja nosti kädet ilmaan. Danten kieltäytyminen ei tietenkään estänyt Warner Brosia ja ideoita ruvettiin työstämään eteenpäin. Milloin riiviöt olivat menossa Las Vegasiin, milloin Marsiin. Idea kuolivat kuitenkin kohtuihinsa ja lopulta WB onnistui houkuttelemaan Danten takaisin. Miehelle luvattiin muhkea budjetti ja totaalinen taiteellinen vapaus. Syötti oli heitetty ja saalis tarttui siihen. Kääntäkäämme siis katseemme tässä vaiheessa virallisesti aiheena olevaan jatko-osaan.

Heti kärkeen Dante päätti tunnustaa tosiasiat: ensimmäinen Gremlins oli omassa genressään niin onnistunut tekele että sen pyrkiminen sen toistamiseen olisi ollut pelkkä taiteellinen itsemurha. Mies ohjasi paattinsa toisille vesille ja päätti ampua koko projektin läskiksi. Nyt lähdettäisiin hakemaan kauhun sijaan tunnelmaa piirretyistä. Koska miehellä oli täysin vapaat kädet ja tähtiteteellinen budjetti, pystyi hän nyt toteuttamaan villeimmät visionsa. Dante nappasi riiviöt mukaansa ja karisti sympaattisen Kingston Fallsin tomut jaloistaan. Uusi pesue suuntasi New Yorkiin, Isoon Omenaan. Kaupunkiin joka ei nuku koskaan. Luvassa oli jotain todella extravanganzaa ja täysin kreisiä.


Ja taas mennään.

Ensimmäisen Die Hardin tapaan Gremlins 2 tapahtuu lähes kokonaisuudessaan yhden ainoan rakennuksen sisällä. Looginen selitys tälle löytyy riiviöiden heikkouksista, oliot kun eivät voi karata terrorisoimaan kaupungin katuja välittömästi päivänvalon takia. Onneksi tässä tapauksessa kyseessä ei ole kuitenkaan tylsän toimistomainen Nakatomi Tower vaan liikemies Daniel Clampin hulppea liikekeskus, joka pitää sisällään yhtä sun toista bisnestoimintaa TV-studioista kummallisiin laboratorioihin. Eli siis täydellinen leikkikenttä riiviöille.

Gizmo päätyy Clampin laboratorioihin kadulta jonne se on päätynyt menetettyään vanhan kotinsa Herra Wingin luota. Vanha ja raihnainen Wing menehtyy elokuvan alkuvaiheessa ja vanha putiikki jyrätään maan tasalle. Gizmo joutuu tien poskeen josta Clampin tutkijat nappaavat sen mukaansa. Ja kuinkas sattuukaan, vanha tuttu Billy Peltzer on töissä Clampin liikekeskuksessa. Mutkien kautta Billy onnistuu löytämään Gizmon käsiinsä ja vanhojen ystävien jälleennäkeminen on oikeasti sympaattinen ja herttainen hetki. Hetken aikaa kaikki on mukavan harmonista. Mutta vain hetken aikaa.

Tuskin kukaan katsojista odotti että karvapallero onnistuisi pysymään varttia kauempaa kaukana vedestä.


Pikku söpöläiset.

Pian Gizmo altistuu vedelle ja synnyttää selästään lauman pieniä lajitovereitaan. Valitettavasti nämä pienet söpöt veijarit eivät omaa Gizmon kilttiä luonnetta ja söpöä olemusta. Ensitöikseen uudet karvapallot tunkevat Gizmon ilmastointikanavaan ja lähtevät sekoilemaan kohti liikekeskuksen syövereitä. Ruokaravintolan asiakkaat kokevatkin elämänsä yllätyksen kun pienet karvaiset kourat tunkevan esiin salaattipöydän uumenista. Mutta tämä kaikki on vain alkua.
 
Käytyään läpi koteloitusmisvaiheen oliot kuoriutuvat esiin varsinaisina riiviöinä ja helvetti on jälleen kerran irti. Ensimmäiseksi uhriksi päätyy tv-kokki, jonka lähetystä riiviöt päättävät kunnioittaa läsnäolollaan. Kiehuvasta padasta ilmestyvät riiviöt pistävät koko studion kaaokseen noin 5 sekunnissa ja koko homma kruunataan fiksulla "kattilat mikroon ja tehot täysille"-tempauksella. Studio leihahtaa räjähdyksen jäljiltä liekkeihin ja riiviöt jäävät tulipalon varalle suunniteltujen kastelulaitteiden alle. Gremlinsien toinen tuleminen käynnistyy toden teolla.


Mitähän Gordon Ramsay diggaisi tästä sopasta?

Liiketornin korkeimmassa kerroksessa vallan kahvaa pitelee liikemies Daniel Clamp. Menestynyt mutta turhautunut kiho elelee hulppeassa toimistossaan vailla varsinaisia virikkeitä. Miehen tasainen mutta turruttava arki saa yllättävän muutoksen kun hänen sihteerinsä joutuu riiviön pilan kohteeksi. Naisen voileipään ilmestyy yllättäväksi täytteeksi hiirenloukku ja riiviö nimittää itsensä sihteerin seuraajaksi. Clamp on asiasta eri mieltä ja välienselvittely päätyy siihen kun uusi sihteeri ottaa lähituntumaa fyysisellä tasolla paperisilppurin kanssa. Alkuun järkyttynyt Clamp innostuu pian silminnähden riiviöiden kapinasta ja mies ryhtyy rakentelemaan katastrofista uuden menestystarinan alkua.

Varsinainen kultakaivos riiviöille on kuitenkin salaperäinen laboratorio, jonka johdossa häärää itse Dracula, Christopher Lee. Perinteisen hullun tiedemiehen roolissa pyörivä Lee tekee kelpoa duunia tässäkin elokuvassa mutta mies jää auttamatta ilkikuristen riiviöiden varjoon. Kaikki laboratoriossa kehitetyt hämärät litkut katoavat riiviöiden kurkkuihin ja pian näemmekin mm. älykköriiviön, sähköriiviön, naisriiviön, lepakkoriiviön ja jopa ihka elävän kasvisriiviön! Epäilen jälkimmäisen terveellisyyttä.

Ja hei, tämähän on pakko mainita: Koska Warner Bros on myös Batman-leffasarjan taustalla ja koska Gremlins 2 ilmestyi aika lähellä Burtonin ensimmäistä Batmania, eivät tekijät voineet vastustaa kiusausta pistää mukaan pientä viittausta yön ritariin. Lepakkoriiviön häipyessä ulkomaailmaan ryminällä jättää tämä seinän läpi painuessaan siihen täydellisen Batman-symbolin muotoisen reiän. Nerokasta! Ulkomaailmassa lepakkoriiviö kohtaa ensimmäisestä elokuvasta tutun Murray Futtermanin joka yhteenoton lopuksi paiskaa riiviön märkään sementtiin. Viimeisillä voimillaan riiviö lentää kirkontorniin johon se lopulta jähmettyy gargoyle-henkiseksi patsaaksi. Eeppistä.

Laboratoriossa nähdään myös yksi Gremlins-leffasarjan definitiivisimmistä hetkistä kun yksi riiviöistä pitelee kädessään astiaa jossa lukee "Acid! Do not throw in face!". Tottakai riiviö viskaisee hapot lähimmän lajitoverinsa kasvoille, joka pienen tuskaisan rääkäisyn jälkeen vetää kasvoilleen Oopperan kummituksen tutun valkoisen naamion. Periaatteessa täysin järjetön hetki mutta hei - tästähän näistä leffoissa on kyse. Kohtaus kiteyttää mielestäni täydellisesti Gremlinsin syvimmän olemuksen.


There's a new sherif in town.

Edes elokuvan katsojat ei säästy riiviöiden tolkuttomalta sekoilulta ja kesken elokuvan kuva katkeaa. Seuraa pätkiä valkokankaan takana pelleilevistä riiviöistä. Vasta Hulk Hoganin mukaantulo saa riiviöt ruotuun ja ne suostuvat jatkamaan elokuvan pyöritystä. Jos jo tuo tuntui mielestäsi käsittämättömältä jutulta, funtsi tätä: ensimmäisen elokuvan aikoinaan haukkunut elokuvakriitikko Leonard Maltin nähdään tässä elokuvassa pienessä roolissa Clampin TV-kanavan lähettämässä elokuviin keskittyvässä ohjelmassa. Gremlinsia ruudussa kovin sanoin arvosteleva Maltin yllätetään takaapäin ja riiviöt nappaavat miehen kuristusotteeseen filminauhan avulla. Ei olisi kannattanut puhua paskaa. Eipä tule mieleen toista elokuvaa missä moinen tempaus voitaisiin toistaa ja vieläpä kohtalaisen loogisen tuntoisesti.

Jo aiemmin mainittu älykköriiviö taitaa puhumisen jalon taidon, ja tämän selkeästi artikuloivan rillipäisen yksilön kautta pääsemme ensi kertaa ymmärtämään ihan sanojen muodossa mistä riiviöiden olemisesta on lopulta kyse. Älykön mukaan riiviöt haluavat vain laajentaa sivilisaatiotaan ympäri maailman ja pesue odottaakin jo innolla yön pimeyttä ja mahdollisuutta karata kaupungin kaduille. Rehellisyyden nimissä älykkö myös huomauttaa ihmisille että nyt olisi sopiva hetki sijoittaa purkkimuonaan ja haulikoihin sillä tuleva yhteiselo riiviöiden kanssa ei tule todellakaan olemaan mitään ruusuilla tanssimista. Päinvastoin. Muun asian lomassa riiviö ottaa myös kantaa New Yorkin nykykuntoon ja kaupunki kerääkin kiitosta väkivaltaisuudestaan.


Kasvisvaihtoehto.

Ensimmäinen Gremlins sisälsi useita jännittäviä ja jopa oikeasti pelottavia kohtauksia, mutta jatko-osan kohdalla voidaan puhua oikeastaan vain yhdestä-kahdesta säväyttävästä tapauksesta. Vaikka älykköriiviö onkin ruudussa eniten, ei ilkeintä ja pelottavinta riiviötä pohtiessa tarvi paljoa päätään vaivata. Ensimmäisen elokuvan valkokeesipäistä Stripea kovasti muistuttava Mohawk viettää ensin laatuaikaa Gizmon kanssa kiduttamalla tätä mm. leikkijunan ja kopiokoneen avulla jonka jälkeen se kerää pointsit kotiin hörppäämällä hämähäkkinestettä ja muuttumalla kahdeksanjalkaiseksi riiviöksi Slayerin pauhatessa taustalla. Ehdottomasti leffan coolein hetki!

Mohawkin seitteihin sotkeentuneet naispuoliset sivuhahmot saavat pelastuksen yllättävältä taholta: Aiemmin lähinnä söpöilyyn keskittynyt Gizmo kasvattaa itselleen pallit sisäistämällä Rambon " To survive a war, you gotta become war"-filosofian. Pienen training montagen jälkeen Gizmo valmistaa itselleen jousipyssyn klemmarista ja kuminauhasta (tätä yrittivät ala-asteella KAIKKI leffan nähneet) ja ampuu Mohawkin liekkeihin. Riiviö korisee tuskissaan ja katoaa lopulta liekkien syövereihin. Potut on maksettu pottuina ja Gizmo voi taas keskittyä sylileluna toimimiseen.


Gizmo antaa palaa.

Clamp Towerin aulassa bileet jatkuvat entistä rajummin. Aulabaarin vallanneet riiviöt dokailevat estoitta ja tuntuvat viettävän yhtä aikaa vappua, juhannusta, uutta vuotta, mardi grasta ja ties mitä. Kaikki nurkat ovat täynnä vihreitä olentoja ja loputonta räkätysnaurua. Satojen riiviöiden joukosta voi bongata mm. ritariasuun sonnustautuneen riiviön, saksofonia soittavan riiviön, tatuointeja tekevän riiviön, itsensäpaljastariiviön, sombreroriiviön, jne. Voit heittää tähän periaatteessa mitkä kriteerit vain, joku riiviöistä on ehtinyt tekemään jo senkin. Kreisibailaus on ns. hallussa. Lopulta kaikki gremlinsit yhtyvät absurdiin "New York, New York"-musikaalinumeroon jossa Sinatrana toimii jo aiemmin mainittu älykköriiviö.

Osa riiviöistä on onnistunut hankkimaan jostain sinkoja ja dynamiitteja ja niitä testaillaan estoitta porukan keskellä. Tarkkasilmäisimmät voivat havaita riiviöiden seasta sotasuunnitelmia joihin on painettu jo ohjeet mm. Vapauden patsaan tuhoamiseen. Baaritiskillä osa riiviöistä tanssii cha-chata ja siinä sivussa takoo toisiaan puunuijilla päähän. Meininki on karkaamassa täysin käsistä.

Juuri ennenkuin Gremlinit ovat siirtymässä ulos ja New Yorkin ylle kasautuvan sadepilven alle, saa Billy idean. Kaikki riiviöt kastellaan paloletkulla perinpohjaisesti ja aiemmin puhelimen vastaajaan vangittu sähköriiviö vapautetaan bailaavan ja poikivan riiviökansan keskuuteen. Suunnitelma toimii ja riiviöiden lupaava maailmanvalloitus kellistyy lopulta sinne mistä se alkoikin - Clamp Centerin aulaan. Sähkön riuduttamat riiviöt sulavat tuskaisesti rääkyen (ja samalla tietenkin nauraen) ja lopulta jäljellä on vain kasa vihreää limaa. Räkätys on kaikonnut. Buu sanon minä. Jäljellä on pikainen ja rehellisesti sanoen turhan oloinen ihmiskohtaloiden selvitys jonka jälkeen lopputekstit rullaavat. Maailma ei ollut vieläkään valmis riiviöihin, mutta ihan viimeinen kohtaus jättää ovet auki kolmannelle elokuvalle.


Kansanmurhaajat.

Ilmestyessään Gremlins 2 sai odotetusti ristiriitaisen vastaanoton. Osa jengistä tajusi että kyseessä oli tarkoitus olla vain ja ainoastaan totaalinen aivot narikkaan-tuokio mutta osa kriitikoista takertui liiankin vakavasti etsimään elokuvan syvintä olemusta. Joe Dante oli alusta lähtien lähteny tekemään eräänlaista parodiaa ensimmäisestä osasta mutta tämä meni osalta yleisöstä ja kriitikoista yli hilseen. Gremlins 2 keräsi kritiikkiä mm. typerästä juonestaan ja syytöksiä jossa sen olemassaolon syyksi arveltiin vain oheistuotemarkkinointi. Homma nousee potenssiin kun itse elokuvassa Daniel Clamp ehdottaa Billylle Gizmo-aiheisen pehmolelubisneksen käynnistämistä. 

Mainittu kohtaus ei ole ainoa hetki missä elokuva nauraa itselleen. Jo mainitun kriitikko Leonard Maltinin lisäksi elokuvassa nähdään Clampin työntekijöiden ivallista arvelua siitä, miten riiviöiden sääntöjä oikein pitäisi tulkita: Mitä jos mogwai syö ennen kahtatoista mutta vaihtaa aikavyöhykettä? Ensimmäisen leffan fanit olivat puineet julkisesti samoja kysymyksiä ja Dante päätti napata ivaksi tarkoitetun läpän itse leffaan. Gremlinsien katkaistessa elokuvan hetkeksi kokonaan leffan puolivälissä näemme äidin lapsineen syöksymässä elokuvateatteriin aulaan valittamaan riiviöiden kauheudesta ja lapsille sopimattomuudesta. Ja mistä idea moiseen? Bingo, sama keskustelu käytiin ihan oikeassakin elämässä useaan otteeseen ensimmäisen elokuvan pyöriessä valkokankailla. 

Elokuvasta diganneiden kannattaa myös tsekata ehdottomasti DVD:n bonusmateriaaleista löytyvä lyhyt "dokumentti" elokuvan teosta, jossa näyttelijät, ohjaaja ja jopa tuottajat avautuvat siitä minkälaista helvettiä riiviöiden kanssa työskentely kulissien takana oikeasti on. Loistava läppä jälleen kerran ja homman kruunaa diivaksi nimitellyn Gizmon haastattelu aiheesta.

Gremlins 2 on elokuva jota katsoessasi sinun on syytä unohtaa kaikki rationaalinen tarinankerronta. Nämä ovat viheliäisiä riiviöitä jotka eivät muuksi muutu. Gremlinsit eivät kaipaa arvosteluja tähtien tai pisteiden muodossa, koska todennäköisesti mokomat turhakkeet päätyisivät koristamaan kritiikin lähteen peräsuolta. Molemmat leffoista ovat mahtavia puolentoista tunnin matkoja logiikan ja järjen tuolle puolen, paikkaan missä kaikki on tuhottavissa sen takia että tuhoaminen sattuu olemaan helvetin mukavaa hommaa. Överiä? Ehkä, mutta samalla myös käsittämättömän viihdyttävää.

Vaikka Gremlinsit ovat täysin ajattomia ja käsikirjoituksen suhteen rajattomia hahmoja, ei elokuvasarja ole saanut tähän päivään mennessäkään kolmatta osaa tuhansien fanien pettymykseksi. Elokuvien fanit ovat vuosikymmenien kuluessa kasvaneet lapsista aikuisiksi ja Gremlins on kokenut viime vuosien aikana vahvan renesanssin nostalgian ansiosta. Uudet ikäpolvet ihastuisivat varmasti näihin riiviöihin. Uuden teknologian ansiosta elokuvan työstäminen olisi varmasti entistä helpompaa ja se avaisi ovet vielä suurempaan sekoiluun. Toistuvista kyselyistä huolimatta Joe Dante on kiistänyt jo vuosia kolmannen elokuvan mahdollisuuden ja todennut yllättyvänsä, jos Warner Bros päättää tehdä Gremlinsien suhteen vielä jotain. Tilanne näyttää siis kohtalaisen heikolta.

Mutta mitäs siitä, ainahan voi toivoa ja pitää sormia ristissä. Ja mistäs sen tietää jos joku Warner Brosin holvinvartijoista erehtyisi raottamaan holvin luukkua ja tarjoamaan siellä lepäilevälle Gizmolla pesun ja ruokaa, siinä sopivasti kahdentoista jälkeen.


Ehkä vielä joskus kohtaamme.