#5 - Batman (1989)

Miten lähestyä aihetta joka on tuttu varmasti lähes jokaiselle pienemmälle ja isommalle pojalle joka puolella maailmaa? Kuinka kuvailla tämän viittaa kantavan yön ritarin seikkailuja niin että onnistutaan vangitsemaan se kaikista olennaisin ydinmehu joutavan sheeban keskeltä? Kuinka kosketetaan kaikkien niiden miljoonien sieluja jotka ovat menettäneet sydämensä tälle skitsofreenistä elämää viettävälle erakkomiljonäärille? Ja lopuksi ehkä se kaikkein suurin kysymys: Kuinka luodaan ja lopulta tuhotaan maailman tyylikkäin ja coolein supersankaribrändi valkokankaalla alle 10 vuodessa?

Nämä ovat kysymyksiä joita tulemme käsittelemään tässä blogikirjoituksessa. Tarkastelun kohteena on - kuten jo varmasti nokkelana lukijana huomasitkin - Tim Burtonin vuonna 1989 ilmestynyt Batman.

Tuttuun tapaan uhraamme kuitenkin ensin siivun hahmon ja elokuvan historialle ja jauhamme joutavia oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi.

Batmanin esiaste, piirtäjänä muuan tuntematon Da Vinci.

Batman syntyi alunperin vuonna 1939 Bob Kanen toimesta. Zorrosta kovasti intoillut Kane sai idean naittaa kyseinen espanjalainen viiksiniekka yhteen Leonardo Da Vincin piirroksen kanssa, joka esitti jonkinlaista liituria. Vaikka yhdistelmä kuulostaa epäilemättä oudolta, sitä hetken funtsittuaan voi tajuta Batmanin olevan itseasiassa täydellinen mikstuuri näitä kahta. Eivätkä yhteydet Zorroon tosiaan lopu ulkonäköön: Bruce Wayne ja Don Diego de la Vega ovat molemmat varakkaita pleijjereitä joiden alter egot ovat isäntiensä täydellisiä vastakohtia. Molempien taistelutyylit perustuvat fyysiseen ketteryyteen ja terävään mieleen. Zorrolla on ratsunaan musta Tornado, Batmanilla puolestaan Batmobile. Zorrolla on tunnistettava Z-symbolinsa, Batmanilla oma lepakkosignaalinsa. Molemmat taistelevat rikollisuutta vastaan vain ja ainoastaan sen takia että he ovat niin helvetin mukavia ja reiluja jätkiä. Ja niin edelleen.

Sarjakuvana Batman ampaisi suosioon suhteellisen pian. Detective Comics etsi Teräsmiehen rinnalle uutta sankaria ja synkkäsävyisempi ja inhimillisempi Lepakkomies oli täydellinen vastakohta jenkkihymyä viljelevälle Terikselle. Kiltisti sanottuna: Teräsmies oli nössöjä varten kun taas Batmania diggailivat oikeasti kovat jannut. Batman ei Teräsmiehen tapaan veljeillyt valtion kanssa eikä häntä kiinnostanut paskan vertaa koko maapallon pelastaminen. Ehei, tämä Yön ritari vaani varjoissa ja ilmestyi paikalle vain tarpeen tullen. Teatraalisuus oli rikollisten pelottelua varten, ei etusivun lehtifotoille. Teräsmies teki urotekojaan koska hänet lähetettiin maapallolle Suuria Tekoja varten, Batman murskasi rikollisia koska häntä ajoi pakkomielteinen raivo kostaa vanhempiensa kuolema. Hänen silmissään jokainen rikollinen oli vastuussa hänen vanhempiensa murhaamisesta.

Valkokankaalla Batman seikkaili ensimmäisen kerran vuonna 1943. En tiedä minkälaisia lääkkeitä sarjan tekijät popsivat sitä tehdessään mutta voit tehdä omat veikkauksesi luettuasi sarjan juonen. Yritän nyt tehdä tämän käännöksen niin hyvin kuin vain pystyn, mutta veikkaan että tästä huolimatta se jättää sinut hieman ymmällesi. Noh, yrittänyttä ei laiteta:

"Batman ja Robin kohtaavat Dr. Dakan, japanilaisen tiedemiehen joka työskentelee myös Hirohiton agenttina. Daka asuu kauhujen Funhousessa, japanilaisessa kaupunginosassa. Hän on kehittänyt laitteen joka muuttaa ihmiset pseudo-zombeiksi. Dr. Daka yrittää päihittää dynaamisen duomme useaan otteeseen ennekuin kohtaa loppunsa Robinin pudottaessa hänet vahingossa ansahuoneeseen jossa odottavat nälkäiset krokotiilit".

Sanokaa mitä sanotte mutta on tämä minusta silti paperilla järkevämmän kuuloinen kuin vuoden vuoden 1997 Batman & Robin. Terveisiä jo tässä vaiheessa Joel Schumacherille.

Ei, nämät eivät ole polttariporukkaa.

Batman apureineen palasi rikospaikalle vuonna 1949. 15-osainen Batman and Robin-sarja piti sisällään huikean tarinan jossa Wizard-niminen pahis hallitsi autoja kummallisilla sähkölaitteillaan ja... niin, siinä se päällisin puolin olikin. Parinkymmenen minuutin mittaiset jaksot nähtiin elokuvateattereissa ja ilmeisesti tekijät saivat jyystettyä moisesta juonivyyhdistä tarpeeksi hyvin jaksoja sillä sarja oli menestys.

Sarjakuvien puolella 60-luvulle tultaessa Batmanille oli tapahtunut jotakin kummallista. Gothamin kadut ja normaalit rikolliset eivät enää riittäneet tekijöille vaan mukaan ruvettiin ujuttamaan kaikennäköistä absurdia paskaa kuten eri ulottuvuuksien välistä matkustusta, avaruusolioita, puhuvia eläimiä ja muuta vastaavaa psykedeelisempää kamaa. Ehkäpä muutoksen takana olivat toimituksen vallanneet villiintyneet hipit? Ilman kemiallisia päihteitä moisia tarinoita tuskin syntyy. Tämä tajuntaa laajentava vallankumous ylsi pian myös televisiovastaanottimien puolelle ja pian Batman saisi oman TV-sarjansa.

Eivätkä nämäkään.

Jos olet kaltaiseni 80-luvun kasvatti, saatat muistaa ajan ennen MTV3-kanavaa. Kolmoskanava oli vain yksinkertaisesti Kolmoskanava ja tuo maaginen numero oli portti täysin uuteen maailmaan. Meillä kotona tämä pre-Maikkari ei näkynyt ennen erillisen antennin hankkimista joten tätä ihmettä poljettiin mummolaan katsomaan joka päivä suoraan hoitopaikasta. Batman, Masters Of The Universe, Captain Planet, Teenage Mutant Ninja Turtles... toden totta, tuon kanavan antia nuorille janttereille ei voi väheksyä millään tavoin. Good times, good times.

Jos aiempien Batman-sarjojen juonet tuntuivat oudolta, ei tämän 60-luvun sarjankaan käänteitä voi parhaalla tahdollakaan kutsua nerokkaiksi. Myöhemmin olen toki ymmärtänyt että sarjaa lähdettiin alusta alkaen tekemään kieli poskella camp-hengessä mutta on silti pakko ihmetellä mitä helvettiä omassa päässä liikkui kun tätä pienenä katsoi. Palvoin ja jumaloin trikoissa hyppivää pömppömahaista Adam Westia eniten koko maailmassa ja jos joku olisi tuohon aikaan tullut haukkumaan sarjaa naurettavaksi olisi luvassa ollut todennäköisesti nujakointia painin merkeissä ja mahdollista alaleuan väpätystä. Jaksojen tapahtumat puitiin "jätkien" kanssa juurta jaksaen seuraavina päivinä. Höpsöt Zwonk! Badang! Zup! Pepsi!-nyrkkitappelut esitettiin omalla porukalla uudestaan niin tarkasti kuin ne vain olivat muistissa pysyneet.

Kaikessa naurettavuudessaan 60-luvun Batman-sarja on kuitenkin todellinen merkkipaalu hahmon historiassa, sillä vasta se toi hahmon todellisella rytinällä valtavirtaan ja populaarikulttuuriin Amerikan ulkopuolella. Sarja ja sen sivutuotteena syntynyt ensimmäinen Batman-elokuva merkitsevät monelle ensimmäistä kohtaamista viittasankarin kanssa. Vaikka nämä filmatisoinnit kasvattivat Batmanin suosiota kohinalla, täytyy muistaa että ne olivat tunnelmaltaan todella kaukana Bob Kanen alkuperäisestä 30-luvun Batmanista. Ja niin vain kävi, kuten monelle muullekin pop-kulttuuriin komeetan lailla syöksyneelle ilmiölle, että Batman-sarjan elinkaari oli lopulta vain muutaman vuoden mittainen. Suosio kääntyi laskuun ja sarja ajettiin tekijöiden toimesta alas. Lyhyestä ajasta huolimatta sarjaa ehdittiin tekemään 120 jakson verran, joka on ihan hatunnoston arvoinen suoritus. Lopettamispäätös esti myös Clint Eastwoodin osallistumisen sarjaan, miestä kun oli kaavailtu Two-Face rooliin. Holy harmin paikka, Batman! Jostain kumman syystä sarjaa ei ole tähän päiväänkään mennessä julkaistu DVD:llä. Joidenkin lähteiden mukaan päätöksen takana on DC Comicsin halu pitää höpsö camp-Batman kaukana nykyisistä Lepakkomies-filmatisoinneista. Image is everything, ilmeisesti.

Ja sitten elävän ja liikkuvan Batmanin päälle laskeutuukin pitkä hiljaisuus.

Sarjakuvien puolella Dennis O'Neil ja Neal Adams ottivat lepakkoa sarvista ja ryhtyivät sorvaamaan Batmania kohti alkuperäistä visiota, pois puhuvien apinoiden ja aikamatkaaja-alligaattorien sfääreistä. Muutokset elvyttivät jo hetken hiipuneen Batman uuteen kukoistukseena ja sellaiset tekijämiehet kuten Frank Miller ja Alan Moore tekivät myös omalla sarallaan todella upeaa jälkeä. Millerin The Dark Knight Returns ja Mooren The Killing Joke ovat jokaiselle sarjakuvafanille ehdotonta materiaalia. Nämä kaksi nimenomaista teosta saivat eräänkin Tim Burtonin kiinnostumaan Batman-sarjakuvista, ja mies palaakin tarinaamme pian todella olennaisessa roolissa.

Tsekkaa jos uskallat.

60-luvun lopun ja koko 70-luvun aikana uinuva valkokangas-Batman liikahti vain pari kertaa: ensin CBS halusi tehdä katastrofilta haiskahtavan Batman In Outer Space-elokuvan. Jostain kumman syystä projekti ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen. Toinen tapahtuma oli kuitenkin ratkaiseva nytkähdys kun tuottajaparivaljakko Michael Usman ja Benjamin Melniker hankkivat Batmanin filmatisointioikeudet. Tämä dynaaminen duo omasi suht selkeän vision siitä miltä uuden aikakauden Batman-elokuvan pitäisi näyttää. Trikoot ja muu hölmöily helvettiin, tilalle pelottavampaa ja vakavahenkisempää rymistelyä.

Kiitos 60-luvun Batman-sarjan, idean myyminen eteenpäin 80-luvun alun Hollywoodissa oli lähes mahdoton tehtävä. Elokuvayhtiöt yksi kerrallaan sulkivat ovensa parivaljakon edestä ja kieltäytyivät tuottamasta moista moskaa. Käsikirjoituksia viilattiin, tuhottiin ja synnytettiin uudelleen mutta lopulta ne päätyivät kaikki hylätty-leiman alle. Elokuvan DVD:n bonushaastatteluissa Usman kertookin varsin seikkaperäisesti kuinka helvetillinen homma Batman-elokuvan tekeminen oikeastaan olikaan.

Lopulta ruotuunsa palanneen Batman-sarjakuvan uusi suosio sai Warner Brosin tarttumaan syöttiin ja uuden uljaan Batman-elokuvan valmistelut voitiin aloittaa. Fanipoikien psyykkeen kestävyyttä testattiin heti kärkeen kun elokuvan ohjaajaksi lyötiin tuohon aikaan vasta alle kolmekymppinen Tim Burton. Mutta eipä tässä vielä mitään, todellinen shokki tapahtui kun Bruce Waynen ja itse Batmanin näyttelijäksi ilmoitettiin Michael Keaton. Pillastuneet sarjisnörtit protestoivat rillit huurussa ja sylki pärskyen eikä Keatonin kiinnitystä voitu käsittää. Mies tunnettiin noihin aikoihin vain muutamasta komediasuorituksesta, joista tunnetuin lienee nimirooli Burtonin ohjaamassa Beetlejuicessa. Rooliin olivat olleet ehdolla mm. Mel Gibson, Kevin Costner, Charlie Sheen ja mursuviiksinen Tom Selleck mutta Burton oli päätöksensä suhteen järkkymätön. Keatonin valinta aiheutti ennenkokemattoman myrskyn ja wittu, get this - Warner Brosille lähetettiin jopa 50 000 nimen adressi jossa vaadittiin Keatonin erottamista projektista! Vaikka koko kohu tuntuu nyt ajateltuna todella naurettavalta, voit koittaa itse visioida miltä tuntuisi jos vaikkapa Ben Stiller olisi ilmoitettu uudeksi Batmaniksi Christopher Nolanin uuteen trilogiaaan? Vuonna 1988 hätä oli tosiasia. Fanit pyyhkivät kyyneleensä, niistivät nenänsä ja ristivät kätensä peläten pahinta.

Täytyy tähän väliin vielä puskea sellainen anekdootti että jossain vaiheessa joku Warner Brosin neroista ehdotti elokuvan päärooliin Bill Murrayta. Robiniksi samainen älykkö halusi - uskokaa tai älkää - Eddie Murphyn. Sitä sopii visioida. Jos moinen suunnitelma olisi toteutunut, oltaisiin ympäri maailman nähty todennäköisesti tuhansia fanipoikien joukkoitsemurhia.

Tätä miestä ei haluttu Batmaniksi.

Tekijöillä oli kuitenkin ässä (vai tässä tapauksessa kenties Jokeri) hihassaan ja tiskiin lyötiinkin varsinainen herkkukinkku - Batmanin verivihollisen Jokerin rooliin oli kiinnitetty itse Jack Nicholson. Nicholson oli jo noihin aikoihin arvostettu ja syvästi kunnioitettu tekijä Hollywoodissa ja hänen mukaantulonsa herättikin ihan uudenlaista kiinnostusta. Voiko kyseessä ollakin vakava projekti koska Hän on lähtenyt mukaan? Virnuileva ja armottoman karismaattinen Nicholson toi elokuvalle roppakaupalla uskottavuutta ja hommasta onkin helppo vetää yhteyksiä Marlon Brandon esiintymiseen 70-luvun Superman-elokuvassa.

Epäilevien silmien alla valmisteltu elokuva siirsi tuotantonsa Iso-Britanniaan johon rakennettiin Burtonin vision mukainen uusi Gotham City. Se ei kelmeillyt upeassa väriloistossa vaan yleisilme on pikemminkin tummasävyinen, pimeä ja jopa jossain määrin gootahtava. Sama värikoodi koski uuden Batmanin ulkonäköä. Tekijät tiesivät trikoissa pomppivan siniharmaan Batmanin aiheuttavan vain huvittavia tilanteita, joten asu korvattiin täysmustalla, syntisen seksikkäällä lihaspuvulla. Kyllä kelpasi hieman rimpulaisen Keatonin pullistella moinen komeus yllään. Pian pimeys valtasi alaa ja musta väri tarttui myös Batmobileen. Ja sitten Batcaveen. Ja lopulta kaikkiin Batmanin leluihin ja vempeleisiin.

Vaikka Burton ja muut tiesivät tasan tarkkaan millainen elokuva tulisi olemaan, huhut jatkoivat vellomistaan. Lopulta tekijät kyllästyivät jatkuvaan "tuleekohan siitä hassuttelua"-spekulointiin ja löivät tiskiin minuutin mittaisen trailerin. Sen ensiesitys sai aikaan seisovat suosionosoitukset ja ennennäkemättömän kohun. Onnekkaat olivat onnistuneet taltioimaan trailerin ja pian bootleg-versio lähtikin leviämään kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Alan messuilla videon omistajat pitivät 25 dollarin hintaisia näytöksiä. Fanipojat tärisivät innostuksesta ja nostelivat rillejään. Valtamediat tarttuivat ilmiöön ja ryhtyivät paukuttamaan viidakkorumpua. Yhdessä yössä kaikkien parjaama projekti oli muuttunut odotetuimmaksi elokuvaksi sitten Imperiumin vastaiskun. Hype oli uskomatonta vaikka elettiin vielä aikaa ennen internetiä. Kesällä 1989 Batman-krääsää myytiin kaikkialla ja kaikessa mahdollisesti muodossa. Monet tuotteet loppuivat kesken viikkoja ennen elokuvan ensi-iltaa. Jonot rupesivat muodostumaan elokuvateattereiden porteille jo paria päivää ennen näytöksiä. Fanit purivat kynsiään. Batmania oli irti.

Törmäsin itse Burtonin Batmaniin ensimmäistä kertaa sanomalehti Kalevaa selaillessani. Tuohon aikaan minulla oli tapana pläräillä sunnuntainpäivien lehdestä oululaisten elokuvateattereiden mainoksia, vaikka osasin hädin tuskin lukea. Batmanin logon bongaaminen mainosten seasta oli pistää kuset housuun, niin dominoivana tuo uljas symboli ponkaisi muiden mainosten joukosta esiin. Suru tuli kuitenkin puseroon kun huomasin elokuvan ikärajan olevan 15. Omasta mielestään täysin kypsä 6-vuotias sai tyytyä elokuvan sarjisversioon ja vilkkaaseen mielikuvitukseen. Kuukausia myöhemmin olin sukulaisten luona kylässä ja mainio Jukka-enoni oli jo onnistunut kopioimaan leffan itselleen. Rikos lienee tätä nykyä jo vanhentunut. "Haluakko kattoa Pätmänin?", kysyi Jukka ja minulta turahti paskat ja kuset housuun. Vertauskuvallisesti.

Maailman kaunein elokuvasymboli.

Batman tempaisi mukaansa välittömästi ja se tekee sen yhä uudelleen jokaisella katsomiskerralla. Avaus ei nimittäin voisi olla mainiompi - alkutekstien ajan kamera pyörii loputtoman tuntuisessa labyrintissa joka paljastuu ajon loputtua Batmanin logoksi. Päätekijä tunnelmassa on kuitenkin musiikki, ja Danny Elfmanin säveltämä marssiva teos onkin yksi kaikkien aikojen leffatunnareista. Se saa jännityksen kihelmöimään. Se saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäsi. Se on synkkä, se on voimakas, se on uljas. Se on kaikkea mitä hyvän leffatunnarin kuuluukin olla. Se on silkkaa Batmania.

Alkutekstien jälkeen vuorossa on todella ratkaiseva kuva. Burton lyö rohkeasti heti tiskiin otoksen hänen visioimastaan uudesta Gothamista. Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä Gotham, tämä on kokonainen uusi maailma jonka Burton kumppaneineen on luonut ja johon katsoja nyt kutsutaan. Jos tämä ensimmäinen kuva olisi ollut kehno ja epäuskottava, olisi koko elokuvalta pudonnut pohja heti kättelyssä. Kaikki kyynisten epäilijöiden syytökset olisivat käyneet toteen ja vuosia valmistelu Batmanin uusi tuleminen olisi lässähtänyt alkutekijöihinsä.

Toisin kuitenkin kävi.

Se on siinä.

Eteen avautuva maisema Gothamista on yhä henkeäsalpaavan upea näky. Se on kaikkea mitä katsoja uskalsi etukäteen odottaa, olematta silti liian timburtonmainen tai muuten vaan överiksi vedetty. Sarjan seuraavissa elokuvissahan Gotham-maisemat lähtivät kevyesti sanottuna käsistä ja tarjolla oli jos jonkinlaista överiarkkitehtuuria. Pian pääsemme tarkastelemaan Gothamia hieman lähempää kun siirrymme saman tien keskustan sykkeeseen. Kaupunki on roskainen, ahdistava, ankea, hiostava ja kiireinen. Vallitsevina väreinä toimivat musta, ruskea ja harmaa. Gotham sykkii ja pulppuaa jotakin sanoinkuvailemattoman vastenmielistä energiaa ja se on kuin tärisevä ja sihisevä painekattila, odottamassa lopullista räjähdystä. Tämän kaiken lohduttomuuden keskelle Burton pudottaa katsojansa.

Batmanin ensiesiintymistä ei tarvitse odottaa myöskään kauaa. Pari paikallista laitapuolen hyökkääjää saa elämänsä opetuksen kun aluksi nappiin mennyt ryöstökeikka päättyy kohtaamiseen katolla Batmanin kanssa. Huhut kaupungin rikollisia löylyttäneestä ihmislepakosta realisoituvat kun Batman roikottaa toista roistoa katon reunalta ja esittelee itsensä jo legendaariseksi kohonneella murahduksella, "I'm Batman." Mitäpä siihen muuta lisäämään? Kahakkaa edeltävä ryöstö on muuten selkeä ja oivaltava viittaus Bruce Waynen vanhempien murhaan päättyneeseen, kolmisenkymmentä vuotta aiemmin tapahtuneeseen ryöstöön.

Elokuva starttaa siis hieman samanlaisista asetelmista kuin Frank Millerin Year One-sarjakuva. Alkuun ei sen koommin kaupungin rikollisillakaan kuin poliisillakaan ole minkäänlaista käsitystä kuka tämä pimeydessä teutaroiva huppupää oikein on. Media vauhkoaa mystisestä lepakkomiehestä mutta varmaa tietoa ei tunnu olevan kenellekään. Kuka tämä tyyppi luulee olevansa? Onko se ihminen? Onko se lintu? Onko se lentokone?

Gothamin poliisille kaikki apu on kuitenkin tarpeen. Alamaailman hallitsija Carl Grissom pyörittää kaupunkia pikkusormensa ympärillä ja pahuuden lonkerot yltävät jopa poliisivoimiin asti. Korruption mädättämä kaupunki korisee tuskissaan. Komisario James Gordon ja uusi kaupunginsyyttäjä Harvey Dent ovat voimattomia.

Grissomin oikeana kätenä häärää Nicholsonin esittämä Jack Napier. Egoileva ja pröystäilevä Napier ei ole kuitenkaan Grissomin mieleen, ja lopullisesti kamelin selän katkaisee Napierin vikittelyt Grissomin naisystävää kohtaan. Tuskinpa kovin moni muukaan pomo hyväksyisi palkkalaiseltaan moista käytöstä. Grissom määrää Napierin hoitamaan "tärkeää työkeikkaa" kemikaalitehtaalle jonne tiensä löytävät myös anonyymin vihjeen avulla sekä poliisi että Batman. Napier tajuaa joutuneensa ansaan pomonsa toimesta. Luvassa on räväkkä yhteenotto joka päättyy Napierin pulahdukseen kemikaalitankkerissa. Lopulta valkoinen kouristeleva käsi nousee pintaan. Jokeri on syntynyt.

Räväkkä yhteenotto herättää entisestään median kiinnostuksen. Nokkela ja vittumainen reportteri Alexander Knox saa työtoverikseen Vicky Valen, jota esittää uskomattoman kuuma kisu Kim Basinger. Tässä vaiheessa on aika tehdä henkilökohtainen paljastus, sillä allekirjoittaneen ensirakkaus oli nimenomainen neiti Vale. Tämä säihkysilmäinen, hemaisevan seksikäs misuli herätti 6-vuotiaan aivoissa kipinöintiä ja täysin käsittämättömiä tunteita, ajatuksia jotka olivat noihin aikoihin täysin vieraita. Muistatte varmaan Wayne's Worldista kohtauksen jossa Wayne näkee Cassandran ensimmäistä kertaa? Schwing! She's a babe! Brrr! Kyllä tuo oli ensimmäinen kerta kun näin oikeasti ilotulituksia ja tähtisumua sisätiloissa. Oih, mikä huumaava nainen. Valitettavasti haaveeni naimisiinmenosta Vicky Valen kanssa eivät koskaan toteutuneet. Ehkä jonain päivänä. Saumojahan toki on.

"If she were a president she would be Baberaham Lincoln."

Jokeriksi tee-se-itse-kirurgian myötä muuntaunut Napier ei aikaile turhia vaan pistää välittömästi ranttaliksi. Ensitöikseen Jokeri käy niittamassa petollisen Grissomin ja ottaa sen jälkeen kaupungin alamaailman haltuunsa. Heti ensimmäisestä varsinaisesta Jokeri-kohtauksesta lähtien loppuelokuva on käytännössä yhden miehen showta, niin totaalista Nicholson suoritus on. Valkonaamainen ja vihreätukkainen Nicholson yksinkertaisesti vain ON Jokeri. Totaalinen välinpitämättömyys ympäröivää maailmaa ja sen lainalaisuuksia kohtaan, järkyttävät ja samalla järkyttävän hauskat tappavat pilat. Ja se iänikuinen virne. Nicholsonin touhu ei jätä sijaa selittelyille, äijä tykittää verbaalista ja fyysistä aktiaan sellaisella antaumuksella että katsoja saattaa välillä unohtaa elokuvan nimen olevan oikeasti Batman.Vaikka Heath Ledgerin Jokeri lähes 20 vuotta myöhemmin onkin tuoreemmassa muistissa, ei ole silti mitään syytä unohtaa Nicholsonia. Vuoden 1989 Jokeri on kaikessa irvokkuudessaan lähempänä sarjakuvien sivuilta alunperin tuttua hahmoa, jolle kaikki on vain yhtä suurta vitsiä. Nicholsonin Jokeri on räävitön ja hirvittävä luonnonvoima, jonka edessä ei voi kuin antautua. Ja jokohan tämä lässytys riittäisi?

Tältä meikäläinen näyttää 12 tunnin Skyrim-session jälkeen.

Kaiken Nicholson-hehkutuksen jälkeen on kuitenkin syytä muistaa kenestä ja mistä elokuvassa on loppupeleissä kyse. Etukäteen parjattu Michael Keaton löi epälijöille jauhot kurkkuun vetämällä virheettömän roolin neuroottisena mutta suoraselkäisenä Bruce Waynena. Tim Burton kertoi joskus valinneensa Keatonin rooliin tämän silmien perusteella, eikä tuota tarvitse toden totta isommin ihmetellä. Äijän koko olemusta seuraa jonkinlainen määrittelemätön kylmyys ja jylhyys jotka ovat sitä kaikista olennaisinta Batmania. Okei, Mike ei ole ehkä sarjakuva-Batmanin kokoinen kaappi mutta korvaa karismallaan sen minkä senteissä häviää.

The Man.

Ja hei jätkät, miettikää nyt oikeasti - Tämä on leffa Batmanista! Kohtaus jossa Batman syöksyy katon läpi pelastamaan Jokerin kidnappaaman Vicky Valen ja sitä seuraava takaa-ajo... kylmät väreet nousevat pintaan jo kohtausta muistellessa. Kaikkien Batmanin lelujen lisäksi näemme vihdoin myös Batmobilen, joka on kokenut melkoisen muodonmuutoksen sitten viime näkemän. Uusi pirssi on yksinkertaisesti vain helkkarin päheä. Siivekäs ja dynaamisesti muotoilu ulkokuori antavat autosta jotenkin aiempaa eläimellisemmän kuvan, ja otokset metsän pimeydessä kiitävästä Batmobilesta ovat ikimuistoisia. Vaviskoot 313, ECTO 1, Delorean ja muut - Vuoden 1989 Batmobile on ikuinen testivoittaja!

Batmobile, luottopeli säällä kuin säällä.

Batmanin ja Jokerin polut kohtaavat yhä useammin ja lopulta näiden kahden kohtalot kietoutuvat lopullisesti toisiinsa kun Bruce tajuaa Jack Napierin tappaneen hänen vanhempansa vuosikymmeniä aiemmin. Napier siis loi Batmanin. Batman puolestaan pudotti Napierin kemikaalialtaaseen. Batman loi siis Jokerin.

Jokerin paljastuminen Bruce Waynen vanhempien tappajaksi käynnisti aikoinaan jälleen yhden fanien vastalauseiden myrskyn. Valintaa pidettiin pöyristyttävänä ja Burtonin ideoima twisti oli taas kerran liikaa sylkeä pärskiville ja rillejään nosteleville fanipojille. On totta että siirto oli uhkarohkea ja jopa röyhkeä, niin kiveen hakattu Batmanin mytologia monille vannoutuneille lukijoille on. Uusi tarina oli kuitenkin omiaan juuri elokuvaversiota kohtaan, ja juonen jännite nouseekiin uusiin sfääreihin kun näemme Brucen muistelemassa tuota kohtalokasta iltaa jona hän jäi orvoksi. Nuorta Nicholsonia härnäävän paljon muistuttava tuntematon näyttelijä nostaa pistoolinsa ja esittää kysymyksen: "Ever danced with the devil in the pale moonlight?"

Elokuvan loppusuora on yhtä suurta kliimaksia. Batmanin ja Jokerin lopullinen yhteenotto käydään Gothamin keskustassa - missäs muuallakaan.

Ja juuri kun luulimme nähneemme jo Batmanin koko laitearsenaalin, lyö suippokorva kehiin vielä yhden yllätyksen. Jokerin myrkkykaasuilmapallot saavat ilmaisen kyydin yläilmoihin kun Batman hoitaa homman kotiin Batwing-lentokoneellaan. Ilmapallojen kyyditystä seuraa yksi elokuvan hienoimmista hetkistä, kun ilman mitään järkevää syytä Batman kiihdyttää koneensa yläilmoihin, aina pilvien yläpuolelle ja pysäyttää lentonsa juuri kuun kohdalla. Batman käy luomassa täydellisen Batmanin logon! Keskellä Batman-elokuvaa! Idea on täysin järjetön mutta toteutus on sellaista fanipoikien kalastelua ettei voi mitään kuin antautua. Totaalista nannaa. Kiitos Tim Burton!

Batman täysin kuutamolla.

Lyhyen tulitaistelun ja Jokerien kätyrien telomisen jälkeen Batman ja Jokeri kohtaavat toisensa vielä kerran, tällä kertaa oikeastaan ensi kertaa kasvotusten klassisessa kirkontorni-kohtauksessa. Nujakointi on varsin yksipuolista ja Batman löylyttääkin Jokeria varsin ronskein ottein. Mikä jottei, onhan kyseessä hänen vanhempiensa murhaaja. Jokeri ei kuitenkaan äidy tässäkään tilanteessa liian vakavaksi vaan veijari yrittää viimeisillä keinoillaan repiä aiheesta huumoria. "Ethän löisi rillipäätä"-velmuilu ei kuitenkaan auta vaan Batman takoo Jokeria turpiin kuin viimeistä päivää. Huima yhteenotto päättyy Jokerin syöksymiseen tornin huipulta sementtiin, mutta tämäkään ei saa miehen hymyä hyytymään. Elämää ei pidä ottaa liian vakavasti, ei siis ilmeisesti kuolemaakaan.

Loppuun Burton on säästänyt Bat Signalin paljastamisen sekä uskomattoman upean loppuotoksen kaupunkia tähyilevästä Batmanista. Viesti on selvä: kaupunki on jälleen Gothamilaisten, Jokeri on kukistettu ja Batman on uusi kukko tunkiolla. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kiitos Tim Burton, kiitos Michael Keaton, kiitos Jack Nicholson. Tämä oli helvetin hieno reissu.

Loppujen lopuksi alkuun parjattu ja haukuttu Batman-projekti oli ehdottomasti 80-luvun lopun suurin elokuvatapaus ja se murskasi katsojaennätyksiä ympäri maailmaa. Elokuvan huima menestys nosti Tim Burtonin ja Michael Keatonin - nuo salaperäiset antisankarit - keskelle pahinta huumaa, ja molemmat miehistä ovat myöhemmin todenneet jatkuvan huomion olleen jo jossain määrin epämukavaa.

Elokuvan suosio ei varmastikaan haitannut Jack Nicholsonia, joka oli kaukaa viisaana tehnyt elokuvasta ennenkuulumattoman sopimuksen. 6 miljoonarin dollarin varman liksan lisäksi mies tulisi saamaan muhkean siivun elokuvan oheistuotetuloista. Ja kuinkas kävikään - elokuvan räjähtäminen suosioon ympäri maailmaa sai bisneksen kukoistamaan tuollakin saralla ja lopulta Nicholson nettosi elokuvasta yli 50 miljoonaa dollaria. Summa on edelleen suurin yhdestä elokuvasta maksettu palkkio Hollywoodin historiassa. Jokeri sai kun saikin viimeiset naurut.

Koska Batman on niin ajaton hahmo ja koska elokuva oli täydellinen hitti, oli jatko-osa enemmän kuin päivänselvä asia. Tim Burton ei ollut alkuun ollenkaan kiinnostunut tekemään jatkoa Batmanille, koska hän oli mielestään sanonut jo kaiken tarvittavan aiheesta. Warner Bros osasi kuitenkin vetää oikeista naruista ja ehdotti Burtonille uudenlaista käytäntöä - miehen ei tarvitsisi enää pohtia Batman-elokuvan tekemistä vaan nyt hän saisi täysin vapaat kädet ehtaa Burton-elokuvaa varten. Tämä sai ohjaajan mittarit raksuttamaan ja mies päätti tarttua tilaisuuteen. Burtonin aiemmista töistä mm. Beetlejuicen nähneet katsojat tiesivät jo valmistautua todella visuaaliseen ja kummalliseen seikkailuun, toisin kuin Batmania elämänsä oheistuobisneksenä pitäneet sponsorit.

Leffa joka sai Mäkkärin varpailleen.

Vuonna 1992 ilmestynyt Batman Returns oli elokuva jota suuri yleisö ei osannut Burtonilta odottaa. Ensimmäinen Batman oli mestariteos mutta myös samalla eräänlainen kuohittu versio Burtonin todellisesta visiosta. Jatko-osan myötä vapaat kädet saanut Burton päätti vetää homman tappiin ja seurauksena olikin entistä synkempi, hullumpi ja sekopäisempi elokuva. Fanit olivat ihmeissään, kriitikot haukkuivat elokuvan maanrakoon ja lapset poistuivat elokuvateattereista itkien. Mitä oli tapahtunut?

Leffan kompastuskiveksi koitui loppujen lopuksi se, millä Warner Bros sai Burtonin alunperin mukaan koko jatko-osan tekemiseen: täydellinen vapaus. Ensimmäinen osan menestys vapautti Burtonin taiteellisista ja budjettiin liittyvistä paineista. Lopputulos on visuaalisesti näyttävä, mutta kylmyydellään luotaantyötävä teos joka jäi valitettavasti väliinputoajaksi. Murskakritiikit vähensivät suuren yleisön mielenkiintoa ja monet lelusponsorit sanoutuivat irti brutaalin näköisestä Pingiviini-luonnonoikusta. S/M-henkiseen lateksipukuun verhoutunut sekopäinen Kissanainen ei myöskään ollut mikään salonkikelpoinen sylikisu. Batman Returns oli pettymys niin faneille kuin Warner Brosille, ja pian Burton löysikin kengänjäljen perseestään. "Kiitos ja hei" oli nuoren visionäärisen ohjaajan palkka vuosien yhteistyöstä. Michael Keaton ei ollut kiinnostunut Batmanin tekemisestä ilman Burtonia ja niin hänkin katoaa tarinastamme.

Raha on kivaa, totesivat Warner Brosin tyypit ja päättivät ruveta louhimaan Batmania täysin päinvastaiseen suuntaan Returnsin tummista vesistä. Seuraavan elokuvan tulisi olla värikkäämpi, pohjavireeltään iloisempi ja ennenkaikkea lapsille enemmän soveltuvaisempi. Tarvitaan värikkäitä hahmoja joista saadaan paljon värikkäitä leluja. Tarvitaan hauskoja näyttelijöitä jotta elokuvasta ei tule liian pelottava. Tarvitaan enemmän väriä ja räiskettä. Tarvitaan enemmän campia. Tarvitaan Joel Schumacher.

Yksi kuva kiteyttää Joel Schumacherin Batmanit.

Vuosina 1995 ja 1997 ilmestyneet Batman Forever ja Batman & Robin olivat elokuvia joista on varmasti puhuttu jo aivan tarpeeksi. Nämä hattaraa ja sirkusta muistuttavat tyhjänpäiväiset hölmöilyt ovat täysin päinvastaista tavaraa mitä Batman alunperin edusti minulle, mutta myös monille muille Lepakkomiehen synkkiä seikkailuja sarjakuvista seuranneille. Toki elokuvilla on omat viihteelliset, lähinnä camp-henkiset viihdearvonsa mutta niiden ruotimiseen en viitsi käyttää palstatiltaa yhtään tämän enempää. Jäämiehen tohvelit, Robinin nännit, Batmanin luottokortti... muistot ovat ovat vain liikaa. En tahdo kohdata niitä. En halua itkeä itseäni enää uneen. En enää.

Lopulta Schumacherin Batman-saaga koki samankaltaisen lopun kuin 60-luvun tv-sarjakin: pari vuotta höpsöttelyä oli katsojille yksinkertaisesti liikaa. Suosio romahti jo toisen elokuvan kohdalla ja Warner Bros perui Schumacherin option aiemmin luvattua kolmososaa koskien. Burtonin tavoin vapaat kädet saanut ohjaaja villiintyi elokuviensa ääressä ja lopputulos oli kuin crackia ja spiidiä nauttinut Sonic The Hedgehog sateenkaaridiskossa. Kaikkea oli vain liikaa. Nöyryytetty, perseraiskattu ja näännytetty Batman hoiperteli Lepakkoluolaansa, veti ylleen mustan viittansa ja vaipui syvään, pitkään lepoon. Lepoon, joka tulisi kestämään lähes 10 vuotta.

Christopher Nolan palautti valkokangas-Batmanin raiteilleen.

2000-luvun Batman on jo tässä vaiheessa mieletön menestystarina, mutta tähän pisteeseen pääseminen ei ole todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys. Nolanin Batmanin tarina on ollut jopa huvittavankin samankaltainen kuin Burtonin vastaava 20 vuotta aiemmin. Samoin kuin 60-luvun camp-Batman, Schumacherin hassuttelut 90-luvun puolelta olivat todellinen riippakivi koko Batman-franchiselle lähes 10 vuoden ajan. Hahmon mahdollisuudet julistettiin olemattomiksi ja sen uskottiin olleen jo täysin menneen talven lumia. Yhteistyökumppanit yksi kerrallaan pesivät kätensä. Vasta pitkien ja tuskaisten vaiheiden jälkeen vuonna 2005 julkaistu Batman Begins todisti että kaikkien aikojen supersankari on edelleen erittäin elinvoimainen ja tarpeeksi vahva ansaitakseen uuden alun. Homma vietiin jälleen kerran juurilleen - kaikki turhanpäiväinen vouhotus heitettiin romukoppaan ja lähdemateriaaliksi otettiin Bob Kanen alkuperäinen Batman. Tuo säälimätön, kostonhimon ajama yksinäinen susi joka vaanii varjoissa. Jo kyllästymiseen asti hehkutettu Nolanin "realistinen synkkyys" on puhaltanut toden totta Batmanin uuteen kukoistukseensa ja suosio on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan. Mestarillinen The Dark Knight on monien mielestä kaikkien aikojen paras sarjakuvafilmatisointi, eikä ensi vuonna ilmestyvältä trilogian päätösosalta odoteta yhtään sen vähempää.

Mihin valkokangas-Batman suuntaa Nolanin aikakauden päätyttyä? Saammeko jälleen nähdä värikkään ja camp-henkisen Batmanin lapsille suunnatuissa seikkailuissa, päätähtenään mahdollisesti Justin Bieber? Vai syöksyykö Batman entistä synkempään, ehkä jopa taiteellisempaan film noir-suuntaan? Olemme saaneet nauttia monien eri tekijöiden mestarillisista Batman-visioista sarjakuvien puolella, joten ehkäpä sankarimme pysyy myös valkokankaan puolella tästä eteenpäinkin taitavien ja tätä yksinäistä yön ritaria ymmärtävien visionäärien käsissä. Nostakaamme rillejämme ja toivokaamme parasta.

#4 - Die Hard: With A Vengeance (1995)

Okei, nyt hypätään sitten ensimmäistä kertaa tämän blogin lyhyessä historiassa pois 80-luvulta ja suunnataan eteenpäin, aina vuoteen 1995. Tällä kertaa käsittelyn kohteeksi päätyi Die Hard-elokuvasarjan kolmas osa, lisänimeltään With A Vengeance. Periaatteessa kohteena olisi voinut olla mikä vain kolmesta ensimmäisestä osasta mutta kolmonen joutui liipaisimelle syistä joita tulemme käymään läpi myöhemmin tekstissä.

Saatat ihmetellä miksi jätin nelososan pois laskuista? Näitäkin syitä sivuamme myöhemmin. Valitettavasti.

Käydään kuitenkin aluksi läpi hieman Die Hard-sarjan historiaa.

80-luvun toimintaelokuvista puhuttaessa ei ole mahdollista olla mainitsematta Arnold Schwarzeneggeriä, ja niin vain tämä kapulakielinen sonni nousee esiin tässä(kin) tekstissä. Kävipä nimittäin aikoinaan niin, että Arnoldin tänäpäivänä camp-klassikoksi nousseelle Commandolle suunniteltiin 80-luvun puolivälin tienoilla jatko-osaa kovalla tohinalla. Arskalle jo aiemmin ykkösosan sekä mm. Running Manin kirjoittanut Steven E. Souza lyöttäytyi yhteen Jeb Stuartin kanssa, ja yhdessä miehen sorvasivat Commandolle jatkoa jo valmiin tarinan pohjalta. Lähdemateriaalina toimi Roderick Thorpin Nothing Last Forever-romaani, joka puolestaan oli jatko-osa The Detective-nimiselle romaanille, jonka elokuvaversiossa pääosaa näytteli muuan sinisilmä, Frank Sinatra.

Voin tässä vaiheessa luvata että tämä namedroppailu tulee vähenemään. Koittakaa kestää.

Näyttääkö tutulta?

Jo paperilla alkuperäisen Commandon käsikirjoituksen päihittänyt (joka ei käsittääkseni suurempia vaatinut) uusi tarina ei kuitenkaan vakuuttanut Arnoldia. Conan Hävittäjän saama heikko vastaanotto yleisön ja kriitikoiden taholta oli säikäyttänyt tämän lihaskasan pahemman kerran ja mies oli traumatisoinut jatko-osista kuin pieni eläin. Mies viittasi kintaalla jatko-osalle ja jätti käsikirjoittajat ja ohjaaja John McTiernanin tyhjän päälle.

Elokuvan käsikirjoitus oli kuitenkin vakuuttanut tuotantoyhtiön ja näinpä käynnistyi vimmattu uuden päätähden etsintä. Roolia tarjottiin mm. Sylvester Stallonelle, Burt Reynoldsille, Richard Gerelle, Harrison Fordille, Don Johnsonille(!) ja jopa Richard Dean Andersonille(!!) jotka kukin yksi kerrallaan jäivät tai jättäytyivät pois laskelmista. Mutkien kautta rooliin ajautui lopulta saksalaissyntyinen Bruce Willis, joka oli noihin aikoihin suurelle yleisölle vielä täysin tuntematon nimi. Okei, äijä oli pyörinyt pari vuotta Konnankoukkuja kahdelle-sarjan pääroolissa, mutta isolla kankaalla miestä ei oltu vielä nähty. On kuvaavaa että ennen kyseistä sarjaa Bruce "tähditti" yksittäisiä jaksoja sellaisista sarjoista kuten Miami Vice ja Twilight Zone. Hupaisa sattumus on myös se että ennen näyttelijänuraansa Willis toimi mm. baarimikkona, henkivartijana ja portsarina. Eipä ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun viina ja väkivalta pyörittivät John McClanen touhuja.

Elokuvan käsikirjoitusta sorvattiin hieman siedettävämpään malliin, Commando-johdannaiset jutut heivattiin helvettiin ja homma aloitettiin puhtaalta pöydältä. Elokuvan uusi nimi tulisi olemaan ytimekkäästi Die Hard.

Lopulta 15. heinäkuuta vuonna 1988 ensi-iltaan tullut elokuva oli varsinainen jytypommi. Uskomattoman viihdyttävä elokuva on täynnä toimintaa, jännitystä, huumoria ja vauhtia ja kaiken kaaoksen keskellä maestrona pyörii Willisin näyttelemä renttukyttä John McClane. Vittumaisen sanavalmis ja pilke silmäkulmassa mesoava McClane käy kiivasti taistoa saksalaisia terroristeja vastaan jotka ovat vallanneet Nakatomi-tornin aikeissaan napata sieltä 640 miljoonan taalan edestä arvopapereita. Kiusalliseksi McClanen kannalta homman tekee se että hänen vaimonsa on töissä samaisessa tornissa. Käynnistyy kiivas taistelu aikaa vastaan. Willisin karisma on vastustamatonta ja John McClaneen on helppo samaistua. Avioliittoaan Nakatomille alunperin pelastamaan tullut kaljuuntuva jepari on Stallonen, Schwarzeneggerin ja vastaavien muskeliäijien täydellinen vastakohta ja hän joutuu keskelle kaaosta vain ja ainoastaan huonon tuurinsa takia. Paskainen wifebeateri yllään ilman kenkiä kipittelevä McClane vuotaa verta, niittaa sakemanneja yksi kerrallaan ja heittää sivussa ison kasan nasevia one-linereita. My kinda guy! Vastapuolen kapellimestarina pahistelee Alan Rickman, joka vetää loistoroolin lipevän niljaisena Hans Gruberina. Hox, painakaa tuo sukunimi korvan taakse, siihen palataan vielä.

Periaattessa yhden rakennuksen sisällä koko elokuvan ajan pysyttelevä Die Hard on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen toimintaelokuvista - ellei se absoluuttisesti paras. Elokuvan menestys povasi tietysti jatkoa ja mikäs siinä, Willis kun ei pelännyt Schwarzeneggerin tavoin jatko-osien kirousta ja Die Hardin seuraaja saapuikin valkokankaille suhteellisen pian, puikoissaan meillekin tuttu leijonaharjainen ohjaaja.

Kun Bruce Willis ja hiustenkasvu tulivat vielä toimeen.

Renny Harlinin ohjaama Die Hard 2 (jossakin yhteyksissä Die Harder) tuli ensi-iltaan vain kaksi vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen ja taas John McClanea vietiin. Tällä kertaa mies sattui astumaan väärälle lentokentälle väärään aikaan ja mies joutuu keskelle poliittista sodankäyntiä jossa panoksena on vangittu huumelordi. Joukko terroristeja vaatii tämän vapauttamista ja tehostaakseen vaatimustaan nämä entiset armeijan erikoismiehet (melkoinen urasiirto) nappaavat lentokentän torneineen haltuunsa ja pistävät parit matkustajia kuljettavat koneet syöksymään maan pintaan noin 1000 metriä liian aikaisin. Ruumiita tulee, ja jälleen kerran McClanella on oma lehmä ojassa. Mies on edelleen naimisissa - avioliitto siis pelastui ensimmäisen osan jälkeen, jes! - ja hänen vaimonsa on tietenkin yhdessä noista koneista jotka kiertelevät kentän yläpuolella autuaan tietämättömänä alla vallitsevasta kaaoksesta. Tämä on perseestä, tuumaa McClane ja ryhtyy jälleen yhden miehen sotaan terroristeja vastaan, apunaan läski kenttävastaava ja yhteistyöhaluton läski kyttä. Kelatkaa tämän äijän tuuria!

Renny Harlinin ohjaama jatko-osa ei ole missään nimessä huono elokuva mutta ehkä se ilmestyi kuitenkin liian pian ensimmäisen elokuvan jälkeen, eikä se tarjoa hirvittävästi uutta ensimmäisen osan nähneille. Ainoa ongelma on oikeastaan se että sen edeltäjä oli yksinkertaisesti niin toimiva kokonaisuus että jatko-osa ei vain  yllä ihan samalle viivalle. Rennyn ohjausjälki on näyttävää, toiminta räväkkää ja McClane dominoi niin maalla, merellä kuin ilmassakin mutta jokin jää vain puuttumaan. Uupuiko elokuvasta mielestäsi ensimmäisen osan jännitys, suunsoitto, renttumaisuus vai saksalaiset pahikset? Ehkä McClanen henkilökohtaiset ongelmat? Jos vastasit jokaiseen kohtaan kyllä, elokuvasarjan kolmas osa on tehty juuri sinulle.

John McClane ja darra.

Viisi vuotta ensimmäisen jatko-osan jälkeen oli aika koota alkuperäinen tiimi kokoon. Kelkassa olivat jälleen ohjaaja McTiernan sekä Willis ja uutta verta ykkösketjuun toivat Jeremy Irons sekä Samuel L. Jackson. Alunperin Tappava Ase 4:ksi tarkoitettu käsikirjoitus pistettiin osittain uusiksi ja kas - palaset olivat käsissä ja oli aika ruveta runnomaan niitä paikoilleen. Big Time.

Elokuva ei tuhlaa aikaa joutavaan lässytykseen vaan ensimmäinen räjähdys pamahtaakin jo noin 10 sekunnin kuluttua elokuvan alkamisesta. Näin kaikki elokuvat pitäisi aloittaa! Kaaos on valmis ja pian poliisi saakin puhelun jossa Simoniksi esittäytyvä, murtaen englantia puhuva terroristi ilmoittautuu pommin räjäyttäjäksi ja vaati poliisia etsimään hyllytetyn McClanen esiin. Pian näemmekin sankarimme varsin ikimuistoisessa otoksessa, jossa kollegat ihmettelevät porukalla poliisiauton kyydissä kolossaalisesta krapulasta kärsivää McClanea. Särkylääkkeitä napsiva ja tuttua wifebeateria kantava McClane on elämänsä darrassa eikä tajua juurikaan mihin on joutumassa. Paljastuu että jo kahdesti aiemmissa elokuvissa pelastettu vaimo Holly on jättänyt miehen jälleen eikä ero ole varsinaisesti parantanut sankarimme elämänlaatua. "Jesus, John. You look like shit", tuumivat muut kytät. McClane pistää tupakaksi. Seikkailu on valmis alkamaan.

Elokuvan lähtöasetelma on yksinkertainen, mutta kaikessa simppeliydessään pirun toimiva. Sadistinen "Simon" soittaa poliisille pilarihenkisiä puheluita joissa hän vaatii McClanen suorittamaan erilaisia tehtäviä ympäri kaupunkia yksi toisensa jälkeen, kaikki tietenkin tiukalla aikataululla. Ensimmäisenä tehtävänään krapulainen McClane nakataan puolialastomana Harlemin kaupunginosaan jossa mies joutuu liikkumaan jossain määrin arveluttavassa asukokonaisuudessa.

"You're about to have a very bad day."

Rohkea asuvalinta tuottaa tulosta ja ensimmäisen minuutin aikana McClane saa päähänsä nyrkistä, koripallosta ja pullosta. Tässä vaiheessa kuvaan astuva Samuel L. Jacksonin näyttelemä Zeus onnistuu pelastamaan McClanen Harlemin ghettojengin näpeistä ja miehet painelevat verissäpäin taksilla karkuun kuskinaan panikoiva jamaikalainen. Alusta lähtien Zeuksen ja McClanen keskinäinen kettuilu on todella hersyvää dialogia ja yksi elokuvan ikimuistoisimmista keskusteluista käydään välittömästi taksissa kaksikon paetessa Harlemista:

Zeus: Why you keep calling me Jésus? I look Puerto Rican to you?
John McClane: Guy back there called you Jésus.
Zeus: He didn't say Jésus. He said, "Hey, Zeus!" My name is Zeus.
John McClane: Zeus?
Zeus: Yeah, Zeus! As in, father of Apollo? Mt. Olympus? Don't fuck with me or I'll shove a lightning bolt up your ass? Zeus! You got a problem with that?
John McClane: No, I don't have a problem with that.
 
Tilannetta haukan lailla seuraileva Simon on tilanteen tasalla ja näkee ulkopuolisen tahon sekaantuneen peliin. Zeus joutuu tahtomattaan mukaan kissa ja hiiri-leikkiin joka johdattaa kaksikkomme jos jonkinmoisten tehtävien pariin. Heti kärkeen Simon testaa McClanen ja Zeuksen matikkapäätä lastenloruilla ja homma meinaa olla krapulaiselle McClanelle liikaa. Mies ei kykene handlaamaan kertolaskuja darrassa. Handlaisitko sinä? Minä en. Zeus hoitaa tilanteen kotiin mutta tämä on vasta alkua.

Zeus keskittyy, McClane tsekkailee perseitä.

Seuraavassa tehtävässä on kyse nopeudesta ja nokkeluudesta, kun Simon pistää kaksikon matkaamaan 90 korttelin mittaisen matkan 30 minuutin sisään. Vittu mikä kyrpä. McClane tekee sen mitä jokainen kunnon poliisi tekisi tuossa tilanteessa ja kaappaa vaatimattomasti ensimmäisen taksin mikä tulee vastaan. Miehet kaasuttavat paikalta renkaan ulvoen ja suuntaavat krapulaisen McClanen sompaillessa rattia suoraan Central Parkin läpi. Pyöräilijät ja lenkkeilijät juoksevat alta kirkuen ja McClane painaa tallaa pohjaan.

Zeus: Are you aiming for these people?
John McClane: No...  Well, maybe that mime.

Toinen tehtävä epäonnistuu ja se päättyy räjähdykseen metroasemalla. Pelti rytisee ja ryskyy niin perkeleesti mutta niin vain vertavuotava ja pölyä yskivä McClane kömpii rojujen alta esiin. Kuinka muutenkaan.

Tämänkaltaiset kujanjuoksut ovat esimakua siitä mitä Simon kumppaneineen on suunnittelemassa. Kiihkeä tunnelma nappaa katsojan mukaansa välittömästi ja McClanen krapulan voi todellakin myötäelää mukana. Juoni rupeaa aukeamaan tosissaan kun salaisen palvelun agentit paljastavat kuka mystinen Simon todellisuudessa on. Kyseessä on ensimmäisen Die Hardin pääpahiksen Hansin velipoika ja hän on todella kyrpiintynyt McClaneen. Mies kun sattui paiskaamaan Simonin veljen Nakatomi-tornin 32:sta kerroksesta asfalttiin.

Pläts.

McClane pyörittelee silmiään ja tuumii ettei päivä tästä ainakaan paremmaksi muutu.

Ilmeisesti tämä vendetta sai lampun syttymään elokuvan suomentajan pään yläpuolella, niin typerällä nimellä kun elokuvaa Suomessa siunattiin. Kelatkaa nyt: Die Hard - Koston enkeli. Ei jumaliste, napattiinko nimi jostakin Van Dammen tai Seagalin ylijäämäromukopasta?

KOSTON ENKELI.

Okei, ei se suora suomennos (Die Hard - Kosto) olisi ollut yhtään sen parempi mutta silti.

KOSTON ENKELI.

Angel Of Revenge.
Angel Of Vengeance.

Nämä menisivät läpi Slayerin biisien niminä mutta ei Die Hardin kohdalla.  

Simon, mulkku.

Simon kertoo poliisille ja agenteille että hän on piilottanut massiivisen pommin yhteen New Yorkin kouluista ja se tulee räjähtämään. Poliisi organisoi kaikki yksiköt etsimään pommia kun samanaikasesti saksalaiset käynnistävät todellisuuden suunnitelmansa. When Johnny Comes Marching Homen pauhatessa saksalaiset valuvat kaikessa hiljaisuudessa Wall Streetille, kohteenaan New Yorkin pääpankki. Kimaltava kulta kiinnostaa sakemanneja ja nämä saavatkin häärätä kaikessa rauhassa poliisin haravoidessa kaupungin kouluja.

Toisaalla McClane ja Zeus jatkavat epätoivoiselta tuntuuvaa matkaansa. Miehet hölkkäilevät seuraavalle tehtäväpaikalle ja tällä kertaa luvassa loogista päättelyä vaativa pähkinä purtavaksi. Vesiastioilla tapahtuva painokikkailu saa edelleen krapulasta kärsivän McClanen jälleen hiiltymään eikä hommasta tahdo tulla lasta eikä paskaa. Miehet ottavat jälleen yhteen verbaalisesti:

John McClane: I'll put my foot up your ass, you dumb, mother...
Zeus: Say it! Say it!
John McClane: What?
Zeus: You were gonna call me a nigger, weren't you?
John McClane: No I wasn't!
Zeus: Yes you were! What were you gonna call me?
John McClane: Asshole! How's that, asshole!?

Lopulta duolla kuitenkin välähtää ja tehtävä suoritetaan puhtain paperein läpi. Samalla McClanen krapulaiset aivot pikkuhiljaa heräilevät kohmelostaan ja mies rupeaakin tajuamaan mistä koko hommassa onkin kyse. Saksalaisten "pommi" onkin vain pelote jolla New Yorkin poliisi saadaan pois pelistä ja ennenkaikkea pois Wall Streetiltä. McClane painelee varastetulla polkupyörällä pääkallopaikalle ja joutuukin välittömästi tositoimiin. Mies niittaa hississä neljä saksalaista ja saa ylleen makoisan verikasteen. Sankarimme alkaa päästä vauhtiin.

Simonin leikkien loputtua McClane ja Zeus kääntävät homman ylösalaisin ja ryhtyvät jahtaamaan Simonia ja selvittelemään saksalaisen suunnitelmia lopullisesti. Luvassa on kiihkeää takaa-ajoa ympäri kaupunkia kaksikon metsästäessä pahiksia paskaisina ja vertavuotavina. Tohinan keskellä McClane ehtii mm. surffaamaan rekka-autolla, tulittamaan drive by-tyylillä kesken U-käännöksen moottoritiellä, tappelemaan brutaalisti kaksimetrisen saksalaisen kanssa  ja suorittamaan benjihypyn sillalta ilman köyttä alla seilaavan laivan ruumalle. Ja kaikki tämä krapulassa. Tee perässä! Tuttu valkoinen wifebeater-paita rupeaa elokuvan loppuvaihessa olemaan todella eksoottisen värinen kun McClane on ehtinyt ryömimään veressä, öljyssä ja ties missä. Mies näyttää siltä kuin olisi ollut kuukauden putkeen kreisibailaamassa Nummirockissa.

Nämä jäbät tarvitsevat suihkun.

Vaikka John McClane on saanut aiemmissa Die Hardeissa aina apua joltakin sivulliselta hahmolta, on pääpaino ollut aina itse päähahmon otteissa ja tekemisissä. Samuel L. Jackson tekee kuitenkin hartiavoimin töitä ja tämä Malcolm X:ää esikuvanaan pitävä ja tätä myös ulkoisesti kovasti muistuttava Zeus onkin lähes McClanen tasoinen paskiainen. Zeus nouseekin elokuvassa yhtä suureen rooliin kuin itse McClane ja kaksikon kemia onkin räjähdysaltista kuin nitroglyseriini. Kaksi maailman parasta vittuilijaa samassa leffassa, tuli hännän alle ja soppa on valmis. Enpä muista nähneeni kovin montaa yhtä kovaa kaksikkoa kuin nämä veijarit. Batman & Robin? Ei ehkä.

Simonin taustajoukoissa häärivät muut elokuvan pahikset jäävät persoonattomiksi ja kasvottomiksi, poikkeuksena eräs meille suomalaisille erittäin tuttu mörssäri. Jo edesmennyt, mm. kansanedustajana ja TV-gladiaattorina kyseenalaista mainetta niittänyt Tony "Viikinki" Halme vilahtaa ruudussa pari kertaa tyhjäaivoisena saksalaisterroristina. Halmeen suoritus ei ole mikään ikimuistoinen eikä äijä pääse ääneen muutamaa pseudosaksalla sönkötettyä repliikkiä lukuunottamatta.

Juoni on totta tosiaan pirullisen ovelasti kirjoitettu ja mukaan on ympätty ties kuinka monta twistiä ja yllätystä jotka sekoittavat pakkaa tasaisesti elokuvan ajan. Kuka huijasi ja ketä? Mikä oli Simonin todellinen motiivi kaiken leikkimisen ja suunnittelemisen jälkeen? Helpottaako McClanen krapula? Tämän leffan vahvuus on totta tosiaan sen todella fiksusti väsätty käsikirjoitus enkä epäröi hetkeäkään nostaa leffaa yhdeksi 90-luvun rikoselokuvista. Die Hard 3 kuuluu täysin samalle viivalle esimerkiksi elokuvan Heat - Ajojahti kanssa.

Ainoa asia mikä elokuvasta on jäänyt hampaankoloon vuosien varrella on sen loppuratkaisu. Die Hard-elokuvien tavaramerkkejä ovat olleet pääpahisten näyttävät menehtymiset. Ensimmäisessä osassa McClane pudotti Hans Gruberin tornin huipulta, kakkosessa mies räjäytti kokonaisen jumbojetillisen pahiksia zipon ja bensan avulla mutta kolmosen loppu jää pannukakuksi. Tottakai se repliikki kuullaan rytäkän jälkeen mutta helikopterin sotkeutuminen voimalinjoihin on semisti tylsä ja ankea ratkaisu kaiken jahtauksen jälkeen. Hitto, olisitte laittaneet edes McClanen syöksymään rampilta moottoripyörältä. Ilmalennon aikana mies olisi voinut kulottaa helikopterin liekinheittimellä rööki suupielessä. Tai muuta vastaavaa. Vähän yritystä messiin!

Helikopteri-episodi ei ollut kuitenkaan tekijöiden ensimmäinen ja ainoa ratkaisu lopun yhteenotolle. DVD:n bonuksista löytyvä - ja elokuvayhtiön päätöksestä - poistettu loppuratkaisu paljastaa että alunperin Simonin piti tosiaan päästä karkuun helikopterilla. McClane löytää miehen kuukausia myöhemmin itä-euroopasta ja haastaa Simonin peliin. Tällä kertaa kyseessä eivät ole lastenlorut vaan venäläistä rulettia muistuttava hauska kisailu jossa pistoolina toimii vaatimattomasti sinko. Tämänkaltainen äijäily olisi ainakin meikäläisen mielestä sopinut Die Hardin henkeen huomattavasti paremmin mutta minkäs teet. Ihan kaikkea ei voi saada.

Olet varmasti nähnyt elokuvan kerran jos toisenkin mutta jos viime kerrasta on jo aikaa, suosittelen katsomaan leffan uudestaan. Die Hard 3 on loistavaa viihdettä ja varma valinta kun haluat nauttia toiminnasta, jännityksestä ja huumorista. Willisin ja Jacksonin seurassa aika ei käy pitkäksi. Ja muista seuraavan kerran kun valitat kotonasi krapula kauheutta - ainakaan et ole John McClanen housuissa.

Lähes kaikki uskoivat John McClanen seikkailujen olevan ohi alkuperäisen trilogian jälkeen, mutta niin vain sarjan neljäs osa Live Free Or Die Hard pamahti ensi-iltaan kesällä 2007. Yli 10 vuoden spekuloinnin ja huhujen jälkeen kaikkien odotukset olivat korkealla, mutta... Niin. Sarjan neljäs osa oli ainakin minulle karmaiseva pettymys, niin sliipatulta ja kastraation kokeneelta elokuva tuntui alkuperäisiin osiin verrattuna. Poissa olivat McClanen krapula, naseva vittuilu, viimeiset epätoivoiset hiukset ja vuotava veri. Periaatteessa Die Hard 4.0 on ihan ok-tason rymistely useilla näyttävillä kohtauksilla varustettuna mutta alkuperäisen särmä, the edge, oli hukattu ja tilalle oli tuotu kaikenlaista modernia sodankäyntiä nettihakkereista ja muista lähtien. Mukana pyörineet McClanen tytär ja superärsyttävä teinihakkeri eivät auttaneet asiaa. Kauas ja matalalle oltiin laskeuduttu Nakatomi Towerin huipulta.

Sori Bruce, nyt ei oikein lähtenyt.

Ehkä Live Free Or Die Hard onkin eräänlainen symboli ja ilmentymä siitä mikä nykyajan action-elokuvia vaivaa. Kun mietit 80-luvun klassikkotoimintaelokuvia, mieleesi palautuvat varmasti ensimmäisenä mieleen suuret hahmot ja persoonat. Mietippä huviksesi montako Rambon, Terminatorin, John McClanen tai vaikkapa edes Axel Foleyn kaltaista suurta hahmoa olemme saaneet 2000-luvulla? Itse en keksi ensimmäistäkään. Nykyajan elokuvissa fokus on siirtynyt entistä suurempiin räjähdyksiin ja sinänsä näyttävään cgi-meininkiin joka ei kuitenkaan ikinä voi herättää samanlaisia tunteita kuin aidot persoonat ja aidot räjähdykset. Vaikka grafiikka olisi kuinka tarkkaa, ihmissilmä erottaa aina aidon keinotekoisesta. Voiko mikään tietokoneella luotu koskettaa meitä samalla tavalla kuin ehta tavara? Epäilen. Tottakai nostalgia tekee tässä tapauksessa osansa mutta silti kaipaan aitoja, sydämellä tehtyjä pienempiä elokuvia nykyajan gonzoilun sekaan. Toinen hyvä esimerkki on muutama vuosi sitten ilmestynyt Terminator Salvation. Vaikka alkuperäinen Terminator ei pitänyt sisällään kuin yhden robotin, on sen vaikutus ja magia järisyttävää verrattuna Salvationin jatkuvaan cgi-tykitykseen ja robottiarmeijoihin. Tekniikka ei ikinä korvaa tunnetta ja sielua. Tämän tiesi jo Remukin.

Mitä koitan tällä kaikella avautumisella viestittää? Ehkä vain olen, Murtaughin sanoin, too old for this shit.

#3 - Rocky III (1982)

Eletään vuotta 1975. Muuan Michael Sylvester Gardenzio Stallone istuu vakavana TV-vastaanottimen äärellä. Hän seuraa jäätävillä silmillään kahden titaanin taistelua ja raaputtelee jykevää, joskin hieman vinoa leukaansa. Universumin mestari ja supliikkimiesten kiistaton keisari Muhammad Ali on saamassa kyytiä ennen tätä iltaa täysin tuntemattomalta Chuck Wepneriltä, joka takoo hallitsevaa maailmanmestaria kuonoon olan takaa. Entinen merijalkaväen sotilas Wepner on lahjottu matsiin mukaan 100 000 dollarin palkkiolla, kun taas Ali nettoa ottelusta sievoiset 1,5 miljoonaa taalaa vihreää kahisevaa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia altavastaaja selviää ottelussa kalkkiviivoille saakka kunnes turhautunut Ali saa tyrmättyä Wepnerin 15. erän lopussa. Ali on ottelun tekninen voittaja mutta todellinen sankari on silti Chuck Wepner. Kuka olisi uskonut että tämä pummi kaduilta voi haastaa itsensä maailmanmestarin? Tämä on maagista. Tämä on kuin sadusta. Koko maailma kohisee.

Hetken ajan Wepner eli unelmaa.

Tällä samalla hetkellä kaikki realisoituu 29-vuotiaan Stallonen lihaksikkaassa ja maskuliinisessa pääkopassa: Tätähän kansa haluaa nähdä! Selviytyjiä, altavastaajia. Normaaleja ihmisiä yllättämässä itsensä. Todellisia sankareita. Meistä jokainen ei voi olla Teräsmies mutta meistä jokainen voi sentään olla oman elämänsä tähti.

Stallone tarttuu härkää sarvista ja ryhtyy toimeen. Hän kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. 3 päivän intensiivisen työstämisen jälkeen tarina on valmis. Rocky on kertomus amatöörinyrkkeilijästä joka toimii elannokseen maailman kehnoimpana velanperijänä ja koittaa selviytyä karusta elämästään Philadelphiassa. Kaikki muuttuu kun Rocky saa elämänsä mahdollisuuden päästessään mittelemään maailmanmestaruusvyöstä. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Balboa pistää mestarille hanttiin tosissaan ja yllättää samalla koko nyrkkeilymaailman. Pelkonsa lisäksi Rocky voittaa myös elämän rakkauden kun ujo lemmikkieläinkaupan myyjä Adrian lankeaa rakkauden pauloihin lihaksikkaan italiaanon käsivarsille. Tämä on maagista. Tämä on kuin sadusta. Koko maailma kohisee.

Elokuvaprojektina Rocky ei syntynyt silti onnellisen tähtien alla. Lähinnä b-luokan roskaelokuvissa rämpineen Stallonen debyyttikäsikirjoitus ei herättänyt varsinaisia riemunkiljahduksia tuotantoyhtiöiden palavereissa ja leffaa koitettiin käännellä ja väännellä vähän joka kulmasta. Ensisijainen tavoite oli saada pääosan esittäjäksi tunnettu kasvoja (ehdolla olivat mm. Robert Redford sekä Burt Reynolds) mutta Stallone vaati saada roolin itselleen. Lopulta United Artists taipui ja Stallone pääsi käsiksi elämänsä rooliin - tämä tietenkin sillä ehdolla että elokuvan budjetti viilattiin täysin minimiin jottai mahdolliset tappiot olisivat mahdollisimman siedettävät. Kaiken kukkuraksi elokuva jouduttiin kuvaamaan vain 28 päivässä.

Rocky saa tarjouksen josta hän ei voi kieltäytyä.

Mutta kuinkas kävikään - Rocky yllätti elokuvamaailman samalla tavalla kuin itse Rocky yllätti maailmanmestari Apollo Creedin itse elokuvassa. Altavastaaja ja musta lammas ponkaisikin katsojien suosikiksi ja Stallonesta kohistiin jopa uutena Brandona. Kaiken kukkuraksi Rocky nappasi (tätä ei muuten moni usko) parhaan elokuvan Oscarin vuonna 1976. Tämän lisäksi John G. Avildsen sai palkittiin ohjauksesta ja editoinnista napsahti vielä kolmas kultainen komistus takanreunalle. Rocky ja Stallone olivat yllättäneet kaikki ja taas kerran kaikki oli maagista. Kaikki oli kuin kuin sadusta. Koko maailma kohisi.

Tässä välissä lienee kuitenkin sopiva hetkiä rikkoa hieman illuusiota jos erehdyitte jo kuvittelemaan että tämä koko menestystarina oli Stallonen runosuonen yksittäisen purkauksen seurausta. Ehei, alkuperäiseen käsikirjoitukseen tehtiin muutamia täysin ymmärrettäviä muutoksia. Esimerkiksi Rockyn äkäinen ja muriseva valmentaja Mickey oli alunperin aggressiivinen rasisti. Voi vaan kuvitella minkälaisia kommentteja äijänkäppänä olisi karjahdellut Apollo Creedin nurkkaukseen mestaruusottelun tuoksinnassa. Tai no niin - alkuperäisessä käsikirjoituksessahan itse mestaruusottelua ei edes nähty sillä Stallonen alkuperäisen vision mukaan Rocky heittääkin yllättäen hanskat naulaan ennen mestaruusottelua kyllästyttyään ammattilaisnyrkkeilyn kylmään maailmaan. Uskaltaisin väittää että ilman näitä korjausliikkeitä elokuvan lopputulos olisi voinut olla hieman... vähemmän ikimuistoinen. Nyrkkeilyelokuva jossa ei loppujen lopuksi edes nyrkkeillä? Go Sly! Ehkä tämä olisi ensimmäinen varoittava esimerkki Stallonen ajoittaisista aivopieruista joiden saralla äijän tuli toden totta erikoistumaan myöhemmin urallaan.

Tänä päivänä Rocky on kuolematon klassikko ja yksi elokuvamaailman Suurista ja Mahtavista. Se on kiistämättömän kaunis ja koskettava tarina selviytymisestä, inspiraatiosta, sisusta ja aidoista raadollisista tunteista. 35 vuotta myöhemmin Rocky innostaa ihmisiä joka puolella maailmaa haastamaan itsensä ja ongelmansa kerta toisensa jälkeen, vastoinkäymisistä huolimatta. Me jokainen tarvitsemme sisäisen Rockymme joka pakottaa meitä jaksamaan silloin kun voimat ja usko ovat vähissä. Ne portaat ovat raskaita nousta mutta ne vievät silti ylöspäin. Ja ne on tehty kiivettäväksi.

Gonna Fly Now!

Rockyn suosion yllättämä Stallone oli joutunut keskelle parrasvaloja ja Hollywoodin sykkiviä houkutuksia. Vuonna 1978 hän ahkeroi pari roolia hieman pienemmälle huomiolle jääneissä leffoissa (F.I.S.T. sekä Paradise Alley) kunnes palasi jälleen kultamunansa pariin. Rocky II oli suoraa jatkoa ensimmäisen osan päätökselle ja mutkien kautta Rocky ajautui jälleen mittelemään MM-tittelistä Apollo Creediä vastaan. Nöyryytetty ja provosoitu italiaano on tällä kertaa onnekkaampi ja nappaa itselleen mestaruuden jälleen kerran vastoin ennakko-odotuksia, täydellisenä altaavastaajana. Arvaatte jo varmaan minkälaisia sanakäänteitä tässä välissä tekisi mieli viljellä?

Rocky II oli odotettu hitti ja se niittikin suosiosta niin kriitikoiden kuin kansankin parissa. American Movie Awardseissa (unohdettu ja paitsioon jäänyt gaala joka järjestettiin vain kahdesti, -80 & -82, wtf?) elokuva palkittiin vuoden parhaana ja se oli itseasiassa kaikkien aikojen tuottoisin jatko-osa ennenkuin Imperiumin vastaisku ilmestyi vuotta myöhemmin.

Suosio jatkoi kasvamistaan ja Stallonea uitettiin entistä syvemmällä menestyksen ja mammonan marinadissa. Miehestä oli parissa vuodessa kehkeytynyt elokuvamaailman tuorein jytypommi josta kaikki halusivat palasen. Mies oli kivunnut Rockyn tavoin ryysyistä rikkauksiin ja hillui nyt kukkulan kuninkaana Hollywood Hillseillä, rimpuillen estottomasti niissä isoissa valkoisissa kirjaimissa. Tämä kaikki toki kuvainnollisesti. Tässä vaiheessa moni kokeneempi elokuvantekijä olisi varmasti päättänyt Rockyn tarinan olleen jo kerrottu. Italialainen Ori oli saanut elämänsä rakkauden nappisilmäisen söpön brunetten muodossa, lapsensa, turvatun talouden ja nyrkkeilyn maailmanmestaruuden. Mitä muuta yksi mies voi vaatia?

Stallone oli kuitenkin kylttymätön. Vuonna 1981 mies pullisteli kahden elokuvan (Escape To Victory & Nighthawks) keulilla kunnes hän päätyi jälleen tuttuun ratkaisuun - Orhin laukka saa luvan jatkua.

The Greatest Challenge - ainakin jatko-osaan asti.

Mielikuvituksellisesti nimetty Rocky III (Suomessa leffa sai jostain syystä lisänimen Tiikerinsilmä) starttaa tuttuun tapaan koosteella edellisen leffan loppuottelusta. Jännittävästi editoitu intro on ollut yksi Rocky-elokuvan tavaramerkeistä ja myös tällä kertaa se toimii kutkuttavasti. Itse varsinaisen kolmososan kimppuun päästään komealla tavalla kun kuva pysähtyy ja kaikkien tuntema yhden nuotin kitararynkytys hiipii ilmoille. Maagiset jytäiskut pamahtelevat kaiuttimista samalla kun kuvaruudun täyttävät räiskyvät ilotulitteet jotka muodostava Rockyn figuurin. Kiihkeästi mylvähtelevä vokalisti aloittaa paatoksensa.

Risin' up, back on the street
Did my time, took my chances
Went the distance, now I'm back on my feet
Just a man and his will to survive 

Tällä hetkellä kappale soi jo todennäköisesti päässäsi joten tästä on hyvä jatkaa. Eye Of The Tigerin siivittämänä syöksymme tuoreen maailmanmestarin arkeen. Luvassa on näyttävä montaasi Rockysta mittelemässä voimiaan tuoreita ja persoonattomia haastajia vastaan jotka kaatuvat kaikki yksi kerrallaan Stallionin nyrkkiin. Mainittakoon että Rocky tyrmäämä "German Champ" on tottakai viiksekäs ja muistuttaa jollain kierolla tavalla NES-klassikko Punch Out!:n saksalaista Von Kaiseria. Jawohl!

Välillä näemme Rockya julkisuudessa mm. erinäisten lehtien kansissa ja jopa Muppet Shown vieraana. Rocky televisiossa. Rocky mainoksissa. Rocky parrasvaloissa. Koko maailma rakastaa Rockya ja Rocky rakastaa heitä varmasti takaisin koko lempeällä sydämellään. Kaikki on täydellistä aina toiseen säkeistöön asti.

Face to face, out in the heat
Hangin' tough, stayin' hungry
They stack the odds 'til we take to the street
For we kill with the skill to survive 

Kuvaan hiipii kuin vaivihkaa tuiman näköinen tumma mies. Hänen silmänsä uhkuvat pyhää vihaa. Niistä on aistittavissa nälkää, raivoa, intohimoa. Tämä keesipäinen mököttäjä seuraa Rockyn dynastiaa varjoista kuin vaaniva peto. Tämä mies on Clubber Lang. Mr. T. Mies joka säälii hölmöjä. A bad motherfucker.

Kamera seuraa Langin nousua Rockyn ykköshaastajaksi. Järisyttävällä 56-0-tilastolla (kaikki voitot tietenkin tyrmäyksiä) operoiva raivo härkä mätkii voimattomat vastujansa kehämattoon armottomalla tavalla ja janoaa saumaa päästä mätkimään paskat pihalle hallitsevasta maailmanmestarista. Kooste huipentuu kohtaukseen jossa Clubber Lang mylvii vaahto suupielissä Mickeylle "haluavansa Balboan." Uskomaton tulkutus saa jopa kokeneen valmentajakonkarin hiljaiseksi.

Clubber janoaa italianamerikkalaista meetvurstia.

Clubber Lang ei ole kuitenkaan ainoa jolla on vaikeuksia sulattaa Rockyn nousua koko maan rakastamaksi ykkösturpaanvetäjäksi. Adrianin veli ja koko elokuvasarjan ehdottomasti sympaattisin hahmo Paulie on katkeroitunut pahemman kerran. Mies ei voi sietää Balboan menestystarinaa ja alkukoosteen aikana Paulie nähdään kerran jos toisenkin ryypiskelemässä yleisön seassa. Paulien seikkailut alkoholin maailmassa saavat arvoisensa päätöksen kun mies päättää ruveta riehumaan paikallisessa pelihallissa ja pistää Rocky-flipperin paskaksi. Äijä pistetään putkaan ja kukas muukaan hänet sieltä pelastaa kuin itse Rocky.

Lupaavan alun jälkeen Rocky III lähtee hortoilemaan kohtalaisen käsittämättömille sivuraiteille. Jostain ihmeen syystä Rockyn on tarkoitus kohdata vapaapainin maailmanmestari Thunderlips hyväntekeväisyysottelussa joka karkaa tottakai täysin käsistä. Painijan roolissa nähdään myöhemmin mm. piripääegomaanikkona mainetta niittänyt Hulk Hogan joka vetää ok-tason suorituksen lihapäisenä ihmistornina. En usko roolin vaatineen Hoganilta sen suurempia ponnisteluita.

Ottelu seuraa ennalta-arvattavia polkuja alusta loppuun. Hurjistunut Thunderlips teloo Rockya sydämensä kyllyydestä kunnes Rocky riisuu nyrkkeilyhanskansa ja näyttää mitä katujen mies todella osaa. Ottelu päättyy kaaoksen jälkeen tasapeliin ja matsin jälkeen Thunderlips ja Rocky paiskaavat kättä hymyssäsuin todeten "hyväntekeväisyyden tekevän todella kipeää".Voi noita velikultia.

Hetki jolloin Rocky-elokuvasarja haukkasi paskaa.

Tämänkaltainen absurdi gonzoilu on ensimmäinen merkki siitä kuin pyörällä Stallone olikaan päästään noihin aikoihin ja mies on myöhemmin kertonut katuvansa tiettyjä päätöksiä uransa varrella. En tiedä kenen kasseja WWE-pomo Vince McMahon lipitteli saadessaan Hoganin firmansa mannekiiniksi Rocky-maailmaan, mutta moinen pelleily on jo hyvin kaukana ensimmäisen ja alkuperäisen Rockyn tunnelmasta. Vastaava korni vouhotus vietiin huippuunsa seuraavissa jatko-osissa mutta niitä en rupea tässä sen suuremmin käsittelemään.

Käytettyään päätään vuosia nyrkkeilysäkkinä Rocky kokee ahaa-elämyksen ja tajuaa että elämässä voi olla muutakin kuin turpiinsaaminen tai -antaminen. Harmonista perhe-elämää hamuava maailmanmestari ilmoittaa julkisesti lopettavansa mutta mediatilaisuus menee pipariksi kun hurjistunut Clubber Lang ilmestyy paikalle ilmoittamaan parit tosiasiat tuttuun napakkaan tapaansa. Suunpieksennän jälkeen Lang rupeaa kisuttamaan Adrinia tarjoamalla tälle mahdollisuutta mustaan makkaraan ja tämä on Rockylle viimeinen pisara. Lopettamispäätös unohtuu samantien ja Rocky menee lupaamaan Langille matsin. Iso, iso virhe.

Jo harjoituksista lähtien koko projekti on täyttä farssia. Egoileva Rocky kääntää ennen niin intensiiviset harjoitussessiot julkiseksi mediapelleilyksi ja keskittyy lähinnä naisten naurattamiseen ja kameroille poseraamiseen. Mickey ärisee kiukkuisena ja tajuaa että tällä meingillä hommasta ei tule lasta eikä paskaa, eikä varsinkaan kun samanaikaisesti näemme Clubber Langin treenaavan vimmatun lailla. Mies hieroo hikistä aktiaan ghettosalilla ja ääntelee kuin kiimainen oranki. Kohta ei kunnian kukko laula.

Ennen matsia koetaan vielä yksi massiivinen vastaisku kun Langin tielle eksynyt Mickey saa sydänkohtauksen ja joutuu jättämään ottelun väliin. Rocky haluaa perua matsin mutta Mickey ei suostu tähän ja pakottaa Balboan kehään. Räväkän alun jälkeen Lang ottaa ohjakset käsiinsä ja takoo Balboan luutomuksi. Hallitseva maailmanmestari tyrmätään jo toisessa erässä ja verissäpäin, silmät pajatsona pyörivä Rocky saa todeta menettäneensä tittelin. Ottelun jälkeen Rocky palaa lyötynä pukuhuoneeseen ja löytää Mickeyn makaamasta pedillä. Luvassa on valmentajan ja valmennettavan viimeinen ja aidosti liikuttava kohtaaminen kun Toxic Avengeria Langin käsittelyn jälkeen muistuttava Rocky murtuu Mickeyn menehtyessä hänen syliinsä.

Nyt ei mennyt niinkuin piti.

Mestari on lyöty. Vielä hetki sitten maailman suurimpana nyrkkeilytähtenä heilunut mongertava italiaano on palasina menetettyään tittelinsä ja valmentajansa. Pelastus löytyy kuitenkin yllättävästä suunnasta.

Jo kahdesta aiemmasta Rockysta tuttu Apollo Creed (loistava Carl Weathers joka tekee muuten jo toisen esiintymisensä tässä blogissa) astuu esiin varjoista ja tarjoaa Rockylle auttavaa kättään. Noin kahden ja puolen minuutin puhuttelun jälkeen Rocky on jälleen kerran valmis kääntämään kelkkansa ja astumaan takaisin kehään. Ei mikään vahvojen periaatteiden jätkä nähtävästi. Apollon vanavedessä mukaan tulee myös hänen valmentajansa Duke, joka on nimihahmon ja Paulien lisäksi ainoa tyyppi joka esiintyy jokaisessa Rocky-elokuvassa.

Rocky ja Apollo matkaavat Los Angelesiin jossa Apollo paljastaa suunnitelmansa: Tarkoituksena on saada valkoinen mies soittamaan funkkia. Rockyn on opittava uusi rytmi ja groove, the rhythm. Vanha löntystely ei toimi Clubber Langia vastaan. Ajatuksen tasolla tämä on sama kun koittaisit pohtia miltä Martti Syrjä näyttäisi ja kuulostaisi Sly & The Family Stonen tai Kool & The Gangin riveissä. Kaikki ei aina vaan natsaa.

Myös Paulien alku Los Angelesissa on nihkeähkö ja mies aloittaakin välittömästi hervottoman George Costanza-henkisen ininän valittaen kaikesta ja kaikista. Loistavaa kamaa.

Startti on vaikea. Nollatason rytmitajun omaava Rocky ei pysy mukana Apollon villeissä tansseissa joista Michael Jacksonkin olisi ollut kateellinen. White Men Can't Jump! Uima-altaassa Rocky liikkuu hitaasti kuin merileijona eikä juoksukaan oikein taitu. Adrianin kanssa käyty intensiivinen keskustelu (tällä kertaa mimmin ei tarvinut sentään vaipua koomaan) saa Balboan kuitenkin heräämään horroksestaan ja pian siirrymmekin vanhan tutun Gonna Fly Now'n myötä yhteen Rocky-elokuvien ikuisista klassikkohetkistä: luvassa on tietenkin rytmikäs ja iskevästi editoitu Training Montage.

Montage eli suomeksi montaasi on jokaisen kasarileffan klassikkoklisee. Yleensä montaasi pitää sisällään sarjan otoksia jotka kuvaavat hahmon kehittymistä lyhyessä ajassa kompuroijasta todelliseksi tappokoneeksi. Montaasin peruselementtejä ovat nopeat leikkaukset, väkevät naamanvääntelyt, karskit ja miehekkäät äännähtelyt, satunnaiset koomiset elementit ja pumppaavat hard rock-henkiset taustamusiikkivalinnat. Rocky-saagassa huippu näiden montaasien osalta nähtiin sarjan nelososassa jossa päästiin herkuttelemaan jopa kahden erillisen harjoitus- ja yhden muistelumontaasin verran.

Rocky III:n training montage on sarjassaan valioyksilö ja se aiheuttaa edelleen kylmiä väreitä. Toisenlaisia väreitä aiheuttavat näiden testosteronia tihkuvien sonnien mieltymys äärimmäisen törkeisiin napapaitoihin sekä lopun hidastetut otokset vesileikkien keskellä toisiaan halivista Rockysta ja Apollosta. Okei, yhteishenki on tosiasia mutta tarviiko sitä tosiaan alleviivata näin rankalla kädellä! Ties minkälaisia klippejä jäi leikkauspöydälle. Kutittelua? Näykkimistä? Suukkoja? Jos käymme pohtimaan kaikkien aikojen homoeroottisinta heterokohtausta elokuvahistoriassa, ei Top Gunin Beach Volley-pätkä voi pitää itseään välttämättä itsestäänselvänä ykkösenä.

Bromance.

Tässä vaiheessa on syytä hypätä hetkeksi taas lapsuusajan anekdoottien pariin. Allekirjoittanut kuuluu nimittäin siihen kummalliseen vähemmistöön, joka on taaplannut Rocky-sarjan ns. perse edellä puuhun eli viidennestä osasta taaksepäin siten että viimeisenä nähty elokuva oli itseasiassa se ensimmäinen Rocky. Tästä johtuen ensimmäinen kosketus Rocky kolmoseen oli nelososan avauskooste jossa käytiin läpi Langin ja Rockyn toinen kohtaaminen. Muistutettakoon myös että näihin aikoihin meillä ei ollut kotona videoita eikä internetistä tiennyt vielä kukaan yhtään mitään. Niinpä suuriksi paikallisiksi sankareiksi nousivat ne onnekkaat ikätoverit joiden isoveljet olivat elokuvaharrastajia. Jos halusit siis nähdä elokuvan, täytyi sinun tehdä pitkä ja intensiivinen kyselykierros koulun välitunneilla ja ruokalassa tyyliin "tiiäkkö nää kettää kellä ois roki kolomonen? ai tiiät, keltä se sen lainas?". Ja tämä ainakin viideltä eri taholta ennenkuin ns. tekijämiesten jäljille päästiin.

Lopulta pikkulinnut lauloivat että hiljainen luokkatoverini Mika omisti isoveljiensä kanssa varsin vakuuttavan videokokoelman, johon myös sisältyi Rocky III. Eipä aikaakaan kun Mika joutui väsymättömän "voinko tulla koulun jäläkeen teille, voijaanko kattoa roki kolomonen?"-pommituksen kohteeksi. Mika oli kiltti poika ja hänelle järjestely sopi vallan mainiosti. Ensimmäinen yritys jäi kuitenkin suhariksi kun katselunautinto keskeytyi Mikan vanhempien takia. Kello oli kuulemma liian paljon. Elokuva pysäytettiin kuitenkin juuri siihen hetkeen kun Rocky häviää elokuvan ensimmäisen ottelunsa ja jostain kumman syystä jäin elämään siinä uskossa että itse elokuva oikeasti päättyi juuri tuohon kohtaan. Ala-asteelaisen logiikka ei ilmeisesti osannut päätellä että elokuvat eivät yleensä lopu vielä siinä kolmenkymmenen minuutin kohdalla.

Seurasi pähkäilyä ja hampaidenkiristelyä. Onko Rocky kolmosia olemassa kaksi? Miten Rocky hävisi tässä vaikka nelososan alussa Rockyn näytettiin pieksevän Clubber Langin? Villit kuvitelmat piinasivat pienen pojan päätä eikä uni meinanut tulla yöllä silmään kun Rockyn surkea kohtalo valvotti. Leuka väpätti. Henkilökohtainen maailmani oli sortumaisillaan. Tämä ei voi mennä näin, eihän? Maanittelun jälkeen Mika oli jälleen valmis järjestämään elokuvaillan ja tällä kertaa Rocky III päästiin katsomaan ihan loppuun saakka. Wau! Myöhemmin ajateltuna tämä kolmososan "ensimmäinen näytös" saattoi olla ensimmäinen kohtaamiseni ns. elokuvatwistien saralla. Hämmentävältä se tuossa iässä joka tapauksessa tuntui.

Mutta nyt takaisin kehään.

Apollon intensiivisen valmennuksen jälkeen Rocky on siis valmis tanssahtelemaan uudestaan Clubber Langin kanssa. Viimeisenä voitelunaan Apollo tarjoaa Rockylle käytettyjä nyrkkeilypöksyjään joihin Balboa tarttuu välittömästi. Kukapa voisi moisesta tarjouksesta kieltäytyä.

Uudestisyntynyt Ori astelee kehään kivikasvoisena, hilpeän taustamusiikin luodessa hersyvän kontrastin sisääntulolle. Lang seuraa perässä ja aloittaa tutun tupinansa välittömästi kehään astuttuaan. Mies ottaa silmätikukseen Apollon ja miehet ajautuvat jo nujuamisen asteelle ennenkuin itse ottelu on ehtinyt alkamaan. Mr. T:n roolisuoritusta Clubber Langina on pakko hehkuttaa vielä muutaman rivin verran, niin totaalista äijän non-stoppina jatkuva vittuilu on. Mies ei taida elokuvan aikana kertaakaan löysätä kurttuja kulmistaan eikä päästä suustaan yhtään repliikkiä jota ei voisi tulkita joko vittuiluksi tai uhkailuksi. Mahtava hahmo ja ehdottomasti yksi kaikkien aikojen aliarvostetuimmista pahiksista.

Ennen nyrkkeilyä Rocky ja Lang mittelevät tuijotuskilpailussa.

Valittetavasti leffan pääottelu jää hieman torsoksi kun ratkaisu nähdään jo kolmannen erän aikana. Rocky ja Clubber takovat toisiaan turpaan tuttuun tyyliin ja loppuratkaisun arvaa varmasti jokainen itse. Lisämiinusta täytyy antaa myös matsin todella typeristä äänitehosteista - jokainen isku kun tuntuu olevan sekoitus tykinlaukausta ja jonkinlaista "kostean ja läskin joulukinkun ruoskinta"-ääniefektiä. Lopulta uupunut ja runneltu Rocky juhlii kehässä rakkaimpiensa syleiltävänä ja leffa rupeaa olemaan taputeltu.

Rocky III ei ole tämän elokuvasarjan huonoin elokuva, mutta ei myöskään lähelläkään parhainta. Sitä edeltävät kaksi osaa ovat enemmän draamaan pohjautuvia mestariteoksia, kun taas pari seuraajaa ovat kornia popkorni-osaston mätkintäviihdettä. Mikä siis meni mönkään? Tienattuja dollareita laskiessa ei varmasti yhtään mikään mutta valitettavasti nämä myöhemmin ilmestyneet, lähinnä pullisteluun keskittyneet alfaurosnäytelmät ovat leimanneet koko elokuvasarjan yhdeksi ja samaksi aivottomaksi viihteeksi. Ehkä Stallone rupesi uskomaan liikaa omien elokuviensa hahmoihin ja menetti kykynsä erottaa itsensä oikean elämän ja valkokankaan välillä. Rockysta on helppo vetää aasinsilta erääseenkin John Ramboon joka ilmestyi valkokankaille ensimmäistä kertaa myöhemmin samana vuonna. Ja katso - niin vain loistavan ensimmäisen osan jälkeen Rambokin taantui naurettavaksi räiskinnäksi. "Vakuuttavasta henkilökuvauksesta höpsöön jumalolennon rakenteluun" tuntui olevan Stallonen valitsema reitti lempilapsilleen.

Lähes 20 vuoden ajan Rocky ja Rambo vaikuttivat lähinnä nostalgisissa muistoissa ja loputtomina parodioiden ja vitsien kohteina kunnes 2005 Stallone yllättäen ilmoitti molempien vanhojen sankarien tarinan jatkuvan. Yleisestä skeptisyydestä huolimatta vanha sotaratsu yllätti maailman kahdella ihan oikeasti hyvällä elokuvalla jotka keskittyivät kaiken kohelluksen jälkeen alkuperäisten elokuvien teemoihin ja tunnelmiin. Miljoonat nostalgianälkäiset 80-luvun kasvatit - mukaanlukien minä itse - ympäri maailman hurrasivat ja kyynelehtivät suurille sankareilleen jotka pääsivät vielä kerran esittelemään parasta osaamistaan. Ympyrä oli sulkeutunut ja Rocky sekä Rambo saivat ansaitsemansa kunniallisen levon. Ja Stallone mitä ilmeisimmin mielenrauhan.

Shokkilopetus.