keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

#16 - Ghostbusters (1984)

Hei tollo, sinähän olet jo kirjoittanut tästä leffasta!

Kyllä, tiedän. Ovatko ideat siis jo näin lopussa että osa leffoista lähtee tässä blogissa jo uusintakierrokselle? Ei suinkaan, antakaas kun hieman selitän. Muutama vuosi sitten takaperin aloitellessani leffablogia minulla ei ollut minkäänlaista ideaa tai rakennetta siitä millä tavalla lähestyisin kirjoitusten aiheita. Alkuun tekstit olivat vain silkkaa tajunnanvirtaa vailla minkäänlaista kaavaa ja elokuvia käsiteltiin nätisti sanoen aika ympäripyöreästi. Tekstien lisääntyessä huomasin niiden muodostuvan kuitenkin pikkuhiljaa keskenään samantyylisiksi: Alkuun pientä henkilökohtaista historiaa meikäläisen ja elokuvan väliltä, sen jälkeen rivitolkulla tarpeetonta nippelitietoa elokuvan syntyvaiheista ja lopulta suhteellisen seikkaperäinen, elokuvan ylösalaisin möyhentävä selonteko jonka puolivälissä olen aina valmis nostamaan kädet ilmaan ja luovuttamaan koko paskan bittiavaruudelle johtuen sen alati paisuvasta pituudesta. Toisaalta itsepähän olen soppani keittänyt, ja onhan tämä nyt silti keskimäärin ihan helkkarin hauskaa puuhaa.

Koska tämä tyyli muodostui vasta ajan myötä, jäivät pari ensimmäistä kirjoitustani vain pelkän pintaraapaisun asteelle. Jälkeenpäin tämä on jäänyt harmittamaan erityisesti Ghostbustersin kohdalla, joka on edelleen ihan siellä terävimmässä kärjessä omissa lempparileffalistauksissani. Kyseiseen elokuvaan liittyy niin paljon kiinnostavia anekdootteja ja tarinoita että olisi sääli jos emme pureutuisi aiheeseen aiempaa syvemmin. Verrattuna viime aikaisiin teksteihin ensimmäinen Ghostbustersia käsitellyt stoori on täysin tynkä sekä sisällöltään hieman ontto. Ghostbusters ansaitsee parempaa, ja ennenkaikkea enemmän. Kyseessä on yksi varhaisimmista suosikeistani eikä ajan hammas ole päässyt nakertamaan tätä jo 30 vuotta vanhaa klassikkoa. Kyllä, 30 vuotta! Ghostbusters tuli ensi-iltaan kesäkuussa 1984 ja myös tämä on yksi syistä minkä takia halusin ottaa elokuvan käsittelyyn. Toinen iso, ja samalla myös äärimmäisen ikävä tekijä oli Harold Ramisin valitettava menehtyminen aiemmin tänä vuonna. Lepää rauhassa, Egon.


Harold Ramis 1944-2014.

Ghostbusters on yksi niistä harvoista elokuvista jotka katson joka vuosi vähintään kerran. Tähän harvaan ja valittuun joukkoon mahtuu vain kourallinen muita teoksia, samalla kun valtaosa etenkin uusista elokuvista hautautuu ensimmäisen katselukerran jälkeen takaisin Blu-Ray/DVD-hyllyn ja Netflixin ylipursuavan tarjonnan uumeniin. Tasaisin väliajoin kaivan Ghostbustersin esiin ja vaikka elokuvan kohtaukset ja repliikit ovat jo todennäköisesti DNA:ssani, kokemus ei maistu koskaan puulta. Se onnistuu viihdyttämään vuosi ja katselukerta toisensa jälkeen ja jo tätä tekstiä pusertaessani vilkuilen samalla hyllyyn jossa itse leffa lepäilee muutamassakin eri formaatissa. Sama lapsenomainen innostus aiheeseen herää aina uudestaan enkä osaa edes kunnolla eritellä ja selittää mistä se johtuu. Kuin koko elokuva ja sen tarjoama fiilis olisi jotenkin yliluonnollista, kenties jopa... paranormaalia?


Kolme muskettisoturia.

Kerrataanpa aluksi hieman koko elokuvan syntyä. Kuten roolihahmonsa Ray Stantz itse elokuvassa, myös Dan Aykroyd itse on Ghostbustersin sydän. Mies työskenteli 70-luvun loppupuolella Saturday Night Livessa, jossa hän toimi sekä näyttelijänä että käsikirjoittajana sarjan ensimmäisen neljän kauden aikana. Jopa Monty Pythonin toimesta erittäin teräväksi kehuttu Aykroyd ystävystyi erityisesti John Belushin kanssa. Yksi kaksikon yhteisistä sketseistä oli Blues Brothers-veljespari Jake ja Elwood, joista tehtiinkin pian ensimmäinen SNL-johdannainen elokuva. Huikea sekoitus rock'n'rollia, komediaa ja tuhoutuvia autoja sai loistavan vastaanoton Aykroydin myhäillessä tyytyväisenä. Miehen suitsutus SNL:n puolella sai nyt jatkoa isommassa mittakaavassa kun hänen nimensä näkyi käsikirjoittajien joukossa hittielokuvan tekijätiedoissa. Aykroyd ryhtyi suunnittelemaan seuraavaa käsikirjoitustaan, joka oli kirjaimellisesti täysin eri maailmasta kuin musiikkiin keskittynyt Blues Brothers. Myös tähän tarinaan Aykroyd sisällytti päähahmot jotka hän loi varta vasten itselleen ja Belushille.

Komedian lisäksi Aykroydin suuriin intohimoihin kuuluivat parapsykologia ja kvanttifysiikka ja mies halusikin yhdistää näitä elementtejä seuraavaan projektiinsa. Aykroydin kiinnostus yliluonnollista kohtaan naitettuna miehen huikeaan komediatajuun synnytti pitkän prosessin jälkeen tarinan Ghostsmashers-nimisestä ryhmästä joka matkusti läpi ajan, avaruuden ja eri ulottuvuuksien napatakseen mitä mielikuvituksellisimpia hirviöitä satimeensa. Ryhmä muodostui normaaleista ihmisistä, mutta näiden habitus oli melko kaukana tuntemastamme Ghostbusters-ryhmästä. Ghostsmashers pukeutui SWAT-ryhmän tavoin topattuihin asuihin ja kypäriin, ja protonipakkien sijaan he nappasivat vastustajansa erikoisten sauvojensa avulla. Tarinassa ryhmän vastustajiin kuului mm. massiivinen Stay Puft-vaahtokarkkimies, joka palaa tarinaamme hieman myöhemmin. Vaikka Ghostsmashers kuulostaa nyt melko utopistiselta, idean ydin oli kuitenkin selvä: Lauma tuholaishävittäjiä jotka napsivat rottien ja torakoiden sijaan kummituksia.


Who ya gonna call? Ghost... Smashers!

Aykroyd esitteli ideansa Tshekkoslovakiassa syntyneelle Ivan Reitmanille jolla oli ohjausurallaan takana jo muutama melko hyvin menestynyt komedia. Näihin kuuluivat mm. Stripes sekä Meatballs, joissa molemmissa Reitman oli työskennellyt sekä Bill Murrayn että Harold Ramisin kanssa. Jälkimmäinen oli hoitanut näyttelemisen lisäksi myös käsikirjoitustehtäviä. Huomaatko kuinka palaset hiipivät pikkuhiljaa paikoilleen?

Reitman tunnusti heti Aykroydin käsikirjoituksen potentiaalin mutta ilmoitti myös välittömästi että moisen ulottuvuuksien välisen tarinan filmatisointi vaatisi lähemmäs 200 miljoonan dollarin budjettia, joka oli 80-luvun alkupuolella silkkaa utopiaa. Reitman ehdotti Aykroydille tarinan viilaamista hieman hillitymmäksi Ramisin kanssa, joka oli myös sarallaan kunnostautunut erinomaisena komediakirjoittajana. Aykroyd myöntyi tosiasioille ja aloitti yhteistyönsä Ramisin kanssa samalla kun Reitman ryhtyi myymään Hollywoodissa eteenpäin tarinaa mystisestä Haamujengistä.

Ensimmäisenä täkyyn tarttui Columbia Pictures joka ilmoitti olevansa erittäin kiinnostunut ideasta. He tarjosivat elokuvalle ensi-iltapaikkaa vuoden 1984 kesäkuulle. Matkaan mahtui kuitenkin yksi mutka: Tässä vaiheessa elettiin jo toukokuuta 1983, joten Reitmanille ja kumppaneille tulisi todellinen kiire jos he tahtoisivat saada elokuvan valmiiksi vain 13 kuukaudessa. Aykroyd ja Ramis runnoivat kolmessa viikossa kasaan käsikirjoituksen joka oli mahdollista toteuttaa Columbian tarjoamalla 30 miljoonan taalan budjetilla. Pakko on paras muusa.

Seuraava tehtävä oli kerätä kasaan elokuvan näyttelijät. Aykroyd oli luonnollisesti yksi elokuvan päähahmoista ja hänen roolinsa oli Ray Stantz, toinen joukon älyköistä. Kaksikon toinen osapuoli oli Egon Spengler, vielä Stantziakin lakonisempi ja vakavampi tapaus. Spenglerin rooliin kaavailtiin mm. Christopher Walkenia, Jeff Goldblumia ja Christopher Lloydia. Näistä etenkin jälkimmäinen tuntuu erittäin kiinnostavalta vaihtoehdolta. Doc Brown yhtenä Haamujengiläisistä? I'd buy that for a dollar! Lopulta Ramis totesi kuitenkin itse olevansa sopivin näyttelijä flegmaattiseksi, hieman Spockia muistuttavaksi Egoniksi.

Aykroyd oli vuotta aiemmin työskennellyt Eddie Murphyn kanssa Trading Places-elokuvassa, jossa miehet olivat molemmat pääosassa. Jokainen elokuvan nähnyt voi varmasti todeta kaksikon kemian ja Aykroyd tahtoikin jatkaa yhteistyötä Murphyn kanssa. Hän kirjoitti Murphylle oman hahmon, Winston Zeddemoren. Valitettavasti Murphy oli tuossa vaiheessa ehtinyt jo sitoutumaan toiseen projektiin joten hänen tilalleen Winstonin saappaisiin astui Ernie Hudson. Se mainittu Murphyn toinen projekti oli nimeltään Beverly Hills Cop.

Kolme neljästä Ghostbustersista oli siis kasassa mutta yhdet haalarit roikkuivat edelleen tyhjinä. Aykroydin tarinassa neljäs Ghostbuster oli Peter Venkman, Stantzin ja Spenglerin naljaileva ja humoristinen kaveri joka toi kaivattua kevennystä näiden kahden huumorintajuttoman tutkijan välille. Venkmanin rooli oli alunperin tarkoitettu Aykroydin parhaalle kaverille ja Blues-veljelle John Belushille, mutta kohtalo astui väliin tässäkin tapauksessa. Äkkisuosio oli tuonut Belushin elämään ikäviä lieveilmiöitä joista yksi oli huumeidenkäyttö. Vauhdikasta elämää kaasu pohjassa elänyt Belushi menehtyi yliannostukseen vuonna 1982, vain 33-vuotiaana. Surun murtama Aykroyd ei kuitenkaan halunnut hylätä ystäväänsä varten luotua hahmoa ja uuden Peter Venkmanin etsintä käynnistyi.


He kaikki olivat ehdolla - Bongaa neljä Ghostbusteria.

Eikä työryhmän tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan uuden Venkmanin suhteen. Komediallisia kykyjään aiemmin mm. SNL:ssä, Caddyshackissa ja Stripesissä esitellyt Bill Murray oli kuin luotu suulaan ja kuivia vitsejään ilmeettömästi laukovan Venkmanin rooliin. Murray on myöhemmin muistellut huvittuneena sitä kummallista fiilistä kun hän löysi itsensä ensimmäistä kertaa massiivisen, erikoistehosteilla mässäilevän elokuvan kuvauspaikalta. Harppaus vain muutaman vuoden takaisilta piskuisilta teatterinlavoilta oli huikea mutta tämä ei miestä huimannut. Murray napattiin osaan juuri omintakeisen huumorinsa takia ja miehen kemia muiden Ghostbusterien, etenkin Ramisin ja Aykroydin kanssa, oli kiistattoman selvää.

Myös sivurooleja lähdettiin täyttämään tutusta pienestä piiristä. Aykroyd ja Ramis olivat kirjoittaneet roolin myös John Candylle (RIP) joka tähditti Ramisin ja Murrayn tapaan Reitmanin ohjaamaa, armeijan maailmaan sijoittuvaa Stripes-komediaa. Hieman yllättäen erimielisyydet nousivat pintaan miehen hahmoa määriteltäessä ja Candyn kummalliset pinttymät hahmon saksalaisaksentista ja useista lemmikkikoirista kummastuttivat muuta työryhmää. Candy siirrettiin Louis Tullyn roolista nätisti sivuun ja tilalle palkattiin tätä noin puolet pienempi Rick Moranis.

Vaikka Tully ei kuulu elokuvan päähahmoihin, hän tulisi näyttelemään silti merkittävää roolia elokuvan juonen kannalta. Vielä isommassa roolissa tulisi olemaan Tullyn naapuri Dana Barrett, elokuvan ainoa naispäähahmo. Hieman yllättäen täkyyn tarttui Sigourney Weaver, joka oli tehnyt läpimurtonsa muutama vuosi takaperin Alien-hitin myötä. Ghostbustersia vakavammissa elokuvissa aiemmin esiintynyt Weaver yllätti innollaan etenkin Reitmanin joka pääsi nauttimaan Weaverin koe-esiintymisessä varmasti viehättävästä näystä: Elokuvassa nähtävän Demonikoiran roolin sisäistänyt Weaver hyppi nelinkontin sohvalla, murisi, haukkui ja ulisi kuin riivattu. Eläimellinen heittäytyminen vakuutti muut ja Weaver toivotettiin tervetulleeksi projektiin. Hänen myötään elokuvan ydinryhmä näyttelijöiden suhteen oli kasassa.

Mutta kuten Reitman ja Aykroyd tiesivät jo ensimmäisen käsikirjoituksen aikaan, tämä elokuva tulisi rakentumaan näyttelijöiden lisäksi hyvin paljon erikoistehosteiden varaan. Myös tällä osa-alueella tekijät halusivat tarjota vain parasta mahdollista silmäkarkkia. Ongelma oli vain aikataulu. Tässä vaiheessa aikaa ensi-iltaan oli noin 10 kuukautta eikä elokuvaa oltu kuvattu vielä milliäkään. Kiire oli tosiasia.


Tämä kaikki tuotiin valkokankaalle ja vieläpä alle 10 kuukaudessa.

Ensimmäisenä Reitman otti yhteyttä Richard Edlundiin, joka oli kunnostautunut aiemmin mm. Star Warsien, Kadonneen aarteen metsästäjien sekä Poltergeistin parissa. Edlund kokosi ympärilleen ammattitaitoisen työryhmän joka innostui välittömästi Reitmanin ja Aykroydin absurdista mutta silti niin mukaansatempaavasta elokuvaideasta. Edlundin ryhmä ryhtyi toimeen ja kaikki hihkuivat innosta: Tämä oli kuin sarjakuvan tuomista oikeaan, kolmiulotteiseen maailmaan. Valitettavasti Reitman ja Aykroyd olivat unohtaneet elokuvan visuaalisen annin toteuttamisen ongelmat, joten Edlundin ryhmä joutui aloittamaan täysin lähtökuopista. Kaikki elokuvan storyboardista hahmojen luomiseen ja toteuttamiseen oli suoritettava tiukan aikataulun puitteissa. Challenge accepted.

Tehosteryhmä oli onneksi koottu kokeneista ammattilaisista ja yhdistämällä animointia, nukkeja ja erilaisia kameratekniikoita villit haamut rupesivat "heräämään henkiin" yksi kerrallaan. Loppujen lopuksi elokuvan tehosteisiin upposi noin 6-7 miljoonaa dollaria, joka oli Edlundin mukaan käytössä jokaista senttiä myöten. Aykroydin villeimmät visiot pysyivät kurissa koska kuten todettua, noihin aikoihin moisten idoiden toteuttaminen olisi maksanut satoja miljoonia dollareita. Edlund on kertonut myöhemmin työryhmän motivaation olleen erittäin korkealla. Kaikki tiesivät että tekeillä on komedia mutta silti tehosteisiin suhtauduttiin samalla vakavuudella kuin niitä olisi oltu tekemässä 2001: Avaruusseikkailua varten. Ja hyvä niin, sillä 30 vuotta vanhat erikoisteet näyttävät edelleen todella hyvältä muutamaa stop motion-pätkää lukuunottamatta.

Elokuvan taustamusiikki eli score annettiin Elmer Bernsteinin tehtäväksi ja mies loihtikin äänimaiseman joka on kuin itse elokuvakin: Paikoitellen hauska, paikoitellen pelottava. Elokuvan taustalla pyörivät teokset ovat ajatonta klassikkokamaa, toisin kuin joihinkin kohtauksiin vasten Bernsteinin toiveita sijoitetut tuon ajan pop-hitit. 80-luvun synamusa on nykypäivänä paikoitellen kaameaa kuultavaa mutta onneksi leffa tarjoaa sitä vain muutaman kappaleen kerran. Biisien joukosta erottui luonnollisesti yksi klassikko joka lienee tänäkin päivänä yksi kaikkien aikojen tunnistettavimmista tunnussävelmistä. Et varmasti ikinä arvaa mistä biisistä on kyse?

Koko paketti rupesi olemaan paketissa erästä pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta, joka oli elokuvan nimi.


70-luku oli villiä aikaa.

Pitkällisen veivaamisen jälkeen Aykroyd ja Reitman olivat yhtä mieltä elokuvan nimestä. Tarjotuista vaihtoehdoista Ghostbusters tuntui kaikista iskevimmältä ja asia lyötiin lukkoon helpottunein mielin. Tuotannon jo pyöriessä luvassa oli suuri yllätys - nimi olikin jo käytössä. Tai no, oli ollut käytössä. Vuosina 75-76 televisiossa nähtiin Filmationin tuottama The Ghost Busters-lastensarja, joka keskittyi kahden ihmisen ja yhden gorillan seikkailuihin. Kuvioissa pyörivät luonnollisesti myös aaveet joita tämä älykkötrio tutki parhaansa mukaan. Lapsille suunnattu slapstick-huumori ei noussut kuitenkaan hitiksi ja sarjaa tehtiin vain 15 jakson verran. Oikeudet ovat kuitenkin oikeuksia ja Columbia maksoikin vauhdilla Filmationille sievoisen summan oikeudesta nimeen, joka oli nyt siis molempien osapuolien käytettävissä. Muutamaa vuotta myöhemmin Filmation käytti tätä oikeutta häikäilemättä hyväkseen, mutta siitä lisää hieman alempana.

Kaiken suunnittelun, säätämisen, läpimurtojen ja takaiskujen jälkeen Ghostbusters oli vihdoin valmis filmattavaksi. Supervauhdilla toteutetun suunnittelun ja rakentelun jälkeen Reitman sai haamujenginsä kameran eteen vasta marraskuussa 1983, vain 7 kuukautta ennen varsinaista ensi-iltaa. Riittäisikö aika vai pitäisikö koko projektia siirtää suosiolla eteenpäin? Onko väännelty ja käännelty käsikirjoitus nyt varmasti valmis? Onko tämän kaiken jälkeen mahdollista saada aikaiseksi oikeasti hyvä leffa? Kyllä, jep ja joo.


Se on menoa nyt!

En juurikaan liioittele kun sanon että heti Ghostbustersin ensimmäiset hetket saavat ihoni kananlihalle joka ikinen katselukerta. Columbian logon taustalla hiipii Bernsteinin ujeltava ääniraita ja heti tämän perään näemme uhkaavan lähikuvan New York Public Libraryn etupuolelta jota vartioivat massiiviset kiviset leijonat. Päällisin puolin menneillään näyttäisi olevan normaali, rauhallinen iltapäivä kirjastossa. Kellarikerroksessa tapahtuu kuitenkin jotain kummallista.

Normaalilla kierroksellaan oleva kirjastotäti saa elämänsä yllätyksen kun yleensä rauhallinen kirjavarasto muuttuu lentävien kirjojen ja itseään aukovien hyllyjen täyttämäksi loukoksi. Piinaava musiikki yltyy naisen juostessa paniikissa ja kirkuen ympäri kellarikerrosta ja lopulta hän kohtaa painajaisen aiheuttajan. Katsojat eivät kuitenkaan vielä pääse jakamaan tuota kauhistuttavaa näkyä vaan ruutuun lyödään elokuvan klassinen logo ja ehkä vielä klassisempi tunnussävelmä, Ray Parker Jr:n mielikuvituksellisesti nimetty Ghostbusters. Mukaansatempaavan intron jälkeen lähdemme tutustumaan elokuvan päähahmoihin.

Matka jatkuu New Yorkin yliopistolle jossa parapsykologian professori Peter Venkman suorittaa arveluttavia kokeitaan. Venkmanin toimiston ovea komistava "Venkman, Burn In Hell!"-sprayteksti herättää kysymyksiä miehen ammattitaidosta eivätkä oven takana suoritettavat testit lisää luottoa tämän tekemisiin.

Venkman tutkii omien sanojensa mukaan negatiivisen palautteen (tässä tapauksessa sähköshokkien) vaikutusta koehenkilön selvännäkijäkykyihin. Hän esittää kahdelle henkilölle väärinpäin olevia kortteja joiden symboleita nämä koittavat arvailla. Testissä yllättävän hyvin pärjäävä miespuolinen henkilö joutuu maistamaan shokkeja oikeista vastauksista huolimatta, kun taas täysin hakoteillä oleva blondi mimmi säästyy kärsimykseltä Venkmanin suosiessa tätä estoitta. Lopulta miespuolinen testattava kyllästyy shokkeihin ja poistuu paikalta ovet paukkuen samalla kun Venkman ottaa blondin syleilyynsä ja kertoo tämän olevan poikkeuksellisen lahjakas yksilö. Jota tämä ei tietenkään oikeasti ole. Lyhyt ja helvetin hauska kohtaus joka paljastaa oikeastaan kaiken olennaisen Peter Venkamanista, ja huikea hauiksennäyttö Bill Murraylta heti kärkeen.

Kisuttelu jää kuitenkin vaiheeseen kun Venkamanin kollega, Ray Stantz ilmestyy paikalle innosta hihkuen. Myös hän on kuullut kirjaston yliluonnollisista tapahtumista ja vaahtoaa Venkmanille tämän olevan heidän odottamansa tilaisuus. Ray vaatii Peterin mukaansa tämän vastahakoisesta asenteesta huolimatta. Venkmania kiinnostaisi enemmän jäädä tuijottelemaan kauniin blondinsa silmiä.

Kaksikon siirtyessä kirjastolle tapaamme joukon kolmannen jäsenen, Egon Spenglerin. Myös hän intoilee kirjaston tapahtumista Stantzin tapaan. Venkmania koko homma ei tunnu kiinnostavan ja tämä keskittyykiin naljailemaan Raylle, Egonille sekä tapahtumasta järkyttyneelle kirjastonhoitajalle.

Kettuilu jää kuitenkin puolitiehen kun Egon havaitsee mittareillaan alakerrassa tapahtuvan liikkeen. Kolmikko siirtyy tutkimaan tapahtumapaikkaa, ja tekee iljettävän löydön: Vaalea ja haalea lima on levittäytynyt pitkin kirjahyllyjä ja pöytiä. Miehet seuraavat signaalia PKE-mittarillaan kunnes he kohtaavat vihdoin etsimänsä.


Venkman, Stantz, Spengler ja ensikohtaaminen haamun kanssa.

Suoraan heidän edessään leijailee ihan oikea, harsomainen kummitus. Miehet silmäilevät näkyä silmät pyöreinä. Hetken tuijottelun jälkeen kolmikko tajuaa että heillä ei ole minkäänlaista käsitystä kuinka tilanteessa tulisi toimia tästä eteenpäin. Tähän asti he ovat vain tutkineet lukemia mittareissa vailla todisteita yliluonnollisista ilimöistä, pohtimatta yhtään mitä sellaiseen oikeasti törmätessään pitäisi tehdä. Kun trio päättää pienen aivoriihen jälkeen käydä suoraan kummituksen päälle, muuttuu tämä aiemmin herttaista mummoa muistuttanut aave pelottavaksi hirviöksi joka ajaa kolmikon tiehensä. Miehet poistuvat karjuen ja juosten kirjaston tiloista muun henkilökunnan ihmetellessä.

Läheisessä puistossa kolmikko kertaa kokemustaan. Samalla kun Venkman heittää huulta Raylle tapahtuneesta, Egon on tehnyt omia laskelmiaan. Lukemien mukaan äsken tavatun ilmiön vangitseminen olisi teoriassa mahdollista. Hän ja Ray puntaroivat tilannetta tieteen kannalta Venkmanin haistaessa oman mahdollisuutensa. Tässä aaveenvangitsemisjutussa saattaa piillä vuosituhannen bisnesidea.

Miehet palaavat työpaikalleen yliopistolle kohdatakseen ikävän yllätyksen. Heidän "hölynpölyä" käsittelevät tutkimuksensa ovat saaneet yliopiston päättävät tahot levottomiksi ja tukirahoille on päätetty keksiä parempaa käyttöä. Protestoinnista huolimatta miehet lentävät pihalle työpaikaltaan ja edessä on uusien hommien etsinsä. Venkmanilla on kuitenkin jo suunnitelma valmiina. Siihen tarvitaan vain rahaa. Sitä hänellä ei ole, mutta onneksi Ray kuuluu hänen ystäviinsä. Muutaman rohkaisuryypyn ja Venkmanin motivoivan puheen jälkeen miehet painuvat pankkiin josta Ray poistuu niskassaan jättimäiset velat täysin kohtuuttomine korkoprosentteineen. Venkman onnittelee miestä loistavasta päätöksestä samalla kun Egon laskeskelee lukemia. Pelkästään seuraavan viiden vuoden korot ovat yhteensä 95 000 dollaria. Venkman myhäilee tyytyväisenä. Ghostbustersin pesämuna on nyt kasassa.


Ghostbusters HQ, vielä "hieman" vaiheessa.

Seuraavaksi vuorossa on toimitilojen etsintä. Kohteeksi valikoituu vanha ränsistynyt palosema joka on Venkmanin ja Egonin mielestä hirvittävässä kunnossa. Tila on sortumaisillaan, kiinteistö kaipaa perusteellista remonttia, sähköjohdot on piuhoitettu ihan päin helvettiä ja naapurusto muistuttaa lähinnä sota-aluetta. Myös kiinteistöstä pyydetty hinta on täysin utopistinen. Ray keskeyttää neuvottelut ilmoittamalla paikan olevan täydellinen ja antaa intoilullaan mukana pyörivälle kiinteistövälittäjälle avaimet helppoon kauppaan. Miehet tekevät diilin ja nyt joukolla on jo ihan oikea tukikohta.

Toisaalla kaupungissa Dana Barrett, sellisti sekä urbaani sinkkunainen, on palaamassa kotiinsa. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy näyttävästi esiteltyyn rakennukseen jossa tämä asuu. Korkea pilvenpiirtäjä on arkkitehtuuriltaan kovin poikkeava. Sen katto muodostuu eräänlaisesta teräväkulmaisesta kruunusta jonka vieressä lepäilevät kiviset, hieman pirua muistuttavat koirapatsaat. Painostava musiikki alleviivaa sitä tosiasiaa että kyseessä ei ole mikään unelmien kämppä.

Herttaisen Danan lisäksi törmäämme Sullyyn, Danan lievästi sanottuna sosiaaliseen naapuriin joka tuntuu väijyvän alati ovensa takana milloin Dana on tulossa kotiin. Huikea Rick Moranis hoitaa hommin kotiin loputtomasti sössöttävänä Sullyna joka on selvästi ihastunut Danaan saamatta silti vastakaikua.

Asunnollaan Dana näkee ensimmäisen kerran Ghostbustersit, tosin tässä vaiheessa vasta television välityksellä. Kolmikko on värkännyt itselleen sympaattisen mainoksen jossa miehet kertovat perustamastaan firmasta seipäännielleen zombien rentoudella.

Nainen ohittaa mainoksen olankohautuksella ja siirtyy keittiön puolelle purkamaan kauppakassejaan. Tsekkaappa tarkasti pöydällä lepäilevä vaahtokarkkipussi ja sitä komistava hahmo. Pian tapahtuu kuitenkin jotakin kummallista. Einekset rupeavat kiehumaan ja lämpenemään ennenkuin Dana on ehtinyt siirtämään niitä mikron tai uunin puolelle! Itsestään poksahtelevat kananmunat ovat vain alkua ja heti perään Dana kuuleekin jääkaappinsa sisältä möreää äännähtelyä. Tämä ei ole normaalia, hän tuumii ja raottaa jääkaapin ovea. Maitopurkkien ja margariinin sijaan sisältä paljastuu portti tuonpuoleiseen josta Danaa tuijottaa tulen ja salamoiden keskeltä punasilmäinen, sarvia päässään kantava koira. Se aukaisee suunsa ja karjuu "Zuul". Dana kirkuu kauhusta ja pakenee asunnoltaan.


Tiedätkö tunteen kun jääkapista ei löydy mitään sopivaa syötävää?

Ghostbustersin päämajalla Venkman ihailee rakennuksen pikkuhiljaa kohenevaa julkisivua. Tämähän rupeaa näyttämään ihan oikealta toimitilalta! Rakennuksen eteen ilmestyy kuitenkin kauneusvirhe kun rönsyinen ja raihnainen pirssi kaartaa etuovien eteen. Venkman syöksyy ajamaan tökerösti parkkeeranneen kuskin pois tiluksilta mutta ratin takaa paljastuukin Ray. Hän on käynyt jälleen tekemässä elämänsä kauppoja ja ostanut tämän käytöstä poistetun ambulanssin. Autossa ei ole muuta vikaa kuin se että se vaatii remonttia jarrujen, vaihteiden, iskunvaimentimien, keulan, moottorin ja käytännöllisesti katsoen jokaisen muunkin osa-alueen kohdalla. Tämä vuoden -59 Cadillac on siis nähnyt parempiakin päiviä. Ray lohduttaa Venkmania kertomalla että hän ei maksanut tästä kulkupelistä kuin 4800 dollaria. Venkman pyörittelee silmiään ja on pyörtymisen partaalla.

Myös talon sisäpuoli näyttää jo siedettävältä. Hämähäkinseitit ja ruosteiset naulat on kerätty pois ja tilalle on tullut ihan oikea toimisto. Ja kuten muihinkin vastaaviin tiloihin, myös tähänkin toimistoon kuuluu sihteeri. Ghostbustersin sihteeri on nasevalla nasaalillaan tilanteita kommentoiva Janine (Annie Potts) joka ei ole varsinaisesti hukkumassa työmääränsa alle. Itseasiassa firmalla ei ole ollut vielä yhtään asiakasta.

Janinen tietokoneita asentelee paikoilleen Egon, jonka kanssa Janine yrittää viritellä pientä flirtinpoikasta. Egon hoitaa homman kotiin tuttuun rentoon tyyliinsä ja ilmoittaa haudanvakavana keräilevänsä home- ja sieninäytteitä. Senkin hurmuri.

Pian toimiston ovet kuitenkin aukeavat ja sisälle hipsii jääkaappinsa sisällöstä järkyttynyt Dana. TV:ssä nähty mainos oli ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä ja hän lähestyykin Ghostbustersia hieman hämillään. Hämillään on myös Ray joka tarkkailee Danaa ihmeissään. Mikä tämä otus on, asiakasko? Hämillään ei sen sijaan ole Venkman jonka pettämätön naistutka toimii jälleen ja mies syöksyykin kirjaimellisesti kohti Danaa ja esittäytyy tälle tuttuun tyyliinsä. Kannattaa kiinnittää huomiota Bill Murrayn huikeaan loikkaan kohti Weaveria juuri tässä kohtauksessa, sillä mies ylittää kaiteen loikallaan vain juuri ja juuri ja on todella lähellä vetää kunnon lipat. Reitman ja kumppanit muistelevat hymyssä suin kohtausta elokuvan kommenttiraidalla.

Dana kertoo Ghostbusterseille kohtaamastaan oudosta ilmiöstä Rayn ja Egonin kuunnellessa kiinnostuneena. Kiinnostunut on myös Venkman, tosin täysin eri syistä. Pieni skannaus paljastaa Danan puhuvan totta ja kolmikko päättääkin ryhtyä tutkimaan tapausta tarkemmin. Ray kertoo tarkistavansa talon piirrustukset josko niistä löytyisi jotain kummallista, Egonin ryhtyessä tutkimaan Zuul-nimen merkitystä. Venkman ilmoittaa lähtevänsä Danan mukaan tämän asunnolle tarkastelemaan tilannetta. Well played, sir.


Venkmanin mielestä ainoa kauhea asia Danan jääkapissa on roskaruoan määrä.

Venkman ja Dana siirtyvät jälkimmäisen asunnolle etsimään jälkiä mystisestä jääkaappikoirasta. Kaikki näyttää olevan kuitenkin ok ja Venkman tuntuu etsivän merkkejä enemmänkin mahdollisesta poikaystävästä kuin yliluonnollisista ilmiöistä. Jopa jääkaappi on sisältönsä puolesta entisellään. Tilanne on siis ohi mutta Venkman ei ole vielä valmis poistumaan Danan luota. Hän pitää koskettavan monologin yksinäisestä elämästään jonka päätteeksi hän myöntää rakastavansa aiemmin samana päivänä tapaamaansa Danaa. Nainen koittaa heittää Venkmanin pihalle mutta mies on kuin iilimato. Lopulta rakkauden riuduttama Venkman lentää ulos. Murray antaa jälleen kerran parastaan.

Myöhemmin samana iltana Ghostbustersit nauttivat viimeistä ateriaa. Kirjaimellisesti viimeistä ateriaa, koska firman viimeiset rahat ovat kiinni illan sapuskassa. Miehet nostavat maljaa firman ensimmäiselle ja viimeiselle asiakkaalle ja trio tuntuu luopuneen toivosta.

Alakerrassa Janine on jo lähdössä kotimatkalle kun puhelin soi yllättäen. Linjan toisessa päässä on hätääntynyt hotellivirkailija joka etsii apua akuuttiin pulaan. Kun Janine vakuuttelee soittajalle Ghostbustersien olevan ehdottoman tosissaan, päättää tämä tilata ryhmän käynnille. Puhelun päätyttyä Janine karjaisee ilosta ja lyö kellot soimaan. Ray, Egon ja Venkman ihmettelevät tilannetta hetken kunnes he tajuavat: Meillä on töitä! Miehet liukuvat alakertaan palotankoa pitkin ja vetävät Ghostbusters-haalarit ensimmäistä kertaa niskaansa. Lisää karkkia on luvassa kun päämajan ovet aukeavat ja Ghostbustersien kulkupeli, Ecto-1 nähdään ensimmäistä kertaa. Rayn isolla kädellä tuunaama pirssi on muuttunut yhdeksi kaikkien aikojen valkokangasautoista ja se syöksyy näyttävästi New Yorkin kaduille pillit ja sireenit huutaen. Tästä se alkaa.


Ghostbusters ensimmäisellä työkeikallaan.

Ecto-1 parkkeeraa hulppean Sedwick Hotelin eteen, jonne triomme astelee näyttävästi sisään uudenkarheissa vetimissään. Hotellin työntekijä kertoo salaperäisistä ongelmista joita on ilmennyt hotellin 12. kerroksessa. Miehen mukaan hotellin omistajat ovat tienneet asiasta jo vuosia mutta eivät ole tohtineet kertoa asiasta kellekään pelätessään joutuvansa naurunalaisiksi. Ghostbusters ottaa asian kuitenkin tosissaan ja lähtee selvittelemään mistä tässä mystisessä ongelmassa on oikein kyse. Ray heittää jutustelun lopuksi heidän hoitavan vastaavanlaisia tilanteita jatkuvasti. Kyseessä on tosiaan trion ensimmäinen työkeikka näissä merkeissä.

Hissimatkalla ylös Venkman, Ray ja Egon tajuavat etteivät he ole vielä kertaakaan testanneet selässään kantamiaan laittomia ydinkiihdyttimiä, jotka tunnetaan paremmin nimellä Proton Pack. Tässä elokuvassa tuota termiä ei kuitenkaan vielä käytetä. Protonipyssyt pääsevät kuitenkin käyttöön kun hotellin käytäviä hissukseen siivoava nainen yllättää kolmikkomme pahanpäiväisesti. Miehet ehtivät tulittaa koko siivouskärryn pillunpäreiksi ennenkuin he tajuavat että tämä viaton siivoja oli tuskin heidän etsimänsä kummitus. Elokuvantekijöiden mukaan siivojaa näytellyt nainen oli tilanteessa oikeasti kauhuissaan, pyroja kun oli pommiryhmän toimesta lastattu kärryyn huomattavasti sovittua enemmän.

Täytyy vielä tässä välissä kehaista erikseen protonipakkeja, niin hemmetin komeilta ne näyttävältä edelleen. Miesten selässään kantamat pakkaukset ovat täynnä valoa vilkkuvia mittareita ja itse aseesta lähtevä säde on edelleen huikean näköinen. Näidenkin vempeleiden toiminnasta Aykroydilla oli selkeä selitys, mutta itse elokuvassa niiden suunnittelu- ja rakennusvaiheesta ei tihku juurikaan tietoja. Kiinnostuneimmat voivat googlata protonipakkien toimintaperiaatteista kertovia artikkeleita, luvassa on teknistä nippelitietoa jota en itse ymmärtäisi edes suomenkielisenä.

Kolmikko päättää jakaantua kolmeksi etsintäpartioksi jotta 12. kerros saataisiin skannattua läpi nopeampaa. Venkmanin mielestä idea on hyvä, sillä näin he saisivat aikaan maksimaalisen paljon tuhoa ja vahinkoa. Miehet lähtevät omiin suuntiinsa ja Ray on ensimmäinen joka kohtaa hotellin henkilökuntaa ja asiakkaita terrorisoivan hirvittävän haamun.


"Disgusting blob!"

Slimer on varmasti Ghostbusters-maailman tunnetuin kummitus. Sen vihreä, jalaton ja hieman lihavaa perunaa muistuttava ulkonäkö on varsin ikimuistoinen näky eikä tätä veijaria voi kutsua hyvällä tahdollakaan kovin ilkeäksi tai pelottavaksi. Slimer ei halua kenellekään pahaa, se vain sattuu olemaan hyvin perso rasvaiselle ruoalle ja oluelle joita hotellin varastot tarjoavat sille yllin kyllin. Aykroyd on vitsaillut puolitosissaan luoneensa Slimerin John Belushin muistolle ja myöntää että hänen edesmennyt ystävänsä omasi muutamia samoja ominaisuuksia kuin ruokaa ahmiva ja olutta vinhasti kitusiinsa kittavaa Slimer. Kiinnittäkääpä muuten huomiota seuraavan kerran kohtausta katsoessanne Slimerin syödessään päästämiin ääniin. Hulvatonta porsastelua. Äänistä vastaa itse ohjaaja Reitman. Jännä yksityiskohta on myös että tätä rumaa pottua ei kutsuta vielä tämän elokuvan aikana kertaakaan Slimeriksi vaan tuo nimi annettiin hahmolle vasta Ghostbusters-brandin myöhemmissä vaiheissa.

Ray yrittää vangita Slimerin yksin mutta ampuu säteensä kokemattomuuttaan metrikaupalla ohi, aiheuttaen Slimerin pakenemisen sekä ensimmäiset komeat vahingot hotellin kiinteistölle.

Seuraavaksi Slimeriin törmää (kirjaimellisesti) Venkman joka saa Rayn rumista sanoista suuttuneen haamun limat kasvoilleen. Bukkake bullseye! Slimerin erittämä lima on kuitenkin harmitonta ja Venkman selviää tilanteesta säikähdyksellä. Ray syöksyy apuun samalla kun Egon kertoo miehille radiopuhelimensa välityksellä nähneensä Slimerin painuneen ruokailutiloihin. Miehet päättävät saartaa sen.


- I feel so funky, toteaa Venkman saatuaan Slimerin limat ylleen.

Miehet painuvat juhlavasti katettuun ruokailusaliin, josta he bongaavat myös katonrajassa leijailevan Slimerin. Kuten todettua, tässä vaiheessa Ghostbustersit eivät ole vielä juurikaan testanneet protoniaseitaan ja jälki on sen mukaista. Komeasti katetut pöydät ja kattokruunut saavat kyytiä kun miehet tulittavat säteillään varmasti jokaiseen mahdolliseen kohteeseen Slimeria lukuunottamatta. Oven takana hotellivirkailija käy erittäin kuumana eikä suotta: Mäiske ja pauke salin puolella on täysin tolkutonta.

Kaiken räiskeen keskellä Egon muistaa mainita Raylle ja Venkmanille erään perustavanlaatuisen säännön protoniaseiden käytöstä: Niiden säteet eivät saa mennä ristiin. Tämän tapahtuessa kaikki ympäröivä elämä ympärillä pysähtyy ja aseen käyttäjän kehon muodostavat molekyylit räjähtävät valonnopeudella. Venkman kiittää Egonia ihan tarpeellisesta muistutuksesta ja tulituspeijaiset jatkuvat.

Tovin räiskittyään Ghostbustersit pääsevät hieman kärryille Slimerin liikkeistä ja saavat sen vihdoin säteensä vangiksi. Takaa-ajosta uupunut Slimer ei mahda sitä sitovalle protonisäteelle mitään ja Ray potkaisee haamut vangitsevan myoniansan auki. Väsytyksen jälkeen Venkman ja Egon tuovat Slimerin lähemmäs, lähemmäs ja lähemmäs ansaa kunnes se imaisee Slimerin lopulta sisäänsä. Ghostbustersien ensimmäinen onnistunut aaveenvanginta on tosiasia ja miehet huokaisevat helpotuksesta.

Helpotuksesta ei kuitenkaan huokaise hotellin virkailija vaikka rakennusta piinannut haamu onkin vihdoin vangittu. Ghostbustersien kokemattomuus tulee ilmi hervottomalla tavalla myös kulujenperintävaiheessa kun Venkman runoilee paperille Egonin sormimerkkien perusteella ensin neljän ja lopulta viiden tuhannen dollarin laskun. Hotelli maksaa kulut pitkin hampain ja Ghostbustersien toiminta on vihdoin pyörähtänyt käyntiin ja vieläpä menestyksekkäästi.


Slimer on vihdoin pihdeissä.

Ja kun homma on saatu käyntiin, ei sitä sovi pysäyttääkään. Ensimmäisen onnistuneen keikan jälkeen sana lähtee kiertämään tästä uudesta kummallisesta ryhmästä ja työtarjouksia rupeaa satelemaan joka puolelta New Yorkia. Luvassa on erittäin herkullinen, lähes montagetyylinen pätkä Ghostbustersin nousemisesta koko kansan tietouteen. Syystä (joka selviää myöhemmin) tai toisesta haaveet ovat alkaneet nousemaan esille ympäri kaupunkia ja Ghostbusters on ainoa joka pystyy pistämään kampaan näille mystisille ilmiöille. Näemme trion painelemassa pitkin New Yorkin katuja sekä juosten että Ecto-1:n kyydissä. Myoniansat höyryävät onnistuneiden vangintojen merkiksi ja myös media kiinnostuu tästä erikoisesta porukasta. Pian Ghostbustersia esittelevät julkisesti mm. Larry King, Globe sekä New York Times ja tämä vain lisää työkeikkojen määrää. Venkman julistaa medialle Ghostbustersin painavan duunia 24/7 eikä hänen mukaansa mikään keikka ole heille liian iso. Sama koskee myös töistä maksettavia korvauksia. Mukaansatempaavaa koostetta boostaa tietysti taustalla soiva Ray Parker Jr:n tunnuskappale.

Mukaan mahtuu myös eräs hämmentävä kohtaus johon liittyvät Ray, viehättävä naishaamu sekä itsestään aukeavat housut. Pienenä en tajunnut yhtään mistä kohtauksessa on kyse mutta myöhemmin homma on auennut. Ottaen huomioon minkälaista matskua leffasta leikattiin pois, on entistä kummallisempaa että juuri tämä oraaliseksiin vahvasti viittava kohtaus sai jäädä lopulliseen versioon. Aykroyd vastaanotti samantyylistä kohtelua myöhemmin Kim Basingerin esittämältä avaruusoliolta elokuvassa Äitipuoli avaruudesta, joten ehkäpä miehellä on jonkinlainen fiksaatio tunkea munansa mitä ihmeellisimpien olentojen suuhun valkokankaalla. Mene ja tiedä. Erittäin irrallisen oloinen klippi joka tapauksessa ja ehkä leffan ainoa kauneusvirhe. Alunperin kohtauksen piti olla vieläkin pidempi ja se oli osa Ghostbustersin keikkaa jonkinlaisessa hylätyssä linnoituksessa, mutta tuosta juonikuviosta luovuttiin.

Kova työtahti vaatii kuitenkin veronsa ja uupunut trio kaipaa kiivaasti vahvistuksia riveihinsä. Kun Winston Zeddermore-niminen kaveri eräänä päivänä kävelee Ghostbustersien päämajan ovelle, palkataan hänet siltä seisomalta ryhmän vahvuuteen. Itse elokuvassa Winstonin oli tarkoitus olla joukon mukana alusta asti mutta Eddie Murphyn poisjäännin myötä myös Winstonin osuutta karsittiin. Toisin kuin alkuperäiskolmikko, Winston ei ole professori vaan ihan normaali, maanläheinen kaveri. Elokuvien ulkopuolella sarjakuvissa Winstonin on kerrottu olevan entinen merijalkaväen sotilas.

Kaiken tohinan keskellä ryhmä, eikä etenkään Venkman, ole unohtanut firman ensimmäistä asiakasta Dana Barrettia. Venkman käy itse toimittamassa Danalle lisätietoa hänen jääkaappiaan piinanneesta Zuulista. Egonin kaivamien tietojen mukaan Zuul oli sumerialaisten palvoma puolijumala joka vaikutti 6000 eKr. Zuulin hengenheimolaisiin kuului myös mystinen Gozer, joka oli Venkmanin sanojen mukaan "tosi iso juttu". Kaiken kauhistelun keskellä Venkman käyttää pettämätöntä pokeriaan ja hoitaa itselleen vihdoin treffit Danan kanssa.


Walter Peck, mulkku.

Median lisäksi Ghostbustersin toiminta on herättänyt myös ympäristöministeriön mielenkiinnon eikä ihme. Kyseessähän ei ole se kaikista tavanomaisin liiketoimintamalli. Ministeriötä edustava Walter Peck ilmestyy Ghostbustersin päämajaan ja rupeaa esittämään kiinnostuneena kysymyksiä yrityksen toiminnasta. Väsynyt Venkman ei ole kuitenkaan juttutuulella ja vastaa Peckin kyselyihin mahdollisista päästöistä ja muista riskeistä omaan naljailevaan tyyliinsä. Peck ei saa myöskään lupaa nähdä jättimäistä säiliötä johon vangitut aaveet siirretään ja tämä saa miehen kiihtymään. Miesten sukset menevät pahasti ristiin ja Peck vannoo palaavansa paikalle etsintälupien kanssa. Pienenä vihasin Peckiä yli kaiken mutta vuosien mittaan olen kyllä ymmärtänyt että ihan oikealla asiallahan Peck lopulta on. Venkmanin yhteistyökyvyttömyys aiheuttaa väännön jonka seuraukset tulisivat olemaan hieman myöhemmin suorastaan katastrofaalisia.

Peckiä näyttelevä William Atherton onnistuu silti olemaan niin perkeleellisen lieron oloinen kaveri itse elokuvassa että näyttelijä joutui kärsimään tästä sinänsä onnistuneesta esiintymisestään vielä pitkään. Mies kertoi itse katkerana kuinka hän ei elokuvan ilmestymisen jälkeen pystynyt menemään mihinkään saamatta ohikulkijoilta tanakkaa vittuilua niskaansa. Muutaman kerran suunsoitto oli yltynyt jopa ihan fyysiseksi nujuamiseksi kun Peckiä vihanneet katsojat eivät osanneet erottaa Athertonia roolihahmostaan. Tässä valossa on tietenkin hieman outoa että samainen tyyppi nähtiin muutamaa vuotta myöhemmin Die Hardissa äärimmäisen mulkun toimittajan, Richard "Dick" Thornburgin roolissa.

Alakerrassa pelottavan kovaa vauhtia täyttyvän aavesäiliön äärellä Egon tekee omia laskelmiaan. Viimeaikainen yliluonnollisten ilmöiden ja aaveiden räjähdysmäinen esiinmarssi ei ole hänen mielestään sattumaa. Kaikki merkit viittaavat siihen että luvassa on jotain yksittäisiä harmittomia kummituksia isompaa ja vaarallisempaa. Muut ryhmän jäsenet kuuntelevat miehen selontekoa huolestuneina.

Toisaalla Dana on palaamassa kotiinsa ja valmistautumassa treffeilleen Venkmanin kanssa. Naapurin Louis pitää omia bileitään joihin hän on kutsunut asiakkaitaan (mies on kirjanpitäjä) ja hän haluaisi myös kovasti Danan tulevan paikalle. Dana lupaa pistäytyä ehkä juhlissa ja siirtyy asuntoonsa.

Kaksikko ei näe mitä rakennuksen kattotasanteella tapahtuu. Taivas lyö tulta ja salamat iskeytyvät keskellä rakennuksen kattokehikkoa. Tasanteella tapahtuu myös jotakin muuta kummallista: Toinen vielä äsken täyttä kiveä ollut koirapatsas rupeaa tärisemään ja sen toinen jalka murenee. Pinnan alta paljastuu elävä ja liikkuva, piikikäs jalka sekä punaisena helottava demoninen silmä. Spooky!

Puhuttuaan äitinsä kanssa puhelimessa Dana tekee järkyttävän havainnon. Keittiön oven takaa paistaa uhkaava valo ja raoista puskee esiin savua. Piikikkäät käpälät repivät ovea halki. Dana on jo pakenemassa paikalta mutta hän ei pääse liikkeelle nojatuolistaan. Sen kankaan läpi on noussut kolme tummaa kouraa jotka pitävät kauhusta kirkuvaa naista paikoillaan. Tuoli kääntyy itsestään kohti keittiön ovea, jonka takaa paljastuu aiemmin jääkaapissa lymyillyt demoninen hirviökoira. Tuoli sinkoutuu kohti keittiötä emmekä pääse näkemään minkälaiset kauheudet siellä Danaa odottavat.


Jumalauta että pelkäsin tätä kohtausta pentuna. Ehkä vieläkin, vähän.

Toinen patsaiden kahleista vapautuneista koirista hyökkää Tullyn järjestämiin juhliin. Juhlijat pakenevat paikalta kauhuissaan kuten myös itse Tully, jota tämä karhumainen koira lähtee jahtaamaan ensin rakennuksen sisällä ja sitten ulkona saakka. Pakomatka päättyy läheiseen puistoon jossa koira nappaa Sullyn. Tälläkään kertaa emme näe minkälaista käsittelyä nämä demonihauvat uhreilleen tarjoavat.

Kaikesta tästä autuaan tietämätön Venkman saapuu Danan alaovelle valmiina kuumille treffeilleen. Vastassa on kuitenkin tuhon jälkiä sekä poliisipartio joka jututtaa silminnäkijöitä. Vielä isompi yllätys odottaa kuitenkin Danan oven takana kun tämä vielä äskettäin niin herttainen ja siveän oloinen neitokainen on sonnustaunut räväkkään mekkoon ja muokannut samalla hius- sekä meikkaustyyliään. Myös naisen käytös ja jutustelu on aikaisempaan verrattuna kuin... toisesta maailmasta.

"Dana" ei suostunu päästämään Venkmania asuntoonsa ennenkuin tämä ilmoittaa olevansa mystinen Avainmestari. Nainen kertoo että tästä eteenpäin hänet tunnetaan nimellä Zuul, Portinvartija. Okei... Venkman pistää myös merkille Danan, tai siis Zuulin asunnon uuden sisustuksen. Hämärän asunnon seinille tunnelmaa tuo katosta valuva lima. Zuul, tai siis Dana, kertoo Gozerin olevan tulossa ja heidän olisi syytä valmistautua siihen. Venkman koittaa saada yhteyttä tuntemaansa Danaan mutta Zuul ilmoittaa että Dana ei ole enää paikalla. Tämän jälkeen Zuul nousee leijumaan ilmaan ja karjahtelee eläimellisellä raivolla. Venkman tekee omat johtopäätöksensä - treffit on ilmeisesti peruttu. Ohjaaja Reitman on muuten vastuussa myös Zuulin viehättävästä, möreästä artikuloinnista.

Ulkona demonisoitu ja itseään Avainmestariksi kutsuva Tully pyörii ympäriinsä tukka pystyssä ja huutaa etsivänsä Portinvartijaa. Poliisit nappaavat sekakäyttäjämäisesti heiluvan Sullyn talteen ja toimittavat hänet Ghostbustersien etuovelle. PKE-mittarin tärähtäessä punaiselle Egon päättää ottaa Sullyn huostaansa. Kyseessä ei ole selvästikään vain yksi sekopää muiden joukossa. Tully kertoo olevansa Avainmestarinakin tunnettu Vinz Clortho ja paljastaa Egonille suuren ja mahtavan Gozerin olevan tulossa New Yorkiin. Tullyn tarinoinnit paljastuvat tosiksi kun hänen aivoja skannattaessa ruutuun ilmestyy jo tutun demonikoiran pää. Venkman ilmoittaa Egonille löytäneensä Portinvartijan ja Egon puolestaa ilmoittaa törmänneensä Avainmestariin. Venkmanin mielestä nämä kaksi tulisi saattaa ehdottomasti yhteen. Egon kertoo idean olevan äärimmäisen huono. Ilmassa on jotakin todella pahaenteistä.


Ray, Winston ja aikakausi jolloin elokuvissa poltettiin tupakkaa kokoajan.

Seuraavaksi vuorossa on ehkä suosikkikohtaukseni koko elokuvassa. Ray ja Winston ovat palaamassa Ecto-1:llä oletettavasti myöhäiseltä työkeikalta pitkin Brooklyn Bridgea. Miehet polttelevat kaikessa rauhassa savukkeitaan, Rayn tutkiessa Danan kotitalon rakennuksia ja ihmetellessä niiden järjettömyyttä. Tunnelma on kaiken äänekkään tolskaamisen jälkeen raukea yön laskeutuessa pikkuhiljaa New Yorkin ylle.

Winston heittää Raylle kysymyksen kuin tyhjästä: Uskotko Jumalaan? Moista repliikkiä ei monessa komediaksi miellettävässä leffassa kuulla ja kuin taikaiskusta tunnelma muuttuu vakavammaksi. Ghostbustersien ura on ollut alusta saakka melkoista nousukiitoa mutta on kuin Ray pysähtyisi itsekin miettimään ensimmäistä kertaa kaiken tohinan keskellä mistä tässä kaikessa on kyse. Hän nostaa katseensa talon piirrustuksista ja rupeaa muistelemaan Ilmestyskirjan maalaamia kauhukuvia maailmanlopusta, Tuomiopäivästä. Hetki jolloin maa järisi, pimeys nielaisi auringon ja kuu muuttui vereksi. Hetki jolloin meret kiehuivat ja taivaat putosivat. Ray koittaa kuitata kauhukuvat pelkkinä myytteinä mutta Winston muistuttaa häntä olennaisesta asiasta - Heidän kiireensä juuri nyt saattaa johtua nimenomaan siitä että kuolleet ovat nousemassa haudoistaan ja ennustukset ovat vihdoin käymässä toteen. Elmer Bernsteinin huikea musiikki hiipii taustalle Winstonin jatkaessa puhumistaan ja ilme Rayn kasvoilla on paljonpuhuva. Kiireen keskellä hän ei ole osannut edes ajatella mitä kaikkea he saattavat vielä kohdata. Kuva leikkaa huikeaan näkyyn jossa iltahämärässä kiitävä Ecto-1 jatkaa matkaansa kohti Brooklyn Bridgea. Kohtaus on ohi nopeasti ja se on juuri se tarvittava hengähdystauko muuten niin intensiivisen ja tapahtumarikkaan elokuvan keskellä ja luo omanlaatuistaan mystistä, jopa pelottavaa tunnelmaa. Hatunnosto myös Aykroydille ja Ernie Hudsonille jotka pitävät kohtauksen suorituksillaan niin kaukana komediasta kuin mahdollista. Ehdottomasti tämän elokuvan tähtihetkiä.

Lyhyen yön jälkeen Ghostbusterin päämajalla odottaa ikävä yllätys. Walter Peck, ympäristöministeriön edustaja ja mulkkujen mulkku, saapuu ratsuväkineen paikalle. Venkmanille lupaamiensa etsintälupien lisäksi Peck on hankkinut kaikki mahdolliset estot ja kiellot Ghostbustersien toiminnalle ja mies painuukin suorinta tietä haamusäiliön äärelle Janinen estelyistä huolimatta. Myös Egon koittaa puhua Peckille järkeä ja hän kertoo säiliön avaamisen vastaavan sitä että New Yorkin keskustaan pudotettaisiin massiivinen pommi. Peck ei ota juttuja kuuleviin korviinsa ja paasaa ryhmän tekemistä ympäristörikkeistä ja tulevista syytteistä.

Myös Venkman saapuu paikalle ja tarjoutuu yhteistyöhön mutta Peckin mukaan nyt on jo liian myöhäistä. Hänen ylpeyttään on loukattu ja mies määrääkin alaisensa sammuttamaan säiliön virrat Venkmanin ja Egonin kielloista huolimatta. Peckin alainen sulkee virrat ja hälytysvalot- ja pillit lähtevät käyntiin. Koko rakennus rupeaa tärisemään ja tiiliseinät ympärillä hajoavat palasiksi. Säiliön kuori rupeaa murtumaan ja sakkainen savu sekä kirkas valo täyttävät kellarin. Helvetti on irti.


Nämä eivät ole normaaleja revontulia.

Joukon juostessa ulos koko rakennuksen katto räjähtää auki. Kipinät lentelevät ja massiivinen vaaleanpunainen valo läpäisee koko taivaan. Kaikki joukon vangitsemat haamut ovat nyt vapaana, vahvempana kuin koskaan. Ne ryhtyvät terrorisoimaan koko kaupunkia välittömästi ja näemme jos jonkinmoista mölliä ja urveloa. Myös Slimer on jälleen vapaana ja se syöksyykin hodarivaunujen kimppuun.

Päämajan pihalla Peck ottaa jälleen yhteen Ghostbustersien kanssa ja jopa aina niin tyyni Egon on valmis kuristamaan kurkku suorana pidätysmääräyksiä karjuvan Peckin. Lopulta poliisi nappaa Rayn, Egonin, Venkmanin ja Winstonin talteen aaveiden vallatessa koko kaupungin. Koko tohinaa ja räiskettä on saapunut seuraamaan suuri väkijoukko jonka seasta tarkkaavainen katsoja voi bongata itsensä Ron Jeremyn, tällä kertaa kuitenkin ihan täysissä pukeissa.

Nujuamisen keskellä Tully, eli Vinz Clortho, eli Avainmestari karkaa paikalta seuratessaan vaaleanpunaista valoa. Valo matkaa pitkin taivaita kohti taloa jossa hän ja Dana, eli Zuul, eli Portinvartija asuvat. Dana seuraa ikkunasta kun massiiviset säteet saapuvat ja kietoutuvat ympäri taloa. Yhtäkkiä koko rakennuksen yläosa räjähtää ja suuri pölypilvi peittää hetkeksi koko kattokerroksen. Savun hälvettyä näemme kaiken tuhon keskellä yksinään seisovan Danan. Eli Zuulin. Eli Portinvartijan. Mikä tässä rakennuksessa on niin erikoista?

Poliisilaitoksella kalterien takana pidätetyt Ghostbustersit ovat jo selvittäneet asian. Tai no, Ray ja Egon ovat selvittäneet. He kertovat rakennuksen olevan arkkitehtuuriltaan ja materiaaliltaan täysin poikkeuksellinen yksilö, jonka suunnittelusta on vastuussa joko nero tai täysi mielipuoli. Pahimmassa tapauksessa noita molempia ääripäitä edustava sekopää. Koko rakennus on valjastettu eräänlaiseksi jättimäiseksi antenniksi joka kerää henkimaailman voimia. Egon lisää rakennuksen olevan selvästi myös jonkinlainen portti, josta on astumassa sisään jotakin hirvittävää. Rakennuksen suunnitteli mies nimeltä Ivo Shandor ja Egon kertaakin tämän historiaa. Shandor toimi aikoinaan arkkitehtuurin lisäksi myös lääketieteen maailmassa jossa mies suoritti huomattavan määrän tarpeettomia leikkauksia ja pyöritti talon katolla omaa kulttiaan, jonka tavoitteena oli manata esiin maailmanloppu. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Shandor oli menettänyt uskonsa yhteiskuntaan ja totaalinen puhdistus oli hänen mielestään ihmiskunnan ainoa ansaittu kohtalo. Että tältä pohjalta. Miehet eivät kuitenkaan joudu istumaan putkassa kauaa kun itse New Yorkin pormestari on pyytänyt Ghostbustersit juttusilleen. 


Tully pääsee vihdoin tuikkaamaan "avaimensa" Danan "porttiin", öhö öhö.

Toisaalla Tully on vaeltanut vihdoin takaisin kotiinsa, jonka raunioituneella kattokerroksella Dana jo häntä odotteleekin. Kaksikko esittäytyy toisilleen Avainmestarina ja Portinvartijana, ja hipsii käsi kädessä katolle tekemään taikojaan.

Eli panemaan.

Ghostbustersit saapuvat suuren mediahuomion saattelemana kaupungintalolle jossa on käynnissä täysi paniikki ja kriisikokous. Peckin vapauttamat aaveet ovat vallanneet koko kaupungin ja viranomaiset ovat aseettomia yliluonnollisten voimien edessä. He haluavat kuulla Ghostbustersin mahdollisen ratkaisun tilanteeseen.

Jostain kivensä alta paikalle on ryöminyt myös Peck joka koittaa vyöryttää kaiken syyn jälleen Ghostbustersien niskaan. Hän syyttää miehiä huijauksista ja ties mistä tehostevalonäytöksistä joilla nämä ovat hänen mukaansa kusettaneet koko New Yorkia. Kaupungin poliisipäällikkö toteaa kuitenkin nähneensä samana päivänä jo paljon sellaista joka ei takuuvarmasti ole mitään valoshowta. Vertavuotavia seiniä ei voi selittää millään silmänkääntötempuilla. Yleinen mielipide huoneessa tuntuu kääntyvän pikkuhiljaa Peckiä vastaan ja lopulta Ghosbusters onnistuu vakuuttamaan pormestarin tilanteen vakavuudesta. He ovat ainoita jotka voivat pelastaa kaupungin. Peck lentää pihalle ja pormestari lupaa tarjota Ghostbustersille kaiken heidän tarvitsemansa avun.

Pian joukkomme onkin jälleen Ecto-1:n kyydissä tutuissa haalareissaan. Saattajina ovat sekä armeija että poliisivoimat ja kansalaiset ovat kerääntynet kaduille seuraamaan päivää joka saattaa olla heidän viimeisensä. Osa ihmisistä rukoilee, osa kannustaa raivokkaasti sankareitamme. Ecto-1 saapuu hurraavan väkijoukon keskelle Danan talon eteen ja Venkman syöksyy välittömästi ulos autosta ottamaan yleisönsä. Ihmismassa rakastaa heitä ja huutaa kuin he olisivat rocktähtiä. Venkman rakastaa huomiota ja muut joutuvat repimään hänet takaisin tärkeämpien asioiden äärelle.

Nelikko kaivaa protonipakkauksensa esiin ja valmistautuu astumaan sisään väkijoukon hurratessa edelleen raivokkaasti. Hurraus loppuu kuitenkin lyhyeen kun rakennuksen katolta purkaantuu ilmaan tumma pilvimassa joka peittää koko kaupungin taivaan. Salamat iskevät ja yhtäkiä maa alkaa tärisemään. Ihmiset kirkuvat kauhuissaan ja kaaos leviää. Koko katu halkeaa ja nielee Ghostbustersit sisäänsä. Onko tämä tässä? Onko paha vihdoin voittanut?


Ray ja Egon tärisevät, Venkman miettii alanvaihtoa.

Tuskallisen hiljaisuuden jälkeen Ray ryömii esille maan uumenista muut Ghostbustersit perässään. He selvisivät uhkaavasta tilanteesta säikähdyksellä ja painelevat vihdoin rakennuksen sisälle yleisön kannustaessa heitä villisti. Lopullinen yhteenotto Gozerin kanssa lähestyy vääjäämättä. Maailmanlopun tunnelma on käsillä ja tunnelma hiipii jo kohti eeppisiä mittalukemia.

Heti sisällä Ghostbusters kohtaa pahimman vastustajansa: portaat. Yliluonnolliset voimat ovat luonnollisesti katkaisseet sähköt koko rakennuksesta joten hissit ovat pois pelissä. Luvassa on unohtumaton patikointimatka 22. kerrokseen painavien protonipakkien hidastaessa matkantekoa entisestään. Rayn, Egonin, Winstonin ja Venkmanin saapuessa kattotasanteella apokalyptinen näytös on parhaillaan alkamassa.

Dana ja Tully ovat jähmettyneet niille paikoille joissa koirapatsaat aiemmin... patsastelivat. He toimivat eräänlaisina ukkosjohtimina katon sekä toisiensa välillä. Kaksikosta kimpoavat salamat pieksävät armotta kattorakenteen seinää, joka alkaa yhtäkkiä avautumaan. Näkymä on yhtäaikaa fantastinen sekä pelottava. Jännitys tiivistyy, mitä oven takaa paljastuukaan? Helvetti, taivas, pimeyttä, valoa vai jotain muuta? Viimeiset salamat muuttavat Danan ja Tullyn heitä aiemmin jahtaamien demonikoirien kaltaisiksi olennoiksi.

Pian räiske loppuu ja pääsemme vihdoin kurkistamaan toiseen ulottuvuuteen.


Holy shit.

Ovien takaa paljastuvat portaat jotka vievät eräänlaisen portin luokse. Näyttää kuin koko rakennelma olisi lasia ja se tuntuu leijuvan tyhjän päällä. Portin takana leijailevat pilvet sekä kirkaasti säteilevä valoilmiö. Näkymä on vähintäänkin eeppinen eikä meikäläisen sanavarasto riitä millään kuvailemaan kuinka upealta koko tilanne näyttää. Sanattomaksi näkymä vetää myös Ghostbustersit jotka silmäilevät tilannetta sanomatta sanaakaan, arat ilmeet kasvoillaan.

Portit aukeavat ja se on selvä merkki siitä että pelätty ja kauhulla odotettu Gozer on vihdoin saapumassa New Yorkiin ottamaan omansa. Häikäisevän valon keskeltä astelee hitaasti esiin hahmo jonka muodosta tai koosta ei tahdo saada heti selvää. Kaikkien yllätykseksi Gozer on valinnut tämänkertaiseksi muodokseen hennon ja pienikokoisen naisvartalon, johon räväkkyyttä tosin antavat punaisena helottavat silmät sekä jonkinlainen vaahdosta muodostuva vartalopeite.

Aikansa näkyä ihmeteltyään Ghostbustersit päättävät toimia ja kukapa muukaan kuin Ray saa tehtäväkseen ottaa kontaktia Gozeriin. Ray astelee rohkeasti lähemmäs ja antaa Gozerille ukaasin siitä kuinka tämän tulisi lopettaa kaikki yliluonnollinen toiminta New Yorkin osavaltiossa ja peräännyttävä takaisin sinne mistä hän onkaan tulossa. Gozer kysyy Raylta onko tämä kenties Jumala ja saatuaan kielteisen vastauksen hän antaa Ghostbustersille pienen maistiaisen voimistaan. Gozer ampuu käsistään salamavirran Star Warsista tutun Emperorin tavoin ja paiskaa nelikkomme lähes katon reunan yli. Ihmiset alhaalla kirkuvat kauhuissaan.

Miehet selviävät tilanteesta ja päättävät pistää kovan kovaa vastaan. He käynnistävät protonipakkauksensa ja astelevat tiiviinä rivinä kohti Gozeria, joka ei tunnu juurikaan pelkäävän nelikkoa.


"Let's show this prehistoric bitch how we do things downtown!"

Ghostbustersit lataavat säteensä suurieleisesti ja antavat palaa täydellä teholla kohti Gozeria. Lyhyen tulituksen jälkeen tämä katoaa paikalta ja Venkman tuulettelee kuinka helposti homma heiltä taas hoitui. Ray, Winston ja Venkman paiskovat jo ylävitosia kunnes Egon keskeyttää juhlat. Hänen PKE-mittarinsa on napannut ennätyslukemat ja se ei ole tässä tapauksessa hyvä asia. Päinvastoin.

Egon ehtii juuri ja juuri kertomaan asiansa kun koko rakennus alkaa täristä. Massiiviset kivilohkareet tippuvat rakennuksen kyljistä ja ne meinaavat murskata alleen sekä Ghostbustersit että tilannetta maan tasalta seuraavat normikansalaiset. Tilanteesta selvitään ihmisvahingoitta mutta tämä on vasta alkua. Gozerin irvokas ja demoninen ääni kantautuu koko kaupungin ylle kun tämä ilmoittaa saapuneensa ottamaan tämän arvottoman maan itselleen. Jäljellä on vain tuhoajan muodon valinta ja Gozer antaakin vastuun siitä ihmisten harteille. Jos joku ajattelee jotakin tiettyä asiaa tai olentoa, se tulee olemaan Gozerin muoto.

Venkman kehottaa kaikkia ryhmänsä jäseniä tyhjentämään mielensä mutta on jo liian myöhäistä. Gozer ilmoittaa että valinta on tehty ja Tuhoaja saapunut. Venkman menettää malttinsa ja karjuu Gozerille että kukaan ei ole päättänyt vielä mitään. Ei hän, ei Egon, Ei Winston. Katseet kääntyvät Rayn suuntaan joka ehtii sopertaa ajatelleensa vain jotain viatonta asiaa lapsuudesta. Jotain mikä ei voisi koskaan tehdä pahaa heille. Hän ei ehdi puhumaan loppuun saakka kun maa alkaa jo täristä. Tuhoaja on on täällä, ja se on muuten iso.


Holy Shit part II.

Kerrostalojen välistä esiin vaappuva näky saa Ghostbustersit mykistymään. Esiin astuu vaahtokarkkimannekiinina tutuksi tullut Stay Puft-vaahtokarkkimies, tällä kertaa tosin noin 30 metrin mittaisena. Lupsakasta ulkonäöstä huolimatta tämä versio Stay Puftista ei ole lempeä lasten ystävä vaan se on tullut tuhoamaan koko kaupungin asukkaineen päivineen. Venkman koittaa keksiä ratkaisua asiaan Rayn tai Egonin kautta mutta he ovat molemmat kauhusta kankeina. Autot kolaroivat ja ihmiset kirkuvat kun Stay Puft astelee määrätietoisesti kohti Ghostbustersia. He koittavat pysäyttää Stay Puftin tulittamalla tätä täydellä teholla mutta protonisäteet saavat sen entistä kiukkuisemmaksi. Ilmassa leijailee lopun merkkejä sekä paistetun vaahtokarkin tuoksua kun Stay Puft aloittaa King Kong-tyylisen kiipeämisensä kohti talon kattorakennelmia.

Kun muut ratkaisut vaikuttavat hyödyttömiltä, Egon ehdottaa muille kolmelle joukkonsa jäsenelle radikaalia ratkaisua, protonisäteiden ristiin laittamista. Tämä saisi portin läpi kulkevan hiukkasvirran kääntymään ja sitä kautta koko käytävän toiseen ulottuvuuteen sulkeutumaan. Idea ei aiheuta joukossa riemunkiljahduksia mutta heillä ei ole tässä tilanteessa muitakaan mahdollisuuksia. Riski on valtava ja selviytymismahdollisuus hyvin pieni mutta se riittää Ghostbustersille. Kaikki on laitettava peliin nyt ennenkuin se on liian myöhäistä.

Joukko asettuu riviin portin eteen samalla kun Stay Puft nostaa jo päänsä kattotasanteen korkeudelle. Jäljellä on enää sekunteja ja Venkman pistää ensimmäisenä säteensä laulamaan. Hän toivottaa muille onnea matkaan ja nämä lisäävät omat säteensä mukaan yksi kerrallaan. Räiske yltyy uskomattomaksi ja pian neljän eri protonisäteen muodostama kombinaatio murjoo Gozerin portin ovia kuin viimeistä päivää. Ne murtuvat ja lopputuloksena on massiivinen liekkimerestä syntyvä räjähdys joka tuhoaa koko rakennuksen ylätasanteen sekä Stay Puftin pään.


Ristiinpissaaminen on aina riskiä touhua.

Räjähdyksen jälkihöyryt katoavat hiljalleen taivaalle ja heikentävät myös Gozerin sinne levittämän tumman pilvimassan. Gozerista eikä hänen portistaan näy enää jälkeäkään. Stay Puftin rippeet lentelevät ympäri aluetta ja maan tasalla taistelua seurannut kansa saa niskaansa nestemäiseksi sulanutta vaahtokarkkia satojen ja tuhansien litrojen edestä.

Kattotasanne on kuin sodan jäljiltä. Rakenteet ovat lennelleet sinne tänne räjähdyksen voimasta ja joka puolelta nousee vaimeaa savua. Silmä erottaa vain romua, vaahtokarkkikasoja ja lisää romua. Mutta missä ovat Ghostbustersit, selvisivätkö he tuosta räjähdyksestä? Katsoja huokaisee helpotuksesta kun eräs vaahtokarkkikasoista alkaa äännähtelemään. Sen alta paljastuvat Winston ja Ray jotka ovat valkoisesta vaahtokuorrutuksesta huolimatta täysin kunnossa. Myös Egon kaivautuu esiin ja hänkin on vaahtokarkkivaahdon peittämä. Viimeisenä paikalle ilmoittautuu Venkman, joka on luonnollisesti ainoana joukosta selvinnyt valkoisen sateen alta. Mutta mikä tärkeintä, he selvisivät.

Ray toteaa ilmassa leijuvan poltetun koirankarvan tuoksun ja tajuaa yhtäkkiä karmivan asian: Hätäratkaisua suunnitellessaan joukko ei muistanut että sekä Dana että Tully olivat myös katolla, tosin koiriksi muuttuneina. Heistä ei näy jälkeäkään ja Venkman hiljenee surullinen ilme kasvoillaan. Ray pahoittelee ajattelemattomuuttaan sekä ystävänsä menetystä.

Mutta kuten aiemminkin, myös tällä kertaa koirapatsaat rupeavat murenemaan. Nyt niiden sisältä ei näy kuitenkaan punaisena helottavia silmiä vaan naisen rimpuileva käsi. Joukko syöksyy purkamaan patsasta ja sen sisältä paljastuu pyörtymisen partaalla oleva voimaton Dana. Myös toinen koirapatsaista osoittaa elon merkkejä ja sieltä kaivetaan esiin hölmistynyt Tully. Hänkin on kunnossa. Sekä Dana että Tully ovat autuaan tietämättömiä viime tuntien tapahtumista.

Kovia kokenut joukko raahautuu pois katolta kohti katutasoa jossa heitä odottavat media, viranomaiset sekä juhlivat kansalaiset. Gozerin hyökkäys on estetty menestykkäästi ja vaara on ohi. New Yorkin ja ehkä koko maailman pelastaneet Ghostbustersit ovat juhlittuja sankareita. Ray Parker Jr:n Ghostbusters-tunnari tärähtää soimaan, tekijöiden nimet valuvat ruudulle ja elokuvan loppu on saavutettu. Homma on paketissa.

Teaser poster jolla herätettiin mielenkiinto ennen elokuvan julkaisua.

Kaiken urakoinnin jälkeen Ghostbusters saatiin purkkiin ja Reitman kumppaneineen huokaisi helpotuksesta. Työryhmä oli saanut kuin saanutkin lähes mahdottomalta vaikuttavan projektin kuvatuksi lähes mahdottomalta vaikuttavan aikataulun puitteissa. Materiaali siirettiin jälkituotantoon ja siitä ennakkonäytöksiin niin nopeasti että osa erikoistehosteista oli vielä viimeistelyvaiheessa. Tuo ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän elokuvan koekatsojia jotka ottivat Ghostbustersin vastaan todella positiivisesti. Kaikki vaikutti lupaavalta.

Lisätäkseen ihmisten mielenkiintoa tätä tulevaa mystistä projektia varten Reitman keksi huikean idean: Koska valmista materiaalia ei ollut vielä oikeaa traileria varten, elokuvateattereihin lähetettiin sama mainospätkä jonka Dana näki televisiossa elokuvan alkuvaiheessa. Elokuville ominaisen 555-alkuosan tilalle laitettiin oikea 1-800-numero ja ihmiset tarttuivat täkyyn heti. Reitmanin mukaan numeroon tuli kuuden viikon aikana noin tuhat puhelua per päivä. Soittajia linjan toisessa päässä odotti automaattivastaaja, johon Murray ja Aykroyd olivat äänittäneet pätkän jossa he kertoivat olevansa juuri tuolla hetkellä haamunjahtaushommissa eivätkä pystyneet täten vastaamaan.

Eniten ennakkomainosta Ghostbusters sai kuitenkin tunnussävelmänsä ansiosta, joka julkaistiin muutama viikko ennen itse elokuvaa. Ray Parker Jr:n esittämä kappale nousi maailmanlaajuiseksi hitiksi ja se vietti mm. useamman viikon Billboardin hittilistan kärjessä. Biisin suosiota pönkitti kappaleen musiikkivideo joka päätyi MTV:n hurjaan rotaatioon. Video sisältää oman juonensa lisäksi pätkiä itse leffasta ja mukana heiluu monia tuon ajan komediatähtiä kuten Chevy Chase, Danny DeVito sekä John Candy. Myöhemmin samana vuonna mm. Back To The Futureen musiikkia tehnyt Huey Lewis haastoi Parkerin oikeuteen syyttäen tätä plagioinnista. Lewisin mukaan Ghostbusters-tunnari liippasi arveluttavan läheltä hänen omaa I Want A New Drug-biisiä ja ehkäpä ikävää julkisuutta estääkseen Parker maksoi Lewisin hiljaiseksi salaiseksi jääneellä rahasummalla.


Ray Parker Jr ja Ghostbusters bailaavat hittitunnarin musavideolla.

Itse elokuva saapui ensi-iltaan Yhdysvalloissa kesäkuun 8. päivä kesällä 1984. Elokuvan ennakkohype oli toiminut ja maksavan yleisön mielenkiinto Ghostbustersia kohtaan oli tapissa. Elokuva tuotti ensimmäisen viikkonsa aikana lähes 25 miljoonaa dollaria ja se oli maan katsotuin elokuva viiden viikon ajan. Vaikka Indiana Jones ja Tuomion temppeli ilmestyi muutamaa viikkoa myöhemmin, ei sekään onnistunut pudottamaan Ghostbustersia kärkisijalta. Lopulta elokuva tuotti kotimaassaan teatterikierroksellaan peräti 240 miljoonaa, joka vastaa nykysuhdanteilla yli puolen miljardin tuloja. Ghostbusters oli Yhdysvalloissa vuoden toiseksi katsotuin elokuva ja sen edelle kiilasi ainoastaan sama mies, joka skippasi roolin elokuvassa. Eddie Murphyn tähdittämä Beverly Hills Cop oli vuoden 1984 kovin hitti ja ainoa elokuva joka päihitti Ghostbustersin lippuluukuilla. Katsojien lisäksi Ghostbusters kelpasi myös kriitikoille jotka liputtivat estoitta tämän uudenlaisen ja erilaisen kauhukomedian puolesta.

Ghostbusters ei ollut menestys vain elokuvateattereissa vaan myös sen oheistuotemyynti kävi kuumana. Tutun logon koristamaa krääsää nähtiin ties missä muodossa ja Ivan Reitman on kertonut kuinka hän tajusi ilmiön suuruuden vasta kävellessään New Yorkin katuja ja nähdessään joka toisen kojun myyvän epävirallisia ja huonolaatuisia Ghostbusters-piraattipaitoja. T-paitojen ja muun roinan lisäksi Ghostbusters tähditti mm. Activisionin tuottamaa videopeliä, joka julkaistiin mm. Atarilla, C64:lla ja Nintendolla. Peli on tunnettu järisyttävästä paskuudestaan enkä voi itsekään kokemuksen syvällä rintaäänellä suositella sitä yhtään kellekään.

Ghostbustersin huikea menestys ei jäänyt huomaamatta myöskään Filmationilta joka oli aiemmin saanut hyvät rahat Columbialle myymistään Ghostbusters-nimen käyttöoikeuksista. Koska oikeudet olivat yhteisiä, päätti Filmation lypsää viimeisetkin hillot talteen.


Bisnes on joskus härskiä.

Koska Ghostbustersissa oli niin paljon markkinapotentiaalia, päätettiin brändiä tuoda myös TV:n puolelle. Columbia ryhtyi sorvaamaan Ghostbustersia lapsille suunnatuksi piirrossarjaksi ja mukaan tuotantoon lähti mm. sellainen pikkufirma kuin Coca-Cola Company. Ray, Egon, Venkman ja Winston nähtiin kaikki sarjassa, joskin alkuperäisiä versioitaan värikkäämpinä tapauksina. Elokuvassa hahmojen haalarit olivat harmaan ja beigen sävyisiä mutta piirrossarjassa jokainen sai omat värikkäät kamansa. Hyvin vastaavanlaisen käsittelyn koki myös eräs toinen ninjakilpikonnista muodostuva nelikko siirtyessään mustavalkoisista sarjakuvista tv:n piirrossarjaksi vuotta myöhemmin.

Ghostbusters-nelikko ei muutenkaan muistuta ulkonäkönsä puolesta esikuviaan ja tähän vaikutti tarinan lähteestä riippuen joko alkuperäisnelikon nihkeys muuttua piirroshahmoiksi tai sitten vaan tuotanyhtiön halu tehdä omanlaisensa versiot aiheesta. Jälkimmäisen puolesta puhuu ainaki se hauska juttu että elokuvassa Winstonia näytellyt Ernie Hudson haki samaista roolia myös piirrossarjan puolelta tullakseen vain hylätyksi Arsenio Hallin tieltä. Mies ei ollut siis tarpeeksi hyvä ääninäyttelemään itseään. Aikamoista.

Myös Filmation päätti iskeä kiinni tähän markkinarakoon ja se toimittikin pikaista vauhtia piirrossarjan omasta Ghostbustersistaan. Sarja ei kovasta yrityksestä huolimatta pärjännyt kilpailijalleen ja sitä tehtiin vain yhden tuotantokauden verran. Jaksoja tuohon ryppääseen mahtuu kuitenkin peräti 65 joten innostuneille riittää tutkittavaa tämän irvokkaan ja kummallisen popkulttuuri-loisen tiimoilta. Muistan katselleeni tätäkin sarjaa pienenä kaverini luona VHS-kaseteilta eikä meillä ollut suoraan sanoen mitään hajua siitä että tällä versiolla ei ollut mitään tekemistä itse "oikean" Ghostbusters-elokuvan kanssa. Sarjassa oli kummituksia, sen nimi oli Ghostbusters ja kaiken lisäksi mukana heilui vielä gorilla. Se riitti meille. Piirrossarjan lisäksi Filmation koitti buustata tuotettaan lelujen sekä sarjakuvien kautta mutta myös nämä jäivät vaille suurempaa sukseeta.

Kilpailijalla pyyhki kuitenkin enemmän kuin hyvin. The Real Ghostbusters nousi hitiksi vaikka se saatiin television puolelle vasta pari vuotta elokuvan jälkeen. Alkuun sarja sai pientä kritiikkiä pelottavuudestaan (ilmeisesti joku siis yllättyi että kummituksista kertova sarja voi olla ajoittain pelottava) joten tekijät päättivät löysätä otetta ja kallistaa kulmaa hieman höpsömpään suuntaan. Slimer tuotiin mukaan sarjan päähahmoihin ja kolmannella kaudella koko sarjan nimeksi muuttui Slimer! And The Real Ghostbusters. Piirrossarjan sukseen myötä Ghostbusters-brändin alla ruvettiin vihdoin myös tuottamaan odotettuja leluja, joita ei hieman yllättäen tehty ensimmäistäkään elokuvan ilmestyessä muutamaan vuotta aiemmin.


Nämä hemmot olivat minulle pitkään ne oikeat Ghostbustersit.

Ghostbusters-elokuva oli maailmanlaajuinen jättihitti joten oli luonnollista että sen jälkiaallot rantautuivat myös Suomeen saakka. Itse piirrossarjaa ei taidettu nähdä ainakaan meidän kuolevaisten (lue: maalla asuvien) televisioissa mutta huhut kertoivat että jonkinlainen aaveidenpyytämisestä kertova uusi sarja on ilmestynyt ja kyseessä on kuulemma siistein juttu ikinä. Olin itse aloittamassa peruskoulun 1. luokkaa alkusyksystä 1989 ja moiset jutut saivat tietysti pienet korvani hörölle. Aaveita, kummituksia, lasereita? Mitä muuta pieni ihminen voi elämältä toivoa. Yhteinen aikani He-Manin ja muiden Eternian sotureiden kanssa oli ollut antoisaa mutta nyt oli aika etsiä käsiin jotain muuta.

On jännää että en esimerkiksi muista kovinkaan tarkasti yksityiskohtia viikon takaisista tapahtumista tai edes eiliseltä, mutta ensikohtaamiseni Ghostbustersin kanssa on edelleen tarkasti muistissa. Olin äitini kanssa sukuloimassa noihin aikoihin niin suurelta tuntuneessa Oulun kaupungissa joka tarjosi monen muun spesiaalijutun lisäksi sen parhaimman asian jota kotipaikkakunnallani ei ollut tarjota: Lelukaupat. Reissut kaupungin keskustaan venyivät usein tolkuttoman pitkiksi koska halusin kiertää läpi mahdollisimman monta putiikkia päästäkseni näkemään kaiken mahdollisen mitä leluteollisuudella oli kaltaiselleni räkänokalle tarjota. Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä että jokaisesta kaupasta olisi tarttunut aina jotain mukaan, päinvastoin. Yleisin sääntö harvakseltaan tehdyillä Oulun reissuilla oli se että sain valita yhden lelun, eli "äijän", per reissu. Tämä synnytti tietysti pienessä päässäni valtavia dilemmoja sillä eihän kukaan nyt pysty valitsemaan kun edessä on esimerkiksi Skeletor ja Hordak. Kitinä asiasta ei auttanut yhtään ja leuka taisi väpättää kerran jos toisenkin leluhyllyjen välissä kun päätöksenteko osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi.

Skeletorit ja kumppanit unohtuivat kuitenkin äkkiä kun törmäsin elokuussa 1989 tehdyllä reissulla Ghostbustersiin. Lelukaupan hyllyllä komeillut lelusarja kiinnitti huomioni välittömästi enkä voinut uskoa näkemääni. Mikä hiton juttu tämä on!? Tarjonta vaikutti ällistyttävältä: Mukana oli neljä normaalin näköistä miestä laseraseineen, tämän lisäksi näiden upea valkoinen ja aseistettu auto sekä massiivinen päämaja. Kaiken huippu olivat kuitenkin haamut joiden joukossa oli jos jonkimoista värikästä mölliä. Olisin luonnollisesti halunnut kaapata koko setin syliini mutta samat säännöt koskivat myös näitä uusia tuttavuuksia eli vain yksi oli valittava. Haukoin henkeäni ja tartuin lopulta käsi täristen Winstoniin. Syytä tähän valintaan en osaa sanoa. Jälkeenpäin olen huomannut että Winston-figuuri on ainoa joukosta joka ei hymyile joten ehkä se vaikutti jotenkin joukon tylyimmältä.

Onnekseni kyseinen lelukauppa tarjosi muun tavaran lisäksi myös sarjakuvalehtiä ja kun huomasin että hyllystä löytyi myös Ghostbustersin oma lehti, oli se suorastaan pakko saada mukaan. Äiti myöntyi tähän diiliin ja onneksi näin kävi. Lehdet sivut kun olivat täynnä kuvia hahmoista ja juuri niistä leluista jotka jäivät kaupan hyllylle odottamaan seuraavaa, oletettavasti piinaavan pitkän ajan kuluttua tapahtuvaa vierailuani.


Haamujengi 8/1989.

Lehti lievensi kummasti lelukaupasta lähtemisen tuskaa ja kotimatkakin sujui kuin siivillä lehden sivuja silmät lautasina pläräillessäni. Olin täysin Ghostbustersin lumoissa vaikka olin saanut kosketuksen vasta yhteen lehteen ja yhteen figuuriin. Alkoi kiihkeä ja intensiivinen Ghostbustersien aikakausi. Mikään ei voinut kuitenkaan valmistaa minua siihen mitä oli luvassa.

30.5.1990. Tuona päivänä Suomen televisiossa nähtiin ensimmäistä kertaa Ghostbusters-elokuva. Aiemmin olin luullut että kyseessä on vain pelkkä piirrettyihin hahmoihin perustuva sarja mutta kun näin ensimmäistä kertaa mainoksen televisiossa tästä ihan oikeasta Haamujengi-elokuvasta, laskin alleni. Kuvainnoillisesti, mutta ehkä myös kirjaimellisesti. Kuluneen vuoden aikana olin jo saanut kuulla että sekä Turtlesista että Batmanista oli tehty oikeat elokuvat mutta reaktio oli silti joka kerta sama. Täytyy muistaa että noihin aikoihin elettiin aikaa ennen internetiä enkä ollut muutenkään mikään valveutuneinen kakara. Elelin omaa elämääni yksinhuoltajaäidin ainoana lapsena omassa kuplassani. Tällaiset uutiset yllättivät minut siis aina joko TV:n tai lehtien sivuilla ja vaikutus oli joka kerta tajuntaa järisyttävä. Suosikkihahmoistani ja -leluistani oli tehty ihan oikeita elokuvia enkä voinut kuvitella mitään sen siistimpää ja upeampaa.

Kun tuo odotettu päivä vihdoin koitti, olin linnoittautunut sohvalle suuren peittovuoren sisälle. Seuraavien kahden tunnin aikana koin jotain niin maagista ja upeaa että harva elokuva on missään vaiheessa elämääni tehnyt moista vaikutusta. Ghostbusters oli kaikkea mitä olin ikinä osannut kuvitella sen olevan mutta myös paljon enemmän. Viis siitä että hahmot näyttivät erilaisilta mihin olin tottunut. Viis siitä että elokuvassa nähtiin vain murto-osa siitä haamumäärästä mitä sarjakuvalehdet esittelivät. Viis siitä että Slimer ei ollutkaan hassuja puhuva Ghostbustersien sivuhahmokaveri. Pääni oli räjähtänyt, enkä ollut ainoa.

Meillä ei ollut kotona VHS-laitteistoa mutta onneksi hyvä kaverini oli nauhoittanut Ghostbustersin varmaan talteen. Seuraavat viikot kuluivat samaista nauhaa uudelleen ja uudelleen tapittaessa, joka ikinen päivä. Emme saaneet tarpeeksemme Ecto-1:stä, protonisäteistä, Gozerista tai demonisista koirista. Ghostbusters tarjosi myös loistavaa lähdemateriaalia ulkoleikeille eikä ollut vaikea löytää neljää vapaaehtoista mukaan näyttelemään päähahmoja. Kun emme olleet ulkona tulittamassa näkymättömillä protoniaseillamme, pläräsimme silmät kiiluen Haamujengi-lehtiä tai pyörittelimme aiheesta tehtyjä leluja pienissä käsissämme. Kun emme tehneet sitä, hakkasimme C64:llä leffasta tehtyä kökköä peliä itku kurkussa. Hyviä aikoja, hyviä muistoja.


Syytäkin tuulettaa.

Mikä sitten tekee Ghostbustersista niin mukaansatempaavan ja kerta toisensa jälkeen innostavan elokuvan? Meikäläisen on mahdotonta tarkastella tapausta objektiivisesti mistään suunnasta, ellet ole sitä jo aiemmasta vaahtoamisesta huomannut. Monet lapsuusajan elokuvat ovat vuosien myötä menettäneet hohtoaan ja etenkin erikoistehosteisiin nojaavat kasarileffat ovat joutuneen ajan hampaan nakertamiksi. Silti palaan Ghostbustersin äärelle kerta toisensa jälkeen ja koen samaa pikkupoikamaista intoa vuodesta toiseen. Minun on hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta löytää elokuvasta mitään huonoa joten en osaa purkaa kokonaisuutta muuten kuin listaamalla elokuvan ehdottomia vahvuuksia.

Tänä päivänä minulle parasta koko elokuvassa on ehdottomasti sen huumori. Kyllä, hirvöistä ja räjähdyksistä huolimatta Ghostbusters on pääasiallisesti komedia, ja vieläpä ihan hillittömän hauska sellainen. Nykypäivänä on vaikea kuvitella että massiivisella budjetilla varustetun blockbusterin pääosaan kiinnitettäisiin lauma komedianäyttelijöitä. Jos haluat elokuvaasi hyvää komediaa, hanki hyviä komedianäyttelijöitä. Ei se sen vaikeampaa ole. Olet varmasti nähnyt Transformerseja sekä vastaavia jokakesäisiä jättituotantoja jotka koostuvat jatkuvan CGI-tykityksen lisäksi nolostuttavan huonoista vitseistä joita alleviivataan ties millä mukakoomisilla tauoilla. Huumori on väkinäistä ja se saa katsojapolonsa yleensä hautaamaan päänsä polviinsa. Ghostbustersin kohdalla tilanne on toinen. Murray, Aykroyd ja Ramis olivat jo kaikki tuossa vaiheessa ansioituneita komedian mestareita ja Reitman tiesi tämän. Käsikirjoituksesta huolimatta elokuvan dialogi on pitkälti improvisoitua ja valtaosa Murrayn kuolemattomista heitoista on täysin spontaaneja letkautuksia. Elokuva on täynnä kuolemattomia one-linereita joita en edes yrittänyt heittää mukaan tähän tekstiin koska tällä tavalla niille ei voi tehdä mitenkään oikeutta. Ne täytyy kokea itse. Reitman keräsi kasaan huikean kokoonpanon ja päästi nämä hiekkalaatikolleen leikkimään omilla vahvuuksillaan. Yksikään Ghostbustereista ei ole mikään housuunsa paskova puhevikainen idiootti, päinvastoin. Harva komedia tarjoaa näin lakonisia jätkiä joiden jutut ovat silti kaikessa puisevuudessaan järkyttävän hauskoja. Kyseessä on taitolaji ja kaikki elokuvan päätähdet ovat sen alan mestareita. Lajin kiistaton kuningas on tietysti Bill Murray joka on hallinnut kenttää suvereenisti jo vuosikymmeniä.

Tätä hieman sivuten päästäänkin seuraavan kohtaan joka on tarinan sankarit. Jos elokuva tehtäisiin nykypäivänä, rooleihin pestattaisiin joko nuoria nousevia nimiä tai sitten välimallin jätkiä kuten Ryan Reynolds tai The Rock. Ghostbustersin riveistä ei löydy ensimmäistäkään lihaksikasta machoa ja Winston on ainoa jonka voisi kuvitella tekevän jonkinlaista ruumiillista työtä. Venkman, Ray ja Egon ovat nuhjuisia ja outoja tiedemiehiä joilla on kaikilla omat, kummalliset persoonallisuutensa. He ovat kaikkea muuta kuin tiukoissa t-paidoissa pullistelevia lihaskasoja. Kiteytettynä voisi todeta että tämän elokuvan sankarit ovat paljon lähempänä Han Soloa kuin Luke Skywalkeria. He ovat paikoitellen selkärangattomia renttuja jotka toimivat kuitenkin oikein kun tilanne sitä vaatii.

Koska elokuvaa ensikertaa nähdessäni osasin tuskin lukea, oli selvää että valtaosa elokuvan dialogista ja huumorista meni täysin ohi. Tällöin huomion kohteena olivat luonnollisesti erikoistehosteet ja räiske jota Ghostbusters tarjoaa juuri sopivissa määrin. Vaikka elokuva tuntuu pikaisesti muisteltuna jatkuvalta taistelulta aaveita vastaan, emme itse asiassa näe varsinaisia haamupeijaisia kuin muutaman kerran. Mutta kun haamut valtaavan ruudun, ne tekevät sen todella tehokkaasti. Lopun taistelu Gozeria vastaan on huikeaa seurattavaa ja hieno todiste siitä että vakuuttavaa jälkeä ei synny sillä että ruutu tungetaan täyteen sälää. Päinvastoin. Elokuvan tehosteita käytetään (tietysti osittain ajan ja budjetin sanelemana) erittäin säästeliäästi mutta joka kerta pirun tehokkaasti. Tietysti osa jutuista on hieman vanhentunut 30 vuoden aikana mutta pääosin jälki on täydellistä yhtä tänäkin päivänä. En oikein keksi miten esimerkiksi protonisäteistä voisi saada yhtään paremman näköisiä nykyäänkään.

Ghostbustersin uniikki idea, oivaltava huumori ja huikeat tehosteet muodostivat elokuvan sisälle kokonaisuutena huikean tunnelman. Koska kyseessä on kauhu/tiedekomedia, liikutaan hyvin heikoilla jäillä. Monissa vastaavissa tapauksissa ollaan nähty totaalisia pannukakkuja jotka ovat sekä huonoja kauhuelokuvia että huonoja komedioita. Ghostbusters ei tarjoa milliäkään perseilyä vaan se suhtautuu kumpaankin osa-alueeseen sen vaatimalla taituruudella. Kun elokuva naurattaa, se naurattaa oikeasti. Kun elokuva pelottaa, se pelottaa oikeasti. Tämä johtuu siitä että Aykroydilla ja Reitmanilla oli visioita ja kunnioitusta kumpaakin genreä kohtaan. Kontrasti Murrayn tykityksen ja vaikkapa raamatullisten tuomiopäivän kuvausten välillä on on valtava mutta homma toimii silti. Ghostbusters nauraa ja vakavoituu juuri oikeina hetkinä.

Ghostbustersia voi pilkkoa palasiin ja osiin loputtomasti. Vaikka olen lässyttänyt elokuvasta jo varmasti gradun verran, tuntuu etten ole kuin raapaissut pintaa sen suhteen. Yksityiskohtia ja tarinoita itse elokuvasta ja sen teosta tuntuu riittävän loputtomiin. Kiteytettynä ei voi kuin todeta että Ghostbusters on yksinkertaisesti todella viihdyttävä elokuva. Olisikohan pitänyt todeta tuo heti kärkeen niin oltaisiin kaikki säästytty tältäkin proosalta?

Koska Ghostbusters oli niin valtaisa hitti sekä elokuvana, piirrossarjana ja lelumarkkinoilla, oli jatko-osakin tietysti selviö. Mitenkäs muutenkaan.


Se pakollinen jatko-osa.

Vaikka alkuperäinen Ghostbusters ilmestyi jo vuonna 1984, oli se brändinä erittäin ajankohtainen usean vuoden ajan. Tästä pitivät huolen edelleen televisiossa pyörivä piirrossarja sekä sarjakuvat joita kytättiin ympäri maailman minun ja miljoonien kaltaisteni räkänokkien toimesta.

Koska kaikki merkit viittasivat siihen että kyseessä on loistava ja kestävä bisnesidea, rupesivat Columbian pamput vihjailemaan Reitmanille ja Aykroidille että markkinoilla olisi tilausta myös alkuperäiselokuvan jatko-osalle. Miehet suhtautuivat ideaan nihkeästi sillä heidän mielestään kaikki tarpeellinen oli jo sanottu aiheesta ensimmäisessä elokuvassa. Columbia ei kuitenkaan antanut periksi ja Reitman, Aykroyd, Ramis ja Murray päättivät kokoontua pohtimaan olisiko tarinaa tosiaan mahdollista jatkaa. Alkuvuodesta 1988 miehet pitivät Beverly Hillsissä neljän tunnin mittainen lounaan jonka aikana he huomasivat yhteisen huumorin yhä kukkivan. He päättivät yhdistää voimansa vielä kerran ja mukaan lähtivät alkuperäisjäsenistä myös Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts ja Sigourney Weaver. Columbia tarjosi elokuvalle kolmenkymmenen miljoonan dollarin budjetin ja kaikki näytti olevan viiden vuoden tauon jälkeen valmista Ghostbustersin voitokkaalle paluulle. Mutta...

Ghostbusters II ei ole huono elokuva. Tehdään se heti kärkeen selväksi. Se on viihdyttävä, näyttävä, jännittävä ja hauska. Ongelma on vain se että se ei onnistu ylittämään edeltäjäänsä millään tavoin. Ensimmäinen elokuva on kaikinpuolin niin ainutlaatuinen, oivaltava ja toimiva paketti että samoilla aseilla uudelleen sotaan käyminen oli käytännössä taiteellinen itsemurha. Jos mietin omia suosikkijatko-osiani, ensimmäisenä mieleen tulevat elokuvat kuten Imperiumin Vastaisku ja Terminator 2. Ne ovat elokuvia jotka ottavat edeltäjänsä hahmot sekä tarinan ja vievät sen kokonaan uuteen raikkaaseen ja oivaltavaan suuntaan. Ne luovat jotain kokonaan uutta vaalien kuitenkin samalla edeltäjiensä jättämää perintöä. Ghostbusters II ei uskalla ottaa tätä harppausta vaan se kertoo käytännössä saman tarinan uusiksi pienillä lisäyksillä. Yllätysmomentti puuttuu.

Columbian pyynnöstä elokuvan tunnelmaa pyydettiin muovaamaan vielä lapsiystävällisempään suuntaan kiitos piirrossarjan suosion, ja tämä todella näkyy ja kuuluu elokuvan aikana. On kuin kaikki särmä ja terä olisi viety Winstonin viiksiä myöten pois eikä elokuva onnistu hauskuttamaan tai edes pelottamaan edeltäjänsä tavoin. Poissa ovat koko ensimmäisen elokuvan ajan kuumottanut salaperäinen tunnelma ja mystinen Gozer, tilalla on New Yorkin alla virtaava vauvanruokamainen limajoki sekä taulussa tuijottava Vigo. Kyllä! Ghostbusters II:n pääpahis on ihan loppua lukuunottamatta koko elokuvan ajan taulun kehyksien sisällä pysyvä Vigo joka oli aiemmassa elämässään julma tyranni ja voimakas taikuri. Hahmo esitellään lähes elokuvan alussa ja kaikki mahdollinen mystiikka karisee samantien pois. Muistatko kuinka jännitit ensimmäisen elokuvan lopussa porttien auettua sitä miltä salaperäinen Gozer näyttää? Tässä elokuvassa sinulla ei ole mitään jännitettävää. Kortit lyödään tiskiin heti kättelyssä.

Ennen antikliimaksiksi muodostuvaa Vigon kohtaamista elokuva yrittää vielä toistaa ensimmäisen elokuvan leukoja loksauttaneen Stay Puft-kohtauksen tuomalla Vapaudenpatsaan tallustelemaan New Yorkin kaduille. Tämä jekku on kuitenkin koettu aiemmin eikä kohtaus säväytä juurikaan.

Ghostbusters II saapui elokuvateattereihin kesällä 1989 valtaisan huomion ja mainoskampanjan saattelemana. Tällä kertaa kaikki oli hoidettu valmiiksi jopa oheistuotteita myöten ja elokuvasta muodostuikin jenkeissä avausviikonloppunaan kaikkein eniten tuottanut elokuva. Tuon tittelin se menetti kuitenkin jo viikkoa myöhemmin kun teattereihin saapui toinen hartaasti odotettu elokuva, Tim Burtonin ohjaama Batman.

Alkuinnostuksen jälkeen Ghostbusters II:n lento kuitenkin hiipui ja vaikka elokuva tuottikin lopulta maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa dollaria, piti Columbia sitä odotuksiin nähden jonkinasteisena floppina. Elokuva sai myös nihkeän vastaanoton kriitikoilta jotka tuomitsivat sen vain alkuperäisteoksen haaleaksi kopioksi.


Kumpi pelottaa enemmän, tämä vai Zuul? Niinpä.

Pettyneitä elokuvaan olivat myös sen tekijät joista etenkin Murray ja Rick Moranis ovat ilmoittaneet myöhemmin jatko-osan olleen melkoinen rimanalitus. 90-luvun taitteeseen tullessa Ghostbusters-ryhmä hajosi omille teilleen ja koko ryhmä jätti tämän aiheen taakseen keskittyäkseen muihin projekteihin. The Real Ghostbusters-piirrosarja sekä sarjakuva sinnittelivät urheasti vielä muutaman vuoden ajan uudella vuosikymmenellä kunnes ne molemmat lakkautettiin vähäisen kiinnostuksen takia. Ghostbustersin tarina tuntui olevan lopussa.

Yksi mies ei kuitenkaan luovuttanut taisteluaan menneisyyden haamuja vastaan. Koko idean alkuperäinen isä Dan Aykroyd jatkoi sinnikkäästi uuden Ghostbusters-seikkailun rakentamista pitkin 90-lukua vaikka muut työryhmän jäsenet olivatkin kaikonneet ympäriltä. Aykroyd kirjoitti monta erilaista tarinaa joista eniten tietoa on tihkunut Hellbent-nimisestä käsikirjoituksesta. Siinä tulevaisuuden Ghostbusters on neljän miehen sijaan massiivinen yhtiö jolla on kymmeniä työntekijöitä ja kulkuneuvoja. Ecto-1 on laitettu massatuotantoon ja näiden autojen lisäksi ryhmällä on käytössään mm. protonitykillä varustettu valkoinen rekka. Alkuperäishahmojen lisäksi yhdinryhmään tuodaan neljä uutta ja nuorta Ghostbusteria jotka vaikuttavat ainakin käsikirjoituksen perusteella olevan juuri niitä väkisillä väännettyjä nykyajan nuoria lävistyksineen ja dreadlockeineen. Tarinassa Ghostbusters matkaa todellisuuden tuolle puolen jossa Manhattan onkin Manhellton. Se on eräänlainen käänteinen, helvetillinen ulottuvuus todellisuudesta joka sisältää kaikki oikeat ihmiset ja paikat mutta näiden eräänlaisina painajaismaisina versioina. Elokuvan pääpahiksena nähdään Donald Trumpin ilkeä versio (Eikö Trump kelpaisi jo nykyisellään) joka on nimeltään Luke Sifler. Eli Lucifer. Eli itse Piru. Nokkelaa.

Idea vaikutti kehityskelpoiselta mutta valitettavasti vain Aykroydin ja innokkaimpien fanien mielestä. Tuotantoyhtiöt eivät olleet kiinnostuneita ottamaan riskiä uuden ison budjetin Ghostbustersin kanssa johtuen kakkososan vaatimattomasta menestyksestä. Koska jatko-osa oli ollut floppi jo 1989 vielä Ghostbusters-huuman jatkuessa, miten ihmeessä tämä 10 vuotta myöhemmin tehtävä elokuva voisi olla menestys? Lisää kapuloita rattaisiin toivat vanhat veljet Reitman ja Ramis jotka ilmoittivat olevansa käsikirjoitukseen vain osittain tyytyväisiä. Bill Murray kertoi toistuvasti ettei hänellä ole minkäänlaista mielenkiintoa osallistua elokuvasarjan mahdolliseen kolmanteen osaan. Ernie Hudsonin mielipidettä ei taidettu kysyä.


Extreme Ghostbusters, ei jatkoon.

90-luvun loppupuolella Sony koitti elävöittää Ghostbusters-franchisea luomalla uuden piirrossarjan uutta sukupolvea varten. Sarjan pääosassa on neljä uutta hahmoa: Eduardo, Garrett, Kylie ja Roland. Vanhoista hahmoista sarjassa nähdään Slimer, Janine ja Egon joka toimii uudelle ryhmälle eräänlaisena mentorina.

90-luvun kakarat eivät kuitenkaan ottaneet sarjaa omakseen eikä se poikinut lopulta kuin yhden tuotantokauden. Sarjasta kiinnostuneet voivat tarkastella sitä vaikka Youtuben välityksellä josta jaksoja näyttää löytyvän. Sarjan tunnarina toimii ehkä ponnettomin versio Ghostbusters-hitistä miesmuistiin. Mieleen juolahtavat Kid Rockit ja vastaavat 90-luvulla jyllänneet Amerikan "ihmeet". Hyi helkkari. Jaksojen lisäksi sarjasta tehtiin muutama peli sekä lelusarja jotka eivät myöskään keränneet mainittavampaa suosiota.

Dan Aykroyd ei antanut tämänkään estää itseään ja mies jatkoi toivottomalta näyttävää urakkaansa yli vuosituhannen vaihteen, kohti haaveissaan siintävää 2000-luvun Ghostbustersia. Haudattu Hellbent-tarina lensi pöytälaatikkoon ja Aykroyd aloitti projektin puhtaalta pöydältä ties monettako kertaa.

Pitkin 2000-lukua olemme saaneet kuulla Ghostbusters III:n sekavista vaiheista eikä oikein kellään asiaa kommentoineella tunnu olevan käsitystä siitä missä projektin suhteen ollaan menossa. Aykroyd on toistuvasti kertonut saaneensa käsikirjoituksen vihdoin valmiiksi haudatakseen sen jälleen muutamaa kuukautta myöhemmin. Sykli on toistunut vuosien mittaan lukemattomia kertoja. Jossain miehen arkistoissa lienee jo toistakymmentä Ghostbusters-elokuvaa valmiina kuvattavaksi.

Tuuliviireinä ovat toimineet myös muut alkuperäistähdet. Harold Ramis, Ivan Reitman ja Ernie Hudson ilmoittivat kaikki olevansa projektista jossain määrin kiinnostuneita mutta vain jos käsikirjoitus on täydellinen. Kaikkein vaikein taivuteltava on ollut tietysti Murray, joka ei tunnetusti perusta jatko-osista tuon taivaallista. Viime vuosien aikana mies on kuitenkin antanut hieman periksi ja myöntänyt että myös hän voisi olla mahdollisesti saatavilla. Samaan hengenvetoon Murray on kuitenkin usein lisännyt ettei hän usko että nykyajan yleisöä kiinnostaisi nähdä päälle kuusikymppisiä, lihavia äijiä juoksemassa haalarit yllään. Murrayn kommenttien tulkitsemista on vaikeuttanut entisestään miehen muutamat Ghostbustersin suuntaan flirttailevat esiintymiset, joista tunnetuimpina cameo-rooli loistavassa Zombielandissa sekä Venkmanin haalariin sonnustautuminen Scream Awards-palkintogaalassa vuonna 2010.


Ota tästä kundista nyt sitten selvää.

Kaiken venkoilun lomassa vuodet ovat kuitenkin kulkeneet armotta eteenpäin ja tuntuu hurjalta että siitä toisestakin ja toistaiseksi uusimmasta Ghostbusters-elokuvasta on kulunut jo peräti 25 vuotta. Viime vuosina huhut ovat jatkaneet vellomistaan mutta jokaisen varmistuksen ja lukkoonlyömisen jälkeen ollaan otettu jälleen takapakkia ja palattu lähtöruutuun. Uusien Ghostbustersien jäseniksi on väläytelty nimiä kuten Ben Stiller, Seth Rogen, Emma Stone ja Jonah Hill mutta yksi kerrallaan hekin ovat vetäytyneet projektista, jos ovat nyt ylipäätänsä edes olleet siihen sopimuksin kiinnitettyinä. Kuin vaivihkaa jokainen hengissäolevista Ghostbustereista on ylittänyt jo reippaasti 60 ikävuoden rajan ja on selvää että ainakaan heidän varaansa mahdollista uutta elokuvaa ei voi enää rakentaa.

Kaikista suurin takaisku koko ryhmälle oli kuitenkin Harold Ramisin menehtyminen pitkäaikaiseen sairauteen aiemmin tänä vuonna. Jäljellejääneet Ghostbustersit eivät menettäneet vain työkaveriaan vaan Ramis oli heistä jokaiselle läheinen ja rakas ystävä. Vaikka miehet eivät päässeet vuosien aikana yhteisymmärrykseen elokuvasarjan kolmannesta osasta, pitivät he työerimielisyydet poissa henkilökohtaisista väleistään. Murray muisti ystäväänsä parilla sanalla suorassa Oscar-lähetyksessä ja vaikka ele oli pieni, se sai koko yleisön osoittamaan Ramisille suosiotaan. Aina niin kivikasvoinen Murray oli selkeästi liikuttunut ja kaikesta näki että nuo sanat tulivat käsikirjoituksen ulkopuolelta, suoraan sydämestä eikä suinkaan teleprompterilta.

Ramisin kuoleman myötä myös Ivan Reitman vetäytyi ohjaajan pallilta siirtyen tuottajan rooliin. Viimeisimpien tietojen mukaan Ghostbusters III:n kuvaukset on tarkoitus aloittaa vuoden 2015 alussa mutta en olisi lainkaan yllättänyt jos viimeistään syksyllä kuulisimme projektin siirtyneen jälleen hamaan tulevaisuuteen. Viime vuosina olemme nähneet kuitenkin niin monen 80-luvun suosikkihahmon ja -sarjan palaavan valkokankaille että kaikista takaiskuista huolimatta tuntuu olevan vain ajan kysymys koska Ghostbusters liittyy tähän joukkoon. Kenen ohjaamana ja millaisen näyttelijäryhmän kanssa? Tähän vastausta tietää tuskin edes Dan Aykroyd joka tulee sataprosenttisella varmuudella pitämään projektin hengissä vaikka hautaansa saakka ja tarvittaessa senkin jälkeen, kuten aiheen teemaan kuuluu.

Mutta kaiken tämän elokuvahöpinän keskellä olemme unohtaneet että alkuperäinen Ghostbusters on ehtinyt jo vuosia sitten yhdistämään voimansa uutta seikkailua varten.


Alkuperäisnelikko viimeistä kertaa yhdessä.

Kyseessä ei ole kuitenkaan elokuva, vaan vuonna 2009 Xbox 360:lle, Playstation 3:lle ja PC:lle ilmestynyt Ghostbusters The Video Game-peli. Pelin tarinan käsikirjoittivat Aykroyd sekä Ramis ja heidän lisäkseen rooleihinsa palasivat alkuperäisestä elokuvasta tutut Annie Potts (Janine), William Atherton (Walter Peck), Ernie Hudson (Winston) sekä kyllä - itse Bill Murray tuttuun tapaansa suutaan soittavana Peter Venkmanina. Jopa pelin musiikki on suoraan itse elokuvasta ja Elmer Bernsteinin teokset luovat huikeaa tunnelmaa.

Tarina lainailee osia Aykroydin hylätystä Hellbent-käsikirjoituksesta ja se on käytännössä se kolmas Ghostbusters-elokuva jota emme koskaan valkokankailla nähneet. Peli sijoittuu vuoteen 1991 ja se sisältää kaikkea mitä Ghostbusters-fanit voivat toivoa: Pääset tutun nelikon mukaan haamujahtiin ryhmän uutena keltanokkajäsenenä ja tapahtumat vievät sinut huikeisiin seikkailuihin. Peli on täynnä alkuperäiselokuvan tyylistä humoristista dialogia ja mukana on läjäkaupalla viittauksia elokuvien tapahtumiin. Pääset ottamaan mittaa useiden jo tuttujen haamujen (mm. Slimer ja Stay Puft) kanssa ja voin luvata: Protonisäteen kanssa heiluminen ja aaveiden vangitseminen on ihan perkeleen hauskaa touhua. Peli on visuaalisesti uskomattoman komeannäköinen ja sitä pelatessasi tunnet olevasi oikeasti osa ryhmää. Tehtävien välissä pääset jopa tutkimaan Ghostbustersien päämajan laitteistoa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Olen itse tainnut pelata pelin läpi noin viisi kertaa ja olen valmis pistämään uuden kierroksen käyntiin vaikka heti. Koska emme enää koskaan näe alkuperäistä nelikkoa yhdessä, toimii Ghostbusters The Video Game komeana päätepysäkkinä eräälle oman aikakautemme suurimmista pop-ilmiöistä. Suosittelen sitä estoitta kaikille vähänkään sarjasta tykkääville. Tämän lähemmäs autenttista Ghostbusters-kokemusta on mahdotonta päästä ilman oman protonipakkauksen rakentamista.

Pelin myötä minut valtasi se sama lapsenomainen Ghostbusters-innostus jonka koin ensimmäistä kertaa vuonna 1989 silmäillessäni sarjan hahmoja haltioituneena paikallisessa lelukaupassa. Ghostbusters on vienyt minut vuosien mittaan leluillaan, elokuvillaan ja peleillään hetkeksi pois tylsästä, normaaleja fysiikan noudattavasta kuolevaisten maailmasta kohti yliluonnollisia ulottuvuuksia ja mitä mielikuvituksellisimpia seikkailuita. Ghostbusters edustaa eskapismia parhaimmillaan ja sitä jos mitä tarvitaan tässä toisinaan niin harmaassa ja ankeassa syklissä jota elämäksikin kutsutaan.

Kiitos Ray, Egon, Winston ja Peter, se oli helvetinmoinen reissu. See you on the other side!

1 kommentti:

  1. Loistava kirjoitus jälleen kerran! Pitääkin kaivaa Ghostbusters pitkästä aikaa hyllystä katseluun...

    VastaaPoista