#2 - Predator (1987)

Arnold Schwarzenegger. Raaka-Arska. Iso-Arska. Vartsinikkeri. Ahnld.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tämä ex-itävaltalainen muskeliterminaattorikuvernööri on yksi maailman tunnetuimpia hahmoja ja varmasti jollain tapaa rakas kaikille meille 80-luvun kasvateille jotka olemme viettäneet maagisia hetkiä äijän tuotannon parissa. Terminator, Running Man, Total Recall, Conan Barbaari, Commando... Lista on huikea. Joka leffassa rooli oli toki samantyylinen ja piti sisällään tuimaa tuijottelua, pienen määrän repliikkejä, pullistelua erinäisissä asennoissa repaleisissa ryysyissä ja satunnaisia "njaagg njaaa"-mylvintöjä. Silti Arnold oli meidän silmissämme se suurin ja kaunein toimintasankari. Alfauros. The Shit. Jumala.

Mikä Arnoldissa sitten oikein viehättää? On kohtalaisen absurdia funtsia Schwarzeneggerin menestyksen todellisiä syitä. Mieti nyt, mies ei osaa näytellä pätkääkään, omistaa ehkä kaksi ilmettä (vakava ja mielipuolinen) eikä ole oppinut vieläkään lausumaan englantia kunnolla. 80-luvun timanttikimaran jälkeen äijä haukkasi oikein kunnolla paskaa lähtiessään mukaan komediaviritelmiin, joista mainittakoon esimerkiksi sellaiset mestariteokset kuten Isäni on Turbomies ja Junior. En oikein osaa edes kuvitella minkälaisista syistä Arnold päätti lähteä mukaan elokuvaan jossa hän esittää miestä joka tulee raskaaksi. Yrittikö mies päästä koko perheen suosioon? Halusiko Arnold vedota kaikkiin maailman raskaanaoleviin naisiin? Heräsivätkö Raaka-Arskan äidinvaistot? Jos elokuva oli tarkoitettu sympaattiseksi koko perheen komediaksi, niin on pakko ihmetellä minkälainen kieroutunut, perverssi ja sairas perhe katsoo elokuvaa jossa miespuolinen lihaskimppu siitetään raskaaksi? Lämminhenkisempiäkin aiheita löytynee?

Muuuuutta eipäs nyt eksytä aiheesta. Juuri ennen ensimmäistä komediaansa (Twins, 1988) Arnold pullisteli yhdessä koko vuosikymmenen parhaimmista toimintaelokuvista.

Miksi Arnold arkailee?

Predator. Saalistaja.

Mieti noita sanoja.

Tämä jos mikä on paraatiesimerkki siitä miten toimintaelokuva pitää nimetä. Nimen pitää olla lyhyt, ytimekäs, iskevä ja vauhdin sekä vaaran tunnetta uhkuva titteli. Sen täytyy olla statementti.

Die Hard.
First Blood.
Raw Deal.
Lethal Weapon.

Muistan hypistelleeni Predatorin VHS-koteloa nassikkana paikallisen nuorisotalon vuokratelineen äärellä. Kannen lihaksikas kivikasvo oli tuttu näky Conan Barbaarista, mutta siilitukkaisena en ollut Arnoldia ennen nähnyt. Arnoldille ominainen piinkova katse oli vaihtanut hieman kysyvään, varuillaan olevaan, ehkä jopa semisti pelokkaaseen tuijotukseen. Ote konepistoolista oli sentään jämerä mutta kuvastahan ei näe tutisiko se silti.

Mikä saa maailman kovimman jätkän pelkäämään? Onko olemassa vielä kovempi jätkä kuin Arnold? Pohdimme kaveriporukalla näitä kysymyksiä silmät pyöreinä samalla kun ryystimme limonadia ja napsimme irtokarkkeja maitohampaillamme nuorisotalokioskin penkeillä. Isommat pojat olivat toki nähneet Predatorin jo aiemmin ja kehuivat elokuvan olevan tietenkin "vitsin raaka". Voi veljet. Tämä pitäisi nähdä, mutta miten se olisi mahdollista? Eihän pikkupojat saa näitä vuokrattua.

Onneksi kioskia pyörittänyt Tero oli reilu jätkä. Ymmärtäväisenä miehenä hän oli jo aiemmin vuokrannut meille ääriväkivaltaista NES-mätkintäpeli Double Dragon II:sta eikä Predatorinkaan diilaaminen aiheuttanut ongelmia. Tero tiesi että me vaahtosammuttimen kokoiset tärisevät naskalit tarvitsimme fiksimme.

Koska nuorisotalo oli viikonloppuisin kiinni, hoidettiin peli- ja videovuokraukset taktisesti aina perjantaina, jotta niiden ääressä päästäisiin viettämään koko vkl yhden päivän vuokrauksen sijaan. Pelejä hakattiin tottakai koko viikonloppu ja elokuvat katsottiin läpi niin monta kertaa kuin vain jaksettiin.

Kuten jo aiemmassa Ghostbusters-tekstissäni ulvoin, leffojen avaavat otokset ovat usein todella kriittisiä hetkiä ja ne ikäänkuin säätävät katsojan oikealle taajuudelle tulevaa parituntista varten. Predator hoitaa homman kotiin hidastempoisella mutta jännittävällä avaruuskuvalla, jossa "jokin" alus lähettää "jonkilaisen" kapselin kohti planeettaa, joka on kuin onkin maapallo. Näin katsojalle tehdään heti kärkeen selväksi että tämän leffan pahis ei sitten olekaan mikään saksalainen viiksiniekkanihilisti tai etelä-amerikkalainen huumelordi vaan ihan ehta avaruusööppi. Ei sukua ET:lle.

Avauksen jälkeen elokuva seilaa jonkin aikaan tutuilla vesillä. Arska liidaa eliittijoukkoa jonka CIA lähettää viidakoihin pelastamaan panttivankeja jotka ovat sissien vankeina ja jaadajaadajaada. Käytännön asiat hoidetaan alta pois heti elokuvan alussa jotta aikaa ei tuhlattaisi tulevalta rymistelyltä. Onneksi pakollinen lässytysvaihekin on täyttä terästä, sillä Arskan "Dillon"-mylvähtelyt yhdistettynä kaikkien aikojen rautaisimpaan kädenpuristukseen Carl Weathersin kanssa ovat silkkaa dynamiittia. Olemme joskus ystäviemme kanssa näytelleet kohtausta läpi kymmeniä kertoja peräkkäin humalaisina iltoina. Lienee tarpeetonta sanoa että seurueemme ei sisältänyt naispuolisia henkilöitä.

No homo.

Arnoldin johtama joukkio on täynnä jos jonkinmoista sekopäätä, joista lähes jokainen perustuu äärimmäiselle machoilulle. Porukan keskinäinen pullistelu ja one-linerien paiskominen on puristettu tappiin. Tässä laumassa ei neiteillä. Nämä jätkät eivät ole mitään sivareita. Nämä jätkät syövät lihaa. Elävää lihaa. Nämä miehet eivät rakastele, he nussivat. Elävää lihaa.

He ovat miehiä. Uroksia. Eläimiä.

Predatorin Making Of-pätkistä on myöhemmin selvinnyt että kuvaustauoilla tämä Likainen tusina mittaili keskenään kilpaa mm. hauiksiaan ja sikareitaan joten tilanne on ollut myös kameran ulkopuolella testosteronia tihkuvaa toimintaa. Eipä suotta mahtava meininki.

Nämä jätkät eivät niele paskaa.

Eliittijoukko laskeutuu siis viidakkoon ja ryhtyy oitis toimiin. Sissijoukkojen kyläpahanen löytyy alta aikayksikön ja tottakai se pistetään välittömästi pillun päreiksi. Joukko ei säästele luoteja mutta ei myöskään one-linereita ("Stick around!"). Kylästä ei jää jäljelle kuin yksi naikkonen, jonka nämä logistiikan mestarit ottavat tietysti mukaansa. Hidasteleva akka ei ole kuitenkaan Arnoldin suurin ongelma, vaan hänelle paljastuu että koko joukko onkin vain huijattu mukaan tehtävään. Tässä vaiheessa kuvaan astuu siis itse Predator.

Saalistaja.

Predatorin mukaantulo elokuvaan suoritetaan lähestulkoon nerokkaalla tavalla. Katsoja pääsee aistimaan olennon läsnäolon samaan aikaan eliittijoukon kanssa, kun nämä rupeavat huomaamaan kummallisia asioita ympärillään. Välillä kuvaa katsotaan Predatorin silmien lävitse ja kyseiset lämpökuvaotokset ovatkin todella kuumottavia. Tottakai Predator pystyy muuttamaan itsensä näkymättömäksi ja liikkumaan ääneti. Ja näistä lähtökohdista se polkaistaan käyntiin. Pian tämä 2,5-metrinen katkarapu aloittaa julman leikkinsä eliittijoukon kanssa, jotka ovat joutuneet tahtomattaan osaksi Predatorin ikiomaa Duck Huntia.

Täpärässä tilanteessa rupeavat kovatkin äijät kilahtelemaan. Kun Predator on saanut lahdattua ja nyljettyä porukan ensimmäiset uhrit, nousevat eliittijoukon isot persoonat esille. Bill Duke (mitteli Arnoldin kanssa kuolettavasti jo Commandossa) vetää loistoroolin alkuun hiljaisena, mutta lopussa sekoavana Macina mutta vielä vakuuttavampi on Sonny Landhamin Billy. Shamanistinen Nature Boy osaa lukea luontoa kuin avointa kirjaa ja päättelee jäljistä mm. ampujien määrän, käytetyt luodit, ampujien ihonvärin ja sen milloin nämä saivat viimeksi pillua. Lienee tarpeetonta sanoa että molemmat veijarit kokevat julman ja irvokkaan kohtalon.

Hanging around.

Joskus on tullut vitsailtua siitä että Predator on hieno leffa koska Arnoldin kaikki kaverit niitataan ekan vartin aikana eikä miehen jutustelua tarvi kuunnella sen enempää, ja tässä piilee pieni totuuden siemen. Tottakai alkuperäinen joukko sinnittelee mukana nyt ainakin sen ensimmäisen tunnin, mutta viimeisen puoliskon aikana kyseessä on vain ja ainoastaan Arnoldin ja Predatorin välinen yhteenotto ja sen valmistelu. Aseettomana ja paidattomana Arnold joutuu sopeutumaan luonnon armoille ja katsoja näkeekin mainion First Blood-henkisen eräjormailu-montagen. Myös Predatorin edesottamuksia seurataan tarkemmin ja olion asearsenaali onkin varsin vakuuttava. Löytyy jos jonkinmoista jäähdytintä ja sumutinta ja ties mitä.

Itse Predatorista täytyykin sitten puhua tässä välissä tovi. Todettakoon nyt heti alta pois että meikäläisen silmissä Predator on se kaikkien aikojen komein ja siistein elokuvaolio ikinä. Tämä rupisammakon värinen, yli kaksimetrinen pötkyläpää on kaikkien irvokkaiden hirviöiden ja supersotilaiden täydellinen epäpyhä liitto, symbioosi, ruumiillistuma. Kaikki kunnia siis Predatorin lopullisen ulkomuodon suunnitelleelle Stan Winstonille ja erityisesti Predatorin puvun sisältä henkiin herättäneelle Kevin Peter Hallille. Btw, jälkimmäinen esiintyy elokuvan lopussa ihan omilla kasvoillaan helikopteripilottina.

Unelmien poikamies.

Mutta. Eipä ollut hirvittävän kaukana että tämä koko komistus olisi jäänyt näkemättä ja tilalla olisi nähty jotain aivan muuta joka olisi syössyt elokuvan sinne loputtomaan b-luokan toimintaleffojen suohon. Alunperinhän Predatorin puvun sisällä oli tarkoitus nähdä pieni belgialainen pantteri, Jean-Claude Van Damme. Jo ajatus tästä noin puolitoistametrisestä kickboxerista jahtaamassa kaksimetrisiä eliittisotilaita on täysin absurdi, mutta naurettavuus nousee aivan omalle tasolleen kun katsotaan minkänäköinen Predatorin piti alunperin olla.

Wikipedia kertoo seuraavasti: "Jean-Claude Van Damme was originally slated to play the creature, but allegedly made claims that the suit was 'too clumsy and too hot'. The original monster was a disproportionate, overweight creature with a duck-like head. It was nowhere near as agile as the creature portrayed by Kevin Peter Hall."

Miettikääs nyt tosissanne. Hyppykierrepotkuja villisti viljelevä puolitoistametrinen ankka jahtaa kömpelösti huojuen njaa njaaughta karjuvaa Arnoldia viidakossa ja kompastelee välillä tökerön näköisesti. Luojan kiitos ohjaaja John McTiernan uskalsi puhaltaa pelin poikki tässä vaiheessa ja pelasti samalla koko produktion.

Ei todellakaan näin.

Mutta sitten taas takaisin asiaan. Arnoldin ja Predatorin välinen lopputaistelu on brutaali, väkivaltainen ja jollain tapaa todella pelottava. Tämä on ehkä ainoa kerta valkokankaalla kun Arnold kohtaa oikeasti häntä itseään isomman vastustajan. Tämä tyyppi ei ole mikään kaljamahainen Bennet Commandosta, tämä yli kaksimetrinen isopää on oikea uhka ja Arnold saakin kyytiä kuin se kuuluisa litran mitta. Predator mätkii ja nakkelee ja Arnoldia aikansa kunnes altavastaaja tekee oivalluksen ja olio saadaan kenttään. Predator on kuitenkin sen verran vittumainen jätkä että viimeisillä voimillaan tämä röhönaurua vääntävä rapunaama virittää jonkilaisen itsetuhomekanismin ja räjäyttää noin hehtaarin verran viidakkoa taivaan tuuliin. Arvaa selviääkö Arska silti tästä paukusta?

Parasta Predatorissa on ehkä sen tunnelma. Leffaa ajatellessa päällimmäisenä nousee mieleen hikinen ja hiostava viidakko, saalistajan ylivertainen asema, eliittijoukon lohduton selviytysyritys ja koko elokuvan raakuus. Räjähtelyjen ja ramboilun lisäksi Predator on oikeasti ajoittain hyytävän pelottava ja se kasvattaa jännitystä nerokkaasti kiristämällä köyttä katsojan ja sotilaiden kaulassa.

"Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin..."

Predatorin katsominen on mukava paluu vanhoihin hyviin aikoihin. Räjähdykset olivat oikeita räjähdyksiä, viidakot olivat oikeita viidakoita ja ennenkaikkea hirviöt olivat oikeita hirviöitä. Predator huokuu nöyrää tekemisen meininkiä, maanläheistä man against man-vibaa ja rehellisyyttä.

Elokuva poiki mukiinmenevän jatko-osan joka julkaistiin vuonna 1990. Nokkelasti ja superfuturistisesti vuoteen 1997 sijoittuva Predator 2 kärsii alkuperäisen leffan ohjaajan ja päätähden puuttumisesta vaikka sisältää myös paljon hyvää. Danny Glover ja Gary Busey tekevät parhaansa ja elokuvan lopussa päästään jopa vierailemaan Predatorin aluksessa. Kummalliset sekoilut jamaikalaisen huumepossen kanssa ja ärsyttävät jepariapurit laskevat kuitenkin pointseja sen verran että Predator ykkösen tasolle ei päästä.

90-luvun aikana Predator esiintyi lähinnä videopeleissä jatkuvista huhuista huolimatta ja vasta 2000-luvulla tämä petojen peto palasi valkokankaalle. Paluu ei ollut kuitenkaan mitenkään ikimuistoinen, sillä surullisenkuuluiset Alien Vs Predator-flopit antoivat legendalle kyytiä kuin Schillinger Beecherille. Predator perseraiskattiin, nöyryytettiin ja piestiin, eikä yksi kerta edes riittänyt.

Odotettu ryhtiliike kuitenkin saatiin vuonna 2010 kun Robert Rodriguezin visioima Predators saapui valkokankaille. Elokuva oli askel oikeaan suuntaan ja se oli paluu alkuperäisten elokuvien tunnelmiin. Pääsimme jälleen viilettämään huippuvaarallisen joukon kanssa viidakkoon tuli perseen alla. Sinänsä näppärästä käsikirjoituksesta ja vakuuttavasta näyttelijäkaartista huolimatta elokuva ei onnistunut kastelemaan pöksyjä mutta se antoi vihdoin sen mitä olimme odottaneet. Kaikkien hirviöiden pomo palautettiin vihdoin valtaistuimelleen ja se pääsi taas hetken aikaa olemaan se armoton peto mihin aikoinaan tutustuimme.

Viidakon Ykä. Apinain kuningas. Predator. Saalistaja. 

"You know where ya are? You're in the jungle baby!"