#1 - Ghostbusters (1984)

Huom! Hox! Obs! Uusi ja entistä ehompi teksti aiheesta löytyy täältä:

http://japenleffablogi.blogspot.fi/2014/07/16-ghostbusters-1984.html

------------------------------------------------------------------------------------------

Eletään vuotta 1989. 6-vuotias Jape saa ensi kertaa käteensä sarjakuvalehden, jonka kannessa seikkailee neljä haalaripukuista hemmoa kummallisine sädeaseineen ja protonipäkkeineen. Lehden plärääminen paljastaa että kyseiset tyypit metsästävät työkseen aaveita ja kummituksia. Siis mitä täh! 6-vuotiaan niskavillat pamahtavat pystyyn samantien sillä koitappa keksiä parempi syötti tuonikäiselle kersalle. No okei, ehkä ninjitsua paiskovat mutanttininjakilp... Noh, palataanpa tuohon aiheeseen myöhemmin. Ektoplasmamaiset siemenet on kylvetty pienen viattoman pojan aivoihin, joita ovat aiemmin ravistelleet vain Poliisiopistot, Disney ja He-man.

Ecto-1, saanko tämän tanssin?

Olin koukussa. Janosin lisää. Estoton leikkikaverien tavaroiden penkominen tuotti tulosta ja paljastuikin että kyseistä lehteä löytyy useita eri numeroita. Sivut pursusivat toisen toistaan värikkäämpiä hirviökummituksia mutta diggasin myös täysiä itse Haamujengiläisistä. Äidin kanssa suoritetut reissut kaupungin lelukauppoihin päätyivät usein tuskaisaan, alaleukaa vapisuttavaan dilemmaan - mikä hiton ukkeli tai ööppi näistä nyt valitaan? Muistan omistaneeni ainakin kaksi neljästä Haamujengiläistä sekä ehkä yhden kummituksen, mutta ne isoimmat fisut (eli Ghostbustersien päämaja ja maailman upein kaara, ECTO 1) jäivät toistuvista maanitteluista ja maahanpolkemisista huolimatta saamatta. Legendat kertoivat taivaskanavilla pyörivän jopa ihan oikean piirrosarjan mutta pienelle maalaispojalle nämä olivat vain kaukaisia haavekuvia. Urbaanit kaupunkilaispenskat saisivat nauttia tuosta herkusta yksinoikeudella, mutta vain toistaiseksi.

Holy shit, this ain't no cartoon!

Se kaikista totaalisin shokki pamahti eteen kuitenkin eräänä iltana TV-vastaanottimen äärellä - Näistä hemmoista oli tehty ihkaoikea leffa ja se tultaisiin vielä näkemään Suomen TV:ssä lähitulevaisuudessa! Voihan vitsi!

Muistan tuon synkän ja pimeän maanantai-illan lopun ikääni. Linnoittauduin jo alkuillasta sohvalle peittovuoren sisuksiin ja säädin TV:n oikealle taajuudelle. Leffa vyöryi vastaanottimelta aivoihini järisyttävänä sähkövirtana. Muistan katsoneeni elokuvaa täysin lumoutuneena. En noteerannut "joko pitäis mennä nukkumaan?"-mantraa hokenutta äitiäni. En käynyt pissalla. En syönyt. En räpäyttänyt silmiäni. Tuskin edes hengitin.

On aika kuvaavaa että leffan lopussa katsoin lopputekstitkin loppuun saakka, sillä toivoin että elokuva olisi jatkunut. Tuohon aikaan meillä ei ollut kotona videoita, mutta onnekseni luokkatoverini oli videoinut Ghostbustersit varmaan talteen. Seuraavat pari viikkoa kuluivat valehtelematta elokuvaa uudestaan ja uudestaan vahtaamalla kaverin luona, joka päivä koulun jälkeen. Ja aina kokonaan alusta loppuun.

Ghostbustersin avaava otto on edelleen väkevä kokemus. Kamera kuvaa hitaasti New Yorkin pääkirjaston etupuolta ja kuvaa dominoiva leijonapatsas yhdistyy pelottavalla tavalla Elmer Bernsteinin uhkaavaan sävellykseen. On aika kuvaavaa että sama avaus aiheuttaa vielä nytkin - eli yli 20 vuotta myöhemmin - täysin saman efektin kuin kersana. Pieni ihana pelontunne hiipii kuin vaivihkaan pääkoppaan ja kusessa ollaan, tosin ihan positiivisella tavalla.

Monet leffojentekijät (tai no, Spielberg ainakin) on selittänyt että jos katsoja saadaan tarttumaan syöttiin elokuvan ensimmäisen tehosteotoksen aikana, on hän ns. messissä ja tekijä voi tuntea onnistuneensa työssään. Ghostbustersin ensimmäinen kohtaus jossa kirjastonhoitaja pakenee kirjahyllyjen välissä lenteleviä kortteja ja kirjoja on yksinkertaisuudessan HELVETIN MAKEA pätkä. Katsojaa pidetään myös jännityksessä sen verran että itse kummitusta ei näytetä heti, vaan hän pääsee kohtaamaan otuksen vasta myöhemmin samanaikaisesti kuin itse Ghostbustersit. Myöhemmin elokuvassa nähtävät yliluonnolliset otukset ovat kaikki yhtä vakuuttavaa sapluunaa, hodareja ahmivasta ja spermankaltaista mönjää erittävästä Slimeristä 50-metriseen, New Yorkin kaduilla eeppisesti rymistelevään Marshmellow Maniin.

The Destructor.

Leffan pääpahiksen stoori ei tosin ole niitä kaikista rajuimpia juttuja. Gozer kun asustelee elokuvan alkupuoliskon ajan Sigourney Weaverin esittämän Danan jääkaapissa, josta käsin tämä pahuuden paskiainen ottaa valtaansa avuttomia sivullisia muuttamalla heidät savimaisiksi... öö.. koirapedoiksi? Rick Moranis tekee mainion työn naapurin surkeahkona kirjanpitäjänä Sullyna, joka vonkaa Danaa joka käänteessä täysin estoitta. Pieni mies jää vaille pesää mutta saa palkkionsa lopussa kun Vinz Clortho-niminen demoni ottaa hänet haltuunsa ja nimittää hänet "Keymasteriksi". Kuinka ollakaan, Zuul-demoni demonisoi Danan ja mimmi saa tittelin "Gatekeeper". Ja sitten... noh, avain menee porttin ja höhhöö, tajuatte kyllä.

Niin absurdilta kuin homma paperilla varmasti kuulostaakin, itse leffassa juoni tuntuu kaikesta kohelluksesta huolimatta käsittämättömän toimivalta ja se kerrostalon katolla käytävä lopputaistelu onkin on yksi elokuvahistorian eeppisimpiä kohtauksia. Itse Gozer saapuu paikalle ja paljastuu jänteväkroppaiseksi punasilmäiseksi hottismimmiksi joka pukeutuu lähinnä vain kuplavaahtoon. Eukon ääni ei ole viehkeimmästä päästä mutta serbialaisen Slavitza Jovanin olemus nostaa Gozerin korkealla "kuumimmat yliluonnolliset pahismimmit"-rankingissa.

Suuri osa Ghostbustersin taikaa piilee siinä että leffa näyttää yhä tänä päivänä ihan helvetin mahtavalta ja tyylikkäältä. Okei, tietyt trikit ovat semisti kömpelöitä mutta get real - sano joku toinen leffa vuodelta 1984 joka näyttää edelleen yhtä hyvältä. Sitäpaitsi nykypäivän ähky-CGI ei ikipäivänä pysty luomaan yhtä uskottavia oliloita mita tämä leffa teki jo lähes kolmekymmentä vuotta sitte. Kaikesta visuaalisesta herkusta huolimatta leffan parasta antia ovat silti itse Ghostbustersit.

Who ya gonna call?

Alkuun tarinan sankarit näyttivät tylsiltä. Sarjakuvien värikkäisiin hahmoihin tottuneet lapsen aivot ihmettelivät miksi nuo kaikki pukeutuvat samaan beigeen ja jopa niiden hiukset ovat samanväriset. (Myöhemmin toki tajusin että itse elokuvahan koko brandin aloitti ja sarjakuvahahmot luotiin vasta myöhemmin, tietenkin lisäämällä niihin väriä ja täten korostamalla hahmojen eroavaisuuksia jotta lehden kohderyhmä - eli lapset - pääsisivät sisään paremmin. Niinpä tietenkin.)

Vain harvoissa elokuvissa kolmen päähahmon (okei, neljähän niitä on mutta Winston liittyi posseen vasta myöhemmin ja on muutenkin selvästi muita pienemmässä roolissa. Tiesittekö muuten että alunperin rooliin kaavailtiin Eddie Murphya mutta äijä skippasi keikan ja teki Beverly Hills Kytän? Tämä tieto voi pelastaa joskus henkesi...) hykerryttävä kanssakäyminen ja keskinäinen kemia aiheuttavat yhtä jumalattoman hauskoja tilanteita kuin tässä. Kaikkien komedialliset kyvyt yhdistettynä loistavaan dialogiin ja uskomattoman paljon pelivaraa antavaan yliluonnolliseen meininkiin takaavat että leffan jälkeen haluat varmasti olla yksi noista hepuista. Muistan funtsineeni penskana täysin tosissani oman protonipäkin rakentamista. Turhautumiseen taisi päättyä sekin aivomyrsky.

Bill Murray tekee selvää jälkeä lipevänä Peter Venkmanina ja vetää homman kotiin pettämättömällä Tonnin Seteli-pokerillaan ja nasevilla (sekä tarinoiden mukaan suuresti improvisoiduilla) kommenteillaan. Jo aiemmin mm. Natsoissa, SNL:ssä ja Blues Brothersissa lihaksiaan kasvatelleet Harold Ramis ja Dan Aykroyd komppaavat Murrayn tykitystä totaalisen toimivasti. Ramis esittää nörtähtävää rillipää Egon Spengleriä ja Aykroyd nörtähtävää pullukka Ray Stantzia jotka joutuvat tuon tuosta Venkmanin armottoman verbaalikaraten uhriksi. Näiden kolmen hahmon yhteispeli jättää varjoonsa jopa Tupu-Hupu-Lupu-ketjun eikä Legion Of Doomikaan voi pitää ykkössijaansa enää itsestäänselvyytenä.

Ghostbusters on leffa joka tarjoaa vähän kaikenlaista namia. Komediaa, seikkailua, toimintaa, yliluonnollista kauhua, savimaisia punasilmäisiä koirademoneita, hodareita ahmivia vihreitä limakasoja, taksikuskeja joiden naama on revitty irti, Rick Moraniksen upeita vapaa-ajan asuja, Sigournea Weaverin paljaita reisiä. Elokuva sisältää uskomattoman paljon vitsejä jotka tajusin vasta katsoessani leffaa uudestaan vanhemmalla iällä. Esimerkiksi kohtaus jossa Ghostbustersit koittavat vakuuttaa heidät virastapidättäneen pormestarin siitä että yliluonnolliset ilkeät voimat ovat todellakin ottamassa New Yorkin haltuunsa ("Human sacrifice, dogs and cats living together... mass hysteria!") on totaalista klassikkomatskua. Koko hiton leffa on totaalista klassikkomatskua.

Yhdessä jälleen, löysempänä kuin koskaan.

5 vuotta alkuperäisen Ghostbusterin jälkeen tekijät päätti yhdistää jälleen voimansa ja väsäsivät leffalle jatko-osan. Aikoinaan Ghostbusters 2 tuntui täysin tasa-arvoiselta kumppanilta alkuperäiselle elokuvalla mutta näin myöhemmin katsottuna jatko-osa tökkii jostain selittämättömästä syystä yllättävänkin paljon. Omalla tavallaan GB2 pitää sisällään juuri samat elementit kuin ensimmäinenkin osa mutta jotain jää silti uupumaan. Sytykkeitä raavitaan mutta homma ei leiskahda liekkeihin alkuperäisteoksen tavoin. Asiaa ei auta yhtään kuusikymppiseltä Tuska-kävijältä näyttävä Vigo-pahis eikä Nintendon ohjaimella ohjattava Vapaudenpatsas. Okei, Ghostbusterissa on kyse yliluonnollisista jutuista mutta vittu jätkät nyt oikeesti... jotakin rajaa. Mm. Ally McBealista (myönnä, olet katsonut sitä itsekin) tuttu Peter MacNicol tekee aivan järisyttävän ärsyttävän roolin vittumaisena Janoszina.

Ghostbustersin kolmososa on ollut internetin elokuvasivustojen huhuissa mukana niin kauan kuin itse muistan. Milloin Haamujengi on ollut matkalla Helvettiin, milloin kyseessä olisi remake uusilla tähdillä (Ben Stiller? Ehkä. Jack Black? Fuck no!) ja milloin ties mitäkin. Suurin este jatko-osalle on ollut Bill Murrayn ehdottomuus kieltäytymisen suhteen, ja äijälle täytyy nostaa hattua. Mies on kuin Zeppelinin Robert Plant tässä asiassa: äijä tietää että yleisö ja fanit haluavat nähdä vanhan jengin jälleen koossa mutta tunnustaa myös realiteetit. Voidaanko alkuperäistä magiaa ja kemiaa enää saada aikaiseksi kun välissä on kymmeniä vuosia, kymmeniä kiloja ja miljoonia dollareita? Tornihuhuja tohottaneet viidakkorummut ovat takoneet internetissä vuosien mittaan ties kuinka monta kertaa leffan totetutuvan ties milloin mutta mitään varmaa faktaa kolmannesta osasta ei tunnu olevan juuri kellään. Eikä mitään tule tapahtumaan niin kauan kuin Bill Murray pystyy selailemeen käsikirjoitushahmotelmia ja miljoonien dollarien arvoisia sopimusehdotuksia pettämättömällä pokerillaan, tuttu ilmeetön ilme naamallaan.